"En syö, en puhu, en juo.
Makaan sängyllä kuin mykkä mytty.
Tämä ei ole minun elämäni.
Tämä on hullu vitsi."

25. elokuuta 2012

Julkisen blogin loppu.

Ihan liian paljon on tapahtunut viime aikoina, ja totesin, että on aika rauhoittua. Etsiä se onni musta itestäni ja lopettaa sekoilu.

Paljon olisi kirjoitettavaa viime kuukausilta, mutta jotenkin en pysty kirjoittamaan, kun tiedän, että joku näitä tekstejä saattaa lukea. Niinpä päätin, että seuraavasta tekstistä alkaen muutan blogin salaiseksi ainakin joksikin aikaa. En tiedä, miten se tehdään, mutta kai sen jotenkin selvitän. Pakko saada nämä ajatukset pois mun päästä, oksennettua ulos ja pystyttävä jatkamaan elämää edes jotenkuten järjissäni.

Kiitos teille kaikille, jotka ootte jotain kommentoineet ja myötäeläneet mun vaikeita aikoja. Ette tiedäkään, kuinka paljon teijän kirjotukset on mulle merkinny.

8. elokuuta 2012

Asiaton.

En oo kirjoittanut pitkään aikaan. Ei ole ollut asiaa. En ole jaksanut. Oon vaan puhunut ystäville, ei ole riittänyt tekstiä, jota kirjoittaa ylös.

Oltiin lasten kanssa etelässä viiden päivän minilomalla. Lomaa se ei tosin juurikaan ollut, kun oli niin paljon menoja ja ihmisiä, joita tavata. Mutta oli ihanaa. Nyt ahdistaa, kun en tiedä, milloin ehitään seuraavan kerran sinne. Varmaan joskus jouluna. En tiedä. Luulen kyllä, että joulukaan ei ole joulu tänä vuonna. On niin erilaista kuin aikaisempina jouluina.

Oon aivan toivottoman ihastunut siihen yhteen tyyppiin. Menisin vaikka naimisiin sen kanssa huomenna. Tavattiin, kun olin etelässä, ja oli ihanaa. Mua ärsyttää ja suututtaa ja vituttaa ja kaikkea. Miks mun pitää aina mennä siihen samaan halpaan? Se hyvin suoraan antoi rivien välistä ymmärtää, että mulla ei ole mitään mahiksia mihinkään enempään, joten miks ihmeessä mä vaan ootan, että se ottais yhteyttä? Ja miks sen pitää olla niin kiva tyyppi ja miks sen kanssa piti olla niin kivaa, että haluaisin jotain enemmän? Vittu. No ei se auta ku nuolla haavat, nostaa pää pystyyn ja keskittyä johonkin muuhun. Niin paljon helpommin vaan sanottu kuin tehty. Vittu.

Yksi ihan paras ystävä oli sitä mieltä, että mä oon ihan hukassa elämässäni. Oon samaa mieltä. Ja että mun pitäis hankkia joku suunta elämälleni. Oon samaa mieltä. Tämä ihana ystävä sanoi, että mun pitää kirjoittaa mun gradu ja jotta se ois helpompaa, mun pitää lähettää sille uutta matskua joka toinen perjantai syyskuun alusta alkaen. Jos ei ole uutta matskua, niin sitten pitää kirjoittaa, miksi ei ole. Alan siis kirjoittaa gradua tuossa muutaman viikon kuluttua, kunhan uusi lukukausi alkaa. Uskomatonta. Ehkä kehitän siitä sitä tyhjiön täytettä, ja se saa mut unohtamaan paskat miehet ja paskat päivät. Ensi keväänä mulla pitäis sitten olla gradu valmis. Hurjaa. Ja ystäväni sanoi olevansa todella veemäinen ämmä ja loukkaantuvansa pahasti, jos sitä tekstiä ei tule joka toinen perjantai. Mistä mulle on siunaantunut tällaisia ihania ystäviä; mitä hyvää mä muka olen tehnyt ansaitakseni tuollaisia ystäviä, tuollaista tukea?

En ole vieläkään itkenyt. Äsken yritin, kun vitutti niin paljon, mutta ei siitä mitään tullut. Mihinköhän ne kaikki paskat olot on patoutunu ja mitä tapahtuu, kun ne pääsee ulos?

22. heinäkuuta 2012

Ihana isi.

Oli niin parasta, että isi tuli tänne, kun mä tarvitsin apua. Vaikka se ei tosiaan paljon puhu eikä pukahda, tajusin, kuinka tärkeä sille olenkaan. Ei olla kovin läheisiä, se on sellainen tyypillinen juro suomalainenn mies. Se sanoi heti äidille, että tulee tänne, vaikka viikonloppuna olikin mun mummon, isänäidin kasivitoset ja vaikka mökin sauna pitäisi rakentaa valmiiksi.

Oli ihanaa, että isi tuli tänne, vaikka se oli sitä mieltä, että stressaan vaan liikaa, että mulla on burn out, eikä uskonut, että tämä voisi olla jotain, mikä on ollut mulla aina. Eihän se todellisuudessa tiedä mitään mun elämästä, mitään siitä, mitä oon aiemmin tehnyt tai kokenut. Mistä tietäisikään, kun ei me puhuta. En mä puhu. Eikä se osaisi mitään sanoa.

Ihanaa on, että isi on sellainen tekemisen mies. Se rakentaa talon, mökin, rantasaunan, mitä vaan. Se laittoi mulle verhokiskon kattoon, porasi hyllyt seiniin, paikkasi pyöränkumin, tiskasi ja vei roskia. Sillä tavalla se osoittaa, kuinka se välittää. Ja vielä lähtiessään se sanoi, että toivottavasti oli apua siitä, että iskä oli täällä.

Voi, oli kyllä! Pelkästään se, että se ajoi tänne asti vain mun takia, merkitsee mulle niin paljon, etten varmaan koskaan osaa osoittaa riittävästi kiitollisuutta. Luulen, että niille äidin kanssa tuli melko yllätyksenä, kuinka heikoilla mä olen. Mä olen varmasti ollut niille aina se, joka pärjää. Isille se vanhin, josta ei ole koskaan ollut mitään huolta, äidille se toiseksi nuorin, se, jolla on järkeä.

Tiedä sitten, mitä lapsuusajan kriisejä nää on, mitä nyt kipuilen. Lääkäri kysyi multa, millainen perhe ja millainen lapsuus mulla on. En osannut sanoa muuta kuin että hyvä perhe, hyvä lapsuus. Kiinnostavinta olisi saada käydä läpi jonkun ammattilaisen kanssa koko mun elämä ja selvittää, mikä mussa on vikana. Se taitaa olla mahdoton toive toteuttaa, mutta väitän, että jostain hyvin kaukaa tämä mun itseinho ja hyväksynnän etsiminen miesten mielenkiinnon kautta kumpuaa. En tiedä.

Mutta isi on ihana ja olemassa mua varten. Rakas.

Onnea on ystävät.

Isi lähti aamulla. Mua ahdisti jo silloin niin paljon, ettei tosikaan. Päivää kohden ahdistus ja pelko vaan kasvoi ja kasvoi. Sain sentään Pöpölle tehtyä soseita, mutta koko ajan piti kertoa itelleen, mitä pitää tehdä, ja rauhoitella. Otin pillerin. Se helpotti ehkä, en tiedä. Laskin tunteja, milloin lapset lähtevät isälleen. Jokainen pienenpieni vastoinkäyminen tuntui valtavalta. Totesin, ettei musta ole tähän.

Iltapäivällä tuli ystävä kylään. Juotiin teetä, juteltiin. Jossain vaiheessa tajusin, että mulla on oikeasti aika hyvä olo. Se johtui ystävästä, ei pilleristä. Ihanin ystävä hän on. Lähtee vaan mun kannalta valitettavasti Prahaan 7 kuukaudeksi. Toisaalta innostuin kovin, että menisin häntä ja poikaystäväänsä sinne moikkaamaan. Lentolippujen hinnat vaan ovat täältä Pohjolan perukoilta melko suolaiset. Pitkä viikonloppu poissa täältä ilman lapsia tuntuisi niin luksukselta.

Kyllä mä vaan olen niin onnekas, että mut on ympäröiny niin valtavan ihanat ihmiset. Jos en itse jaksa, tiedän, että he kantavat ja pitävät hengissä. Sellaista onnea ei valitettavasti ole kaikille suotu. Vuosien saatossa ystävien lukumäärä on vähentynyt, mutta laatu parantunut. Tiedän, että jokaiseen heistä voin luottaa kuin kallioon, että he tekisivät kaikkensa puolestani. Niin kuin minäkin heidän puolestaan.

Nyt on maman vapaailta. Mies haki lapset ja tuo heidät takaisin huomenna joskus puolenpäivän aikaan. Siihen asti saan olla itsekseni. Toivottavasti en ahdistu, vaan värjään hiukset ja nukun. Olen vain.

21. heinäkuuta 2012

Oksennus.

Voi helvetti, miten paska fiilis. Ei ahdista, ei masenna, vituttaa vaan. Miksei se elämä vain voinut olla helppoa? Oisin vaan rakastunut johonkuhun, oltais menty naimisiin, saatu lapsia, oltais onnellisia? Niin perkeleen hankalaa kaikki ja inhottaa.

Isi on täällä vielä, ja odotan kuin kuuta nousevaa, että se lähtee. Että saan olla yksin. Isi on ihana, se tiskaa ja laittaa ruokaa ja vie naperoa kauppaan ja kaikkialle. Se ei paljon puhu, eikä olla juurikaan mun tilanteesta keskusteltu. Se vain on, mikä on aivan ihanaa. Mutta nyt kun on kohta viikon ollut 24/7 ihmisten ympäröimänä, haluaisi vaan olla.

Ja ärsyttää suunnattomasti, kun piti (tyhmä, tyhmä, tyhmä minä!) mennä ihastumaan siihen tyyppiin. Mun tosiaan pitäis, ois pakko unohtaa se, poistaa sen numero puhelimesta ja koko tyyppi Facebook-kavereista. Ei se mua halua, tällasta sekopäätä, puhumattakaan siitä, että mun pitäisi tosiaan keskittyä vaan itteeni ja oppia eka rakastamaan itseäni ennen kuin voin odottaa sitä muilta. Mutta silti mä niin haluaisin käpertyä sen kainaloon. Ja mua ärsyttää, että musta tuntuu tältä. Ja mua ärsyttää, että sen piti soittaa mulle silloin yhtenä iltana. Jos se ei ois soittanut, en ois ollu moksiskaan. Saatanan kusipää. Laitoin sille sunnuntai-iltana viestiä, että multa lähtee järki, jos en näe sitä pian. Ja kuinkas kävikään. Hah, oli pakko jakaa toi tieto sen kanssa. Se saatto mennä ihan pikkuisen vaikeaksi. Se lähti tänään Espanjaan. Katotaan, muistaako se mua enää, kun tulee takaisin.

Jos mä oisin tyttö vailla murheita ja huolia
lempisitkö silloin mut?

20. heinäkuuta 2012

Pohja.

Tiistaina romahdin suoraan pohjalle. Edellisenä yönä olin nukkunut joten kuten, ja aamulla olo oli ihan ok. Ei hyvä, mutta ei nyt niin kovin huonokaan.

Soitin ystävälleni ja kerroin, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut. Juteltiin, ja sanoin, että ajattelin soittaa kriisikeskukseen, sieltä kuulemma voisi saada keskusteluapua melko piankin. Soitin sinne. Ne on lomalla. Note to self: Älä flippaa heinäkuussa, kukaan ei vastaa. Soitin takaisin ystävälleni, ja hän patisti soittamaan mielenterveyspäivystykseen. Alkoi ahdistaa. Lupasin kuitenkin soittaa. Tuijotin puhelinnumeroa tietokoneen ruudulta puhelin kädessä viisitoista minuuttia ja soitin ystävälleni, että en pysty soittamaan sinne. Tärisin.

Ystäväni lupasi tulle meille soittamaan mun kanssa sinne. Siinä kohtaa olin jo aivan hajalla. Puhaltelin vain, etten alkaisi hyperventiloida. Sain soitettua ja jo keskiviikolle ajan. Ystäväni auttoi pakkaamaan tavarat, menisimme lasten kanssa heille evakkoon. En vain olisi pystynyt olemaan yksin. Hädässä ystävä tunnetaan.

Heidän luonaan vietettiin lasten kanssa kaksi yötä ja päivät päälle. Sain olla vain, mutta tärkeintä oli, että olin myös lasten kanssa. Oli turvallista olla, kun ei tarvinnut olla vastuussa mistään, mutta sai silti osallistua. En olisi selvinnyt yksin lasten kanssa mitenkään päin järjissäni.

Keskiviikkona kävin lääkärissä. Sain lääkkeet, että pystyisin nukkumaan, ehdottoman kiellon juoda alkoholia, käskyn syödä ja sitä rataa. Perjantaiksi sain ajan psykologille. Helpotti huomattavasti.

Torstaihin asti oltiin ystävällä ja eilen kotiuduttiiin. Mun isä tuli hätiin ja on meillä nyt sunnuntaihin. En vain uskaltaisi olla yksin lasten kanssa. Sunnuntaina yksi ystävä tulee kylään, maanantaina toinen neljäksi päiväksi. Päivät ja yöt on siis turvattu ensi torstaihin asti, jospa siihen mennessä olisi jo helpottanut.

Tänään kävin psykologilla. Siellä oli paikalla se sama sairaanhoitaja, joka oli keskiviikon lääkärikäynnillä, ja sitten se psykologi. Mitään suurempia juttuja siellä ei tapahtunut. Kerroin, mitä oli tapahtunut ja miten voin nyt.

Se tyyppikin on ollut ihan kivasti mukana. Sanoin sille, että feidaa mut nyt tai on sitten mukana loppuun asti.  Sanoi, ettei feidaa. Tajusin itse, että tässä kunnossa mun pitäisi keskittyä vaan ja ainoastaan itteeni ja unohtaa kaikki uudet tuttavuudet. Kun oppisin ensin tuntemaan itseni, niin voisin varmaan tutustua uusiin. No, en kuitenkaan halua siitä tyypistä vielä luopua. Vaikuttaahan se ihan mielettömän hyvältä tyypiltä, jos kerran jaksaa välittää jostain yhden illan baarituttavuudesta. Katsotaan.

Miehen kanssa ei olla nähty eikä puhuttu. Eilen laitoin sille viestiä, että haluaisiko se nähdä lapsia joku päivä, ja kerroin, mitä on tapahtunut. Ei kuitenkaan sovittu mitään. Miehen äidille kerroin tästä flippauksesta tiistaina, kun pyysin häntä katsomaan lapsia sen lääkärin ajan keskiviikkona. Se sanoi aavistelleensa jotain sellaista ja kysyi, tietääkö mieheni. Sanoin, ettei tiedä, koska ei olla puheväleissä sen takia, että ollaan erottu. Siitähän se sitten alkoi. Kuinka vaikeaa anopilla on nyt ollut, kuinka hän on joutunut meidän erilleenmuuton takia käymään puhumassa ammattiauttajalle ja kuinka nyt kun hän on yhdestä lokasangollisesta selvinnyt, niin heti tulee niskaan lisää. Mua alkoi vituttaa, ja ahdistus hävisi hetkeksi. Sanoin vain, että kysehän on kuitenkin mun ja miehen parisuhteesta, johon sillä ei kyllä ole osaa eikä arpaa. Vielä keskiviikkonakin miehen äiti jaksoi jankata, kuinka pitäisi käydä jossain puhumassa ja miten pari kertaa ei riitä vaan paljon, paljon enemmän pitäisi käydä. Ei se tajunnut, että ne puhumiset olisi pitänyt hoitaa aikaa sitten ja että se oli se sen poika, joka ei puhunut. En jaksanut edes sanoa mitään. Mä taidan nyt olla se paska akka, joka ei halua selvittää asioita, vaan jättää hänen poikansa. Ensimmäinen kysymys tai oikeastaan ensimmäinen asia, jonka anoppi sanoi, kun olin kertonut, että ei olla miehen kanssa enää yhdessä, oli että kai teillä on kaikki sopimukset edelleen voimassa? Ei mitään, että voi, onpa kurjaa, voi harmi, vaan ensimmäisenä mieleen juolahtaa, että en kai mä vie lapsia pois kaupungista. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, mieshän ei ole ollut lasten kanssa niin paljon kuin me sanallisesti sovittiin. Mummihan se lasten kanssa on, jos mä en ole.

Toivottavasti pohja on nyt saavutettu, ja tästä suunta olisi vain ylöspäin. Lääkkeiden avulla oon saanu nukuttua, oon jopa syöny ja saanu tehtyä asioita. Usein ahdistaa, mutta yritän vakuutella itselleni, että ei ole mitään hätää ja että olen turvassa. Ero miehestä laukaisi kriisin, jota oon kasvatellut monta, monta vuotta. Toivottavasti tästä pääsee vielä ylös.

17. heinäkuuta 2012

Flippasin. Melkein.

Tai flippasin kyllä. Edellisen tekstin jälkeen jossain kohtaa alkoi tuntua pahalta. Ihan vitun pahalta. Niin pahalta, ettei ole ikinä tuntunu sellaiselta. Opiskelijaystäväni oli käynyt lukemassa tekstini ja laittoi tekstiviestin, että on huolissaan musta.

Siinä kohtaa istuin vaan tässä koneella ja mietin, että mitä teen. En pystynyt tekemään mitään muuta kuin istumaan ja tuijottamaan. Tärisin ja pelkäsin pääni puolesta. Mietin, että soitanko sille ystävälle. Kävin tupakalla. Istuin ja mietin. Mietin, että mun pitää varmaan lähteä päivystykseen. Mietin, kehtaanko soittaa sille ystävälle ja pyytää mukaan. Kenelle soittaisin? Yritin mennä nukkumaan. Makasin sängyssä silmät auki ja tajusin, etten pystynyt liikkumaan. En vaan päässyt ylös siitä sängystä. Jossain kohtaa tempaisin itseni ylös ja laitoin viestin, että flippaan kohta ja et en tiedä, mitä teen. Hän soitti. Kehotti mua tekemään jotain, joka vaatii vähän ajattelua, ompelemaan tai jotain. Sanoin, etten pysty. Sanoin, että olin jo aiemmin miettinyt, että soittaisin hänelle ja pyytäisin mukaan sinne päivystykseen, mutten pystynyt. Hän sanoi, että ilman muuta lähtee mukaan. Sanoi soittavansa hetken kuluttua uudestaan, kunhan oli selvittänyt, mihin pitää mennä. Odotin ja poltin tupakkaa.

Piti soittaa päivystykseen. Ne ei vastannut. Kiittivät vain siitä, että jaksoin odottaa ja lupasivat vastata mahdollisimman pian. Alkoi vituttaa. Paska fiilis hävisi. Vitutti niin, että ajattelin, että pitäkää päivystyksenne. Soitin ystävälleni takaisin ja sanoin, että antaa olla. Ei mua enää kiinnosta lähteä mihinkään. Sovittiin, että palataan asiaan huomenna.

Istuin Facebookissa, ja tyyppi laittoi viestiä. Olin tyly ja lyhytsanainen. Sanoin, että on tyhmä olo, ja se kysyi, miksi. Kerroin, että on ollut tosi kummallinen ilta ja että tekis mieli avautua, mut kun en ees tunne sitä. Käskin sen soittaa, jos se haluaa tietää, mut totesin myös, et ei se varmasti oikeasti halua tietää.

Se soitti. Puhuttiin. Alkuun vähän kangerrellen, kun en osannut sanoa mitään ja se vielä vähemmän. Mutta loppujen lopuksi puhuttiin pitkään ja hartaasti. Aika huikeeta. Ja niinkuin aiemmin jo ajattelin, oon taas ihan myyty. Ei sen näin pitänyt mennä, mutta jos tällä nukkuu aamuun, niin menköön. Nyt nukuttaa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, ja jopa luulen, että saattaisin saadakin unta. Pakko kokeilla.

16. heinäkuuta 2012

Ei vitun pipipää.

Tänään tajusin, että vitut tämä mitään synnytyksen jälkeistä masennusta on. Tää on ollut mulla aina. 

Aamulla kun heräsin, fiilis oli loistava. Mä oon sinkku. Olin yöllä jutellut puhelimessa sen tyypin kanssa pitkään. Oli ihana jutella sen kanssa, ja se kertoi tosi paljon itestään. Puhuttiin, että se voisi tänään tulla käymään täällä pohjoisessa, ottaisi lennot ja tulisi mun luo. Se lupasi soittaa, onnistuuko. Tekstailin sille yöllä, kun en saanut nukuttua. Se vastasi kyllä aamulla, mutta ei soittanut.

Iltapäivällä tuli vanha opiskelukaveri kylään. Tajusin käyväni ihan ylikierroksilla. Olo oli levoton, enkä pystynyt olemaan hetkeäkään paikoillani. Ravasin tupakalla, kun oli "lapsenvahti". Puhuttiin. Ystäväni kertoi tietävänsä sen tunteen, kun ahdistaa ja ei pysty olemaan mitenkään päin. Koko ajan pitää tehdä jotain, mutta mitään ei saa kuitenkaan tehtyä.  Puhuttiin lisää. Tajusin, että tällä tavalla olen käyttäytynyt ennenkin. Opiskeluaikoina. Silloin, kun vaan dokattiin ja pantiin.

Tää on just sitä, mitä se oli silloinkin. Oli pakko juoda, ettei ahdistaisi. Oli pakko panna, että tuntisi olevansa elossa, että saisi läheisyyttä joltakin tai jotain. Helvetin itsetuhoista käytöstä, ja nyt mä teen sitä samaa. Juon ja pokaan miehiä. Kuvittelen, että se on ok, koska ”oonhan istunut kolme vuotta himassa, nyt mä saan mennä, ei käytännössä periaatteessa olla enää yhdessä, elän toista nuoruuttani, kun siihen kerran on mahdollisuus.”

Vittu, mitä paskaa. Pelkkää jonkin tyhjiön täyttämistä viinalla ja irtosuhteilla. Ei mitään muuta. Sen hyvän fiiliksen hakemista alkoholin avulla. Kyllähän kännissä on kivaa, mutta ei enää sen jälkeen. Enää en edes itke.

En nuku. En saa unta. Viime yönä nukuin kolme tuntia. Toissa yönä neljä. Tänä yönä en varmaan sitäkään. Paitsi mummi otti lapset, joten voin ehkä aamulla nukkua. Jos saan unta.

En syö. Kun elämä oli täysin hajallaan, ainoa asia, jota pystyin kontrolloimaan, oli syöminen. Niinpä en enää syö. Syön ehkä kerran päivässä ja naperon jämiä. Laihdun. Ja oon päättänyt lopettaa syömättömyyden, sitten kun painan sen ja sen verran. Paskat. En varmasti lopeta. Kun makaan selälläni, mulla ei ole vatsaa ollenkaan. Pelkät kylki- ja lonkkaluut. Mä tiedän, että mun pitäisi syödä, mutta mä en syö. Nautin siitä, kun en enää tunne nälkää ja mun ei tarvitse syödä. Rakastan sitä, että kun katson itseäni ilman paitaa peilistä, pystyn laskemaan kylkiluuni. Sairasta.

Ja se tyyppi. Odotan koko ajan, että se soittaisi. Ravaan maanisesti Facebookissa kattomassa, onko se kirjoittanut mulle. Joka ainut puhelimen pirahdus tai tekstiviestin merkkiääni läikäyttää mun sisällä jotain. ”Oispa se se.” Tää on niin nähty. Niin nähty, että tapaan jonkun tyypin, se antaa nuoraa, antaa ymmärtää, mä ihastun ja sitten saan pataan. Ja tiiän, että jos se nyt soittais, tekstais tai laittais viestiä Facebookissa, olisin maailman onnellisin. Se on mun kaikki nyt. Koko mun olemassaolo tuntuu olevan riippuvainen siitä tyypistä. Hajoan ja nousen ylös, mutta pian olen samassa tilanteessa jonkun toisen kanssa.
Kovasti eilen työkaverille selitin, että paljastan kaikki korttini kerralla, ottakoon tai jättäköön. En jaksa mitään pelejä enää. Enkä jaksakaan, se on kaikki tai ei mitään, mutta toisaalta annan kaikkeni ja otan pahasti siipeeni, jos homma menee vituiksi. Ja sehän menee. Jos ei mene heti, ne menee vituiksi viiden vuoden kuluttua. Tämä sama homma oli miehen kanssa. Se vain kesti kauan ja loppui siihen, että mun kiinnostus loppui. Mutta tismalleen sama alkukuvio oli silloinkin.

Tämä tyyppi olisi mulle vain rebound, ei siitä mitään oikeasti voisi tulla. Mutta mulle olisi niin tärkeää, että tulisi. Pakko olisi tulla. Että mä olisin elossa. Että mä olisin jotain. Että mä olisin jollekin jotain. Että joku haluaisi mua. Että mä olisin mä.

YTHS aukeaa vasta elokuussa. Terkkariin en mene. Mua pelottaa mun puolesta.

Miksei se soita? 

Mun koti ei oo täällä.

Kauas se vie
Kauas se vie
Tuo ruusuinen tie

Kauas se vie, tuo ruusuinen tie
Joka yhdessä maahan muurattiin
Teimme tien päähän talon niin sievän
Joka yhdessä yössä maalattiin
Johon yritin tehdä kotini

Anna mun mennä, anna mun mennä
Mä oven avaan, en henkeä saa
Anna mun mennä
En tänne kuulukaan
Mun koti ei oo täällä
Mun koti ei oo täällä

Ymmärrän jos en anteeksi saa
Mutten tässä voi olla kauempaa
Meidän ruusuinen tie ei kauemmas vie
Liikaa sen piikit pistelee
Nyt luovuttaisin avaimen

Anna mun mennä, annan mun mennä
Mä oven avaan, en henkeä saa
Anna mun mennä
En tänne kuulukaan
Mun koti ei oo täällä
Mun koti ei oo täällä
Mun koti ei oo täällä
Mun koti ei oo täällä

Kadun mä ehkä tätä joku päivä
Tien varresta itseni löydän
Kadun mä varmaan joku kaunis pilvetön päivä
Mut kulta mun täytyy vaan mennä

Mun koti ei oo täällä
Mun koti ei oo täällä

Annan mun mennä, anna mun mennä
Mä oven avaan, en henkeä saa
Anna mun mennä
En tänne kuulukaan
Mun koti ei oo täällä (anna mun mennä)
Mun koti ei oo täällä (anna mun mennä)
Mun koti ei oo täällä (anna mun mennä)
Mun koti ei oo täällä
Mun koti ei oo täällä

Mun koti ei oo täällä


Ihana Chisu. Niin osuva.

Sinkku.

Nyt se on tehty. Nyt olen vapaa. 

Maailman oudoin fiilis. Hyvä fiillis, joka jatkuu tai ei jatku. Vielä en käsitä. Itku tulee ehkä myöhemmin, ehkä ei. Ehkä en vain ajattele.

Erokeskustelu käytiin näin:

Minä: Mun on pakko puhua sun kanssa.
Mies: Okei.
Minä: Musta jo pitkään tuntunu siltä, että meijän pitäis jatkaa omia elämiämme.
Hiljaisuus.
Minä: Kun mikään ei oo muuttunu.
Hiljaisuus.
Mies: No taloudellinen tilanne on ainakin menny paljon huonompaan suuntaan.
Hiljaisuus.
Minä: Mä en vaan näe meijän parisuhteella enää mitään tulevaisuutta.
Hiljaisuus.
Minä: Näätsä?
Hiljaisuus.
Mies: Oon mä sitä miettiny.
Hiljaisuus.
Minä: Mä en vaan enää rakasta sua niinku parisuhteessa rakastetaan.
Hiljaisuus.
Mies: Mun pitää nyt lähteä kotiin nukkumaan.
Minä: Ok.
Hiljaisuus.
Minä: Jätätkö sen meijän avaimen?
Mies: Mitä?
Minä: Sen meijän avaimen, jätätkö?
Katse.
Mies: Ai sun avaimen?
Minä: Niin. Saat omas vaihtarina.
Avainten vaihto. Ovi sulkeutui.

Siinä se elämääkin suurempi erokeskustelu.  Se isoin tai merkittävin ero mun elämässä. Yksi kahden minuutin keskustelu. Ei itkua, ei pyyntöjä, että yritetään vielä, mä muutun, kyllä tämä tää tästä, kyllä me tästä. Sitäkö tää meijän parisuhde miehelle oli? Merkityksetön? Sellainen, että edes eron hetkellä ei voi päästää irti siitä omasta puhumattomuudestaan ja luopua siitä kuorestaan? Olla kerrankin avoin ja alasti, se mitä eniten on. En tajua.

Ei varmaan soitella vähään aikaan.

15. heinäkuuta 2012

Ihastunut.

Siis voi älytön tätä tunnetta. En edes tiennyt, että näin voi tuntea. Tuntea jotain positiivista niin paljon, että oksettaa. Että ei pysty syömään. Että ei pysty ajattelemaan mitään muuta.

Tapasin sen tyypin tasan yhden kerran. Se asuu kaukana poissa. Ja silti mä oon niin ihastunut siihen, että järki meinaa lähteä. Koko jutusta ei varmastikaan tule mitään. Mulla on vielä asiat selvittämättä miehen kanssa. Viiden vuoden parisuhde lopettamatta. Mutta jotenkin tästä jutusta saan voimaa tehdä sen. Oonhan jo pitkään miettinyt, että pitäisi saada miehen kanssa asiat juteltua loppuun asti. Nyt musta tuntuu, että tänään teen sen. Mies tulee meille lapsenvahdiksi, että pääsen työkaverin kanssa syömään ja yksiin bileisiin. Sieltä kun kotiudun, toivon, että saan suuni aukaistua.

Aiemmin oon miettinyt,  uskallanko loppujen lopuksi ikinä päästää irti ja jäädä yksin. Nyt tuntuu siltä, että uskallan. Siitä oon sille tyypille ikuisesti kiitollinen.

14. heinäkuuta 2012

Mä rakastan.

Mä rakastan tätä pientä hiprakkaa, jossa joutuuu katsomaan yhdellä silmällä, että kirjoittaa oikein. 

Rakastan sitä, että napero on köyttänyt puhelimen laturin pakastimen ja jääkaapin oveen niin, että äiti joutuu hiprakassaan pohtimaan, miten sen pakastimen saa auki. Rakastan sitä, että jouduin ihan käydä istumaan lattialle saadakseni sen solmun auki.
Rakastan sitä, että sain sen solmun auki. 

Rakastan sitä, että hiprakassa se aromisuola ei osu ihan niin justiinsa siihen leivän päälle. 

Rakastan sitä, että saan vaan olla niinkuin mä oon. Miettimättä mitään. Paitsi sitä yhtä poikaa, jonka tapasin tuossa männäpäivänä. Tällä hetkellä se tuntuu täydellisimmältä ikinä. Onneksi ihastun ja unohdan nopeasti. Mutta ei siitä mihinkään pääse, että mielessä vilahtaa "mitä jos". Varsinkin kun näin kahden päivän kokemuksella ihminen on osoittanut olevansa paljon enemmän kuin mitä ikinä odotin.


Mä rakastan sitä, että voin nyt käydä tupakalla miettimättä herääkö lapset. Mä rakastan sitä, että mä oon.


Mä rakastan sitä, että se poika saattaa soittaa mulle aamulla ja herättää mut. Mä rakastan sitä, että ehkä huomenna uskallan lukea tän blogin läpi ja nähdä, mitä mä oon joskus ajatellut. Mä rakastan sitä, että mulla on maailman ihanimmat ystävät. Mä rakastan sitä, että mä tutustun ihaniin ihmisiin.


Mä rakastan Jukka poikaa. Mä rakastan Chisua, jolla on aivan ihanat sanat. Mä rakastan PMMP:tä, joka laittaa mut tanssimaan tuolilla. Terassipöydästä ei olisi ollut tanssialustaksi. Mä rakastan sitä, että tulin kotiin, vaikka olisin päässyt ilmaiseksi jatkoklubille. Mä rakastan, että kerrankin pystyin ajattelemaan, että mitä helvettiä mä siellä teen. En mitään. Voi pojat, kunpa se poika haluais mut.

10. heinäkuuta 2012

Bridesmaid.

Tänään päästiin tulevan rouvan kanssa vähän suunnittelemaan häitä. Saatiin tehtyä kutsumallit, kirjoitettua kutsujen teksti sekä hääinfo. Tuleva aviomies oli tyrmännyt kaiken. Heh. Ei tämä ihan niin helppoa tainnut ollakaan. Kaikkien kutsujen tulee kuulemma olla tismalleen samanlaisia (miksi?), väri oli väärä (vaikka aiemmin ihan oikea), mitään ylimääräisiä lippulappusia ei kutsujen mukana lähetellä (herra itse sitten varmaan vastailee puhelimeen, kun ihmiset soittelee ja kyselee mitä milloinkin hääjuhlaan liittyvää).

Noh, kyllä näihin kompromissit löydetään, mutta morsian oli vain hieman tympiintynyt. Mä luulen, että jos itse joskus päädyn naimisiin, erotaan sulhasen kanssa ennen häitä. Oon niin hirveä stressaamaan ja musta tulisi varmaan aivan kamala bridezilla. Siksi meenkin maistraatissa naimisiin ja lähden reissuun. Kaverit ja sukulaiset voi sitten järkätä ne bileet siiheksi, kun tullaan kotiin. Mun ei tarvitse huolehtia (stressata) mistään ja varmasti päädytään naimisiin.

Enää puuttuu vain se mies. Tuon oman miehen kanssa odotan vain päivää,  jolloin saadaan puhuttua tämä meidän juttu pois päiväjärjestyksestä. Aikaa ei vain sillä herralla tunnu löytyvän, kun on kaikkea mahdollista omaa menoa. Kurjinta tässä on se, että mies varmasti ajattelee meitä edelleen pariskuntana, kun taas mä liu'un ajatuksissani koko ajan vain lähemmäksi sinkkuutta. Tuntuu myös, että oma ahdistukseni ei päästä irti ennen kuin asiat on puhuttu selviksi. Tiiä sitten, auttaako sekään, mutta luulisin.


No ehkä tässä joku päivä lähiaikoina ehditään vähän keskustella. Yksi ilta melkein jo ehdittiin, mutta naperopa heräsi, ja ennen kuin se oli takaisin nukkumassa, mä olin horroksessa. Onhan tuo päivä huomennakin.

6. heinäkuuta 2012

Kuinka äkäpussi kesytetään.

Kiukuttaa. Ärsyttää. Raivostuttaa. Tää on niin sama meininki heti, kun päästiin kotiin. Hermo menee pienimmästäkin, ja tällä hetkellä suunnatonta ärsytystä aiheuttaa se, että napero ei suostu päikkäreille. Toinen nukahti ja nukkui hyvin, kunnes isosisko herätti. Voi raivo.

Tämä mutsi tarvitsee näköjään joka päivä sen yhden pienen hetken, kun saa olla yksin, siis päivällä. Toisaalta kun napero ei nuku päikkäreitä, on pienen pieni mahdollisuus, että se on jo kasilta sängyssä ja unten mailla, ja mulla omaa aikaa sen jälkeen. Kunpa tuo yksi ystävä jo palaisi lomareissulta, niin olisi edes vertaistukea.

Mitään en edes saa aikaiseksi. Roikun taas vaan tietokoneella, vaikka loistavasti meni kuukausi lähes ilman nettiä. En tajua, mitä muka tein siellä kotikotona, kun en ollut tietokoneella. Puuh.

Kun nyt edes tämä kiukku lähtisi pois, niin olisi vähän kivempaa.

5. heinäkuuta 2012

Loman loppu.

Sinne se loma sitten meni. Tänään tultiin takaisin kotiin. Surkeaakin surkeampi päivän alku, mutta ihana tästä tuli kuitenkin. Herätyskello soi klo 4.45, kun olin ehtinyt nukkua noin kaksi tuntia. Loput kamat kasaan, kohti Helsinki-Vantaata ja koneeseen. Kone oli maailman pienin purkki, sellainen potkurikone, joka vatkas ja veivas. Äidillä meinas iskeä paniikki, kun se tajusi, että koneeseen päästäkseen on kiivettävä noin seitsemän rappusta. Seitsemän! Se on melkein vähemmän kuin jos haluaa päästä meijän alaovelle. Miten sellainen miniatyyrikone voi mihinkään lentää? Rohkein mielin koneeseen, kyllä se ilmaan lähti. Naperon kanssa on muodostunut tavaksi, että annan sille pillimaidon, kun turvavöiden merkkivalo sammuu. Niin tälläkin kertaa. Vähän sen jälkeen kapteeni päätti "näyttää maisemia". Johtuneeko koneen pienuudesta, mutta kyllä tuntui mun päässä, että tasapaino lähtee. Naperolla myös. Vierestä kuului vain "äitiäitiäitii!", ja oksennus lensi kaaressa. Siivousepisodin jälkeen lento sujui hyvin, mitä nyt napero näytti vähän huonovointiselta.

Tuollaisen päivän alun jälkeen voisi kuvitella, ettei siitä päivästä kovin loistava voi tulla. Mutta mitä vielä! Sain puhelun eräältä ystävältä, jonka kanssa omasta mielestäni ei olla kovinkaan läheisiä, mutta ilmeisesti siitä huolimatta, että nähdään tai soitellaan melko harvoin, ollaankin aika hyviä ystäviä. Ystäväni kertoi varanneensa kirkon marraskuulle. Kun sain rauhoituttua siitä ilosta, hän yllätti vielä suuremmin. Ystäväni pyysi minua kaasokseen! Aloin itkeä ja nauraa samaan aikaan, ja voi että sitä fiilistä! Olen niin onnellinen tämän pariskunnan puolesta ja niin otettu siitä kunniasta, joka mulle tarjotaan. Apua! Heti alkoi mielessä pyöriä miljoona suunnitelmaa ja asiaa ja kaikkea. Nyt tulevan syksyn aikana nähdään, onko musta wedding planneriksi. Hih. Aivan huippua!

Lapsoset lähti isin kanssa mummilaan, ja mulla on sitä kuuluisaa omaa aikaa. Pesen pyykkiä, how cool. Lauantain häiden häälahja odottaa vielä väkertämistään, siihen siis keskityn seuraavaksi.

15. kesäkuuta 2012

A holiday from Hell.

Tätä lomaa odotin aivan sata lasissa ja jo nyt, vähän yli viikon oleskelun jälkeen, oon täysin valmis lähtemään himaan. Ihanaa on ollut, kun on saanut olla ja mennä sekä tavata ihania, rakkaita ihmisiä, mutta voi helvetti, että alkaa ottaa päähän, kun mikään ei suju kotirutiinien mukaisesti. Isompi ei syö eikä nukahda, pienempi ei nukahda. Joka hemmetin ilta älytöntä vääntöä nukkumisen kanssa, ja tänään paloi totaalisesti hermo. Siinähän valvovat, mun mielenkiinto loppui. 

Oon ollut totaalinen paska mutsi, ja napero jo eilen illalla totesikin, että "titten kun tinä olet pikkutyttö ja minä olen ito ja tinä ei nuku, minä lähten tättä hooneetta poit ja tinä itket ja minä tanon nyt tiimät kiinni ja jot tinä ei laita tiimiä kiinni, minä lähten tättä hooneetta poit." Touché.

Aivan kamala äiti, ja taas ties mitkä traumat tuo isompi saa, kun äiti on niin ilkeä. Mutta kun hermo ei kestä, niin se ei kestä. Katoin jo lentojen hinnat, että lähetään kotiin täältä, kun en vaan jostain syystä pärjää lasten kanssa täällä. Oli niin törkeän kallista, että junalla mennään, jos mennään. Lapset riekkuu ja hilluu päivät pitkät pihalla, joten luulisi illalla väsyttävän, vaan ei. Kai se on se, kun täällä on niin kivaa olla. Naperokin sanoi yksi ilta mummolle, että on niin kivaa olla mummolassa.

Mies oli meidän kanssa täällä nyt viikon verran ja tänään se lähti kotiin. Jotenkin haikea fiilis siitäkin ja surettaakin jopa. En tiedä, miksi. Kai se oli elämä niin paljon helpompaa, kun se oli täällä. Yhtenä iltana nukutustaistelun (ja hermojen menettämisen) jälkeen totesin miehelle, että musta ei vaan meinaa olla tähän. Se sanoi, että ymmärtää kyllä ihan täysin, koska jostain syystä napero on ollut aivan mahdoton täällä. Ehkä sillekin siis ensimmäistä kertaa kolahti se, että millaista noiden kanssa on olla 24/7. Sehän on kuitenkin viimeiset pari vuotta pari kuukautta päässyt aivan törkeän helpolla, kun ei ole lapsia tavannut kuin muutaman tunnin päivässä, jos sitäkään. Ehkä mä olenkin joku supermutsi, kun mieskin sanoo, ettei varmasti helppoa ole.

Lukuun ottamatta näitä jokailtaisia taisteluita isomman ja pienemmän kanssa loma on ollut ihana. Ollaan juhlittu kuusikymppistä mummoa, 29-vuotiasta minua ja muutenkin vietetty lapsivapaata ystävien seurassa. Ja sitten lasten kanssa ollaan juoksenneltu takapihalla ja puistossa, pyöräilty, tavattu muita lapsia ja vauvoja; lomailtu. Ihanat säät on ainakin tähän asti sattunut, ja kyllähän tämä mutsi jo olkapäänsä, selkänsä ja rintansa onnistui polttamaan. Perussettiä siis.

Osittain kaipaan jo kotiin, mutta osittain taas en ikinä haluaisi palata sinne. Mutta pakkohan noi yhet on jotenkin saada nukahtamaan iltaisin lasten aikaan.

5. kesäkuuta 2012

Tänään lähdetään.

Kuusi pitkää tuntia, ja sitten me istutaan lentokoneessa. Vielä on pakkaamatta, tiskaamatta ja käymättää ystävien luona katsomassa Risto Räppääjää. Kyllä tässä vielä ehtii. Viikon paras päivä tämä kyllä. Ihanaa päästä kotikotiin ja kesän viettoon.

Parasta.

4. kesäkuuta 2012

What a mess.

Tätä mutsia ei kyllä pitäis päästää alkoholin kanssa tekemisiin. Huh. Äitien vapaailta oli mitä mainioin: loistavaa seuraa, loistavaa juomaa, loistava fiilis. Baarissa aloin jutella jonkun mukavan nuoren pojan kanssa. Saatoin avautua elämästäni tai sitten en. Lapsistani kerroin ainakin. Sillä lainilla kun saa hyvin usein karkotettua kaikki kaksilahkeiset. Tätäpä ei, ja jostain syystä annoin sille vielä puhelinnumeronikin.

Poikahan sitten tekstaili eilen ja pyysi kahville. Krapuloissani lupasin, että voitaisi mennä, kun palataan reissusta, mutta ihan vain kavereina. Tänään kun oon sitä hommaa miettinyt enemmän, niin päätin lyödä stopin koko tutustumiselle. Poika oli tosi pahoillaan, oli ehkä vähän jo ihastunut, kun sanoi, että aina elämä potkii, mutta ehkä se joskus lakkaa potkimasta.

Voi itku, että tuli paha mieli, kun toista sillä tavalla loukkasin. Yritin selittää, että tähän elämäntilanteeseen ei vaan sovi uudet ihmissuhteet ja että en halua yhtään enempää sotkua elämääni. Meniköhän raukalta nyt kokonaan usko naisiin? Hirmu pahalta tuntuu kyllä.

Mutta kaikesta huolimatta jäi kiva kutina vatsanpohjaan, kun kerrankin tunsi olevansa jotain muuta kuin pelkkä äiti. Ja ehkä en olekaan niin kamala vanha haahka ja täysin menetetty tapaus, kun nuoret pojat huomoivat. Tällä jaksaa taas pestä niitä kakkapyllyjä ja herätä öisin sataan kertaan, kun tietää, ettei se ole koko elämä. Ja että jossain vaiheessa saattaakin löytää rinnalleen hyvän ihmisen, jonka kanssa saa viettää hyvän loppuelämän. Onko se sitten oma mies vai joku toinen, sitä en tiedä.

2. kesäkuuta 2012

School's out.

And mommies, too. Tänään on kauan odotettu äitien vapaailta. Rakas ystäväni, rakkaan kummityttöni rakas äiti saa tänään ensimmäisen vapaailtansa kolmeen ja puoleen kuukauteen ja ensimmäisen alkoholillisen vapaaillan vuoteen. Mitäpä muuta minä voin tehdä kuin lähteä seuraksi? Tällä kertaa yritetään mennä lyhyen kaavan kautta ja ajoissa kotiin nukkumaan. Saa nähdä, miten mutsien käy ja kuinka paha päivä huominen on. Pääasia kuitenkin on, että saadaan pitää hauskaa loistavassa seurassa.

Sää ei ihan ole meidän puolella, joten ihanat puistosiiderit ja terassit saadaan unohtaa. Melkein tekisi mieli kaivaa oma ylioppilaslakki naftaliinista ja pistää päähän juhlavuoden kunniaksi. Onhan siitä jo kymmenen vuotta, kun sen ensimmäistä (ja tähän asti viimeistä) kertaa päähäni sain laittaa. Lakki taitaa tosin olla jossain paikassa nimeltä jemma, joten tähän hätään sitä tuskin löydän. Jos olisi aiemmin tajunnut, olisin voinut sen jostain kaivaa esiin, ja jos olisin aiemmin tajunnut, oltaisi voitu järjestää varjo-yo-bileet tälle päivälle, saman verran vuosia kun meillä on tosta yhdestä elämän rajapyykistä kulunut. Oispahan ollut huippua. Nyt on kuitenkin tyydyttävä ihan perinteiseen istuskeluun ja ehkä jopa tanssahteluun. Mutta on meillä sentään skumppa kylmässä ja mansikoitakin voi sulattaa pakkasesta.

Oi elämää.

1. kesäkuuta 2012

Kesäkuu.

Miten voi olla jo kesäkuu? En ymmärrä, mihin tää koko kevät on mennyt. Onneksi aika on kai kaikilla muillakin mennyt yhtä nopeasti, etten mä vaan oo keulinut ja kuluttanut huomaamattani monta kuukautta elämästäni.

Tämä kevät oli kyllä sellainen, jollaista en koskaan uskonut kokevani. En koskaan uskonut, että oltaisi miehen kanssa muutetu erilleen ja että musta tulisi yksinhuoltaja. Niin surullista. Mutta toisaalta valoa kohti ollaan menty koko ajan niin käytännössä kuin kuvainnollisestikin. Elämä alkaa pikkuisista rahahuolista huolimatta hymyillä ja ajoittain jopa tuntuu siltä, että masennus olisi kohta selätetty. Vielä en ole saanut aikaiseksi soittaa lääkärille ja keskustella lääkityksen vähentämisestä, mutta sekin aikanaan. Loman aikanahan sekin olisi hyvä hoitaa, kun varmaan masennusoireet puskee taas päälle, kun lääkeannostusta pienennetään.

Malttamattomana odotan ensi viikolla alkavaa reissua. Ihanaa päästä taas kotikotiin pitkäksi aikaa. Vastahan kuukausi sitten me sieltä tultiin, mutta tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus. Odotan mökkeilyä, puistoilua, rantsussa makoilua ja kaikkia niitä ihania ihmisiä, jotka siellä etelässä ovat. Huippua on myös se, että ihana Ruotsissa asuva ystäväni lomailee Suomessa samaan aikaan kuin me ollaan etelässä. Näkee sitäkin pitkästä aikaa. En malta odottaa.

31. toukokuuta 2012

Tyhmästä päästä kärsii koko talous.

Puuh, rahahuolia. Huoli siitä, kun sitä rahaa ei ole. Kiitos mun impulsiivisuuteni (onko toi muka joku sana?). Aina, kun oon kaupassa ja näen jotain ihanaa, mun on pakko ostaa se. Varsinkin nykyään. Oon melkonen shoppailija, kun kuvittelen olevani varoissani. Sitten tällasina "palkkapäivinä" huomaan, että hups, ei sitä rahaa jääkään yhtään ja laskupino vaan kasvaa. 

Eilenkin huomasin, että Finlaysonilla oli eilen viimeistä päivää muumi-kankaista 40 prosentin ale, oli pakko ostaa neljä metriä Iltamuumia lastenhuoneen verhoiksi. Ihan kuin sitäkään rahaa ei olisi voinut muuhun käyttää. Ja ihan kuin lastenhuoneessa ei olisi jo verhoja. Mutta kun oli niin halvalla. Metri ilmaseks, mieti sitä.

Väitän, että suurin syy tähän rahan tuhlaamiseen on se, että muutettin. Pakko saada kaikkea uutta ja ihanaa omaan kotiin ja laittaa vanhaa pois muistuttamasta entisestä. Sitten sitä onkin shoppailtu. Ikeaan paloi 500  euroa (!), kaikkea turhaa ja tyhjänpäivästä sieltäkin piti kantaa. Marimekolta hain keittiön pöydälle pöytäliinan, kun "halvalla sai". Jep. Yli 50 euroa yhdestä pöytäliinasta ei ole kovin vähän, mutta nytpä on liina, joka saa luvan kestää naperolle ja Pöpölle asti. Kovasti huvittais käydä etelän lomalla Kangastukusta hakemassa hirmuiset määrät taas kankaita, joita ei ehdi ommella että ois taas ommeltavaa. Hullun hommaa.

Mutta eipä nuo rahahuolet huolehtimalla ja murehtimalla häviä, joten turha kai niitä on miettiä. Kyllä sitä rahaa aina jostain sen verran ilmestyy, että pärjätään. Kun vaan pääsis eroon niistä lukuisista satunnaisista teekupposista ja pullista kahvilassa, heräteostoksista Henkkamaukalla, mun on pakko saada tää heti -kirppariostoksista (ihana vanha vihreä matkalaukku kirpparilta 18 euroa) ja tästä vois tehä jotain kivaa -romuista Sinooperista, niin talous olisi hyvin pian tasapainossa.


Kiroushan tuo oli, että muutettiin keskustaan. Kaikki on niin lähellä, että rahat ei riitä.

28. toukokuuta 2012

Ryömiäinen.

Pikku-Pöpönen alkoi eilen ryömiä. Nyt se etenee muutamia metrejä lelun perässä mittarimato-tyyliin. Hih, ihana rakas, niin iso poika jo. Tosin liikkumisharjoitukset ovat tulleet myös uniin, ja joka ilta saa olla poitsua kääntämässä selälleen, kun herra yrittää unissaan alkaa kontata. Silmät kiinni inisee ja heijaa itseään konttausasennossa. Reppana.

Elämä on taas ollut paljon parempaa viime aikoina. Joka päivälle on ollut jotain ohjelmaa, joten äiti on jaksanut olla vähän parempi. Ihanat lapset ovat myös tarjonneet äidille  hengähdyshetken keskellä päivää nukkumalla päikkärit samaan aikaan. Jotenkin ihanan rytmitettyä tämä meidän arki on ollu viime viikon ajan. Tän viikon jälkeen vaan loppuu naperon kerho, joten kesä meneekin sitten eri tavalla. Tosin viikon kuluttuahan me ollaan jo etelässä, ja siellä on aina omat juttunsa. Kun vaan jaksaisi itse pitää kiinni ulkoiluista ja muista menoista eikä jumahtaisi sisälle.

Eiköhän siitä hyvä loma tule. Ja paluu äitiyslomalta töihin sujuu leppoisasti: alkuun heti neljän viikon kesäloma, joten työmaa kutsuu vasta elokuun loppupuolella. Eipä haittaa, sillä tällaisia "lomia" ja kotona lusmuiluja ei enää tulevaisuudessa tule. Ja silloinhan se kesäkin on jo ohi, niin on hyvä istua töissä. Kun vaan tulisi ihana, pitkä ja kuuma kesä.

22. toukokuuta 2012

Ei vittu.

Sama eilinen meininki jatkuu. Napero ei syö, ja mulla palaa kiinni. Mä en vaan jaksa. Jatkuvasti saa tapella ja taistella joka helvetin asiasta. Ja joo, tiiän, se on vähän yli kaksjapuolvuotias, sen kuuluu olla just sellanen, kun se on.

Mut ei helvetti, kun ei oma pää kestä. Mä niin vaan haluaisin mun vanhan elämän takaisin, palata ajassa joku kuus vuotta taaksepäin. En tapais koko miestä ja voisin tavata jonkun kunnollisen ihmisen, jonka kanssa viettää loppuelämä. Vituttaa suorastaan kattoa jotain Facebook-kuvia ja -statuspäivityksiä, kun kaikki, siis ihan kaikki, vanhat opiskelukaverit ja ne tyypit, jotka oli aina samassa baarissa vanhassa kotikaupungissa, menee naimisiin. Eihän sen pitäis tietty mua liikauttaa mitenkään, ainakaan negatiivisessa mielessä, mut niin vaan se tuntuu paskalta ja oon niin kateellinen.

Vituttaa tää oma elämä, kun se on, mitä on. Lapset on tietenkin niin ehdottoman tärkeitä ja parasta, mitä mulle on ikinä tapahtunut, mut ois tää juttu kyllä toisinkin voinut mennä. Vituttaa myös mies, kun sillä menee aina omat menot lasten edelle. Toki ymmärrän työt ja sellaset pakolliset, mutta harrastusmenoja vois siirtää tai lykätä, että ois lasten kanssa. Argh. Eihän mulla oo ees mahollisuutta alkaa harrastaa mitään, kun miehellä on omat työnsä ja siihen päälle harrastukset. Mä voisin harrastaa sit joskus yöllä. Mutta lapsetkaan ei oo molemmat ikinä miehen luona yökylässä. Sama meininki jatkuu, vaikka asutaan erillään. Jos mua ei ois, joutuis mieskin vähän priorisoimaan.

21. toukokuuta 2012

Äiti on taas paska.

Miten sitä voikaan aina menettää hermonsa? Ja miksi?

Tänään on taas ollut ihan kökkö päivä. Missään vaiheessa se ei ole oikein parantunut. Hermot on menny monesti. Ensin aamupuurolla, kun se ei naperolle maistunut. Sitten lounaalla, kun sekään ei naperolle maistunut. Sitten vielä päivällisellä, kun sekään ei maistunut. Hitto, että ottaa päähän, ja tietenkin vielä piti se kiukku purkaa lapseen. Puuh. Miksi sitä kiukkuaan ei vaan voi niellä ja aikuisena todeta vain rauhallisesti, että et sitten syö? Ja nyt tän päivän viimeinen niitti oli nukkumaanmeno. Miksei sitä vaan voi aikuisena olla hermostumatta siitä, että lapsi ei käy nukkumaan? Jotenkin vain kai odotan niin kovasti sitä hetken omaa aikaa, että haluaisin, että lapset sammuu kuin napista painamalla. Ja eihän ne ikinä sammu, vaan nukahtaminen on yhtä pyörimistä ja hyörimistä.

Todellinen paska mutsi -fiilis tulee siinä, kun napero sanoo "ole äiti iloinen" ja "minä käyn nukkumaan, kun minä hejään, tinä olet taat iloinen." Kyllä osui. Siinä vaiheessa kyllä halittiin ja pussailtiin ja mun teki mieli itkeä. Mun tekee nytkin mieli itkeä. Voi itku.

Tän päivän täydellisyyttä on lisännyt se, että eilen takkikankaita leikatessani selkä meni aivan totaalisesti jumiin. Vihlaisi niin kipeästi tuolta jostain alaselän ja ristiselän tienoilta, että meinasin kaatua istualtani. Jotenkuten sain kivun laantumaan illalla ja uskalsin mennä nukkumaan. Eniten pelotti se, että en pääse enää sängystä ylös, kun siihen kerran meen makaamaan. Tänään ei ole ollut paljon parempi. Sattuu ja jumittaa, eikä oikein uskalla tehdä mitään, kun pelottaa, että selkä menee täysin lukkoon uudestaan. Mies yritti sitä vähän venyttää, mutta tuntuu, että se vain pahensi kipua.

Ehkä se vaan on vaikea olla hyväntuulinen ja iloinen, kun sattuu niin saatanasti. Menisin nukkumaan, jos uskaltaisin käydä makuulleni.

19. toukokuuta 2012

Kakkabonus.

Napero on ihan loistotyyppi. Mä puolestani oon vähän huolettomampi tyyppi enkä oo oikeen ikinä jaksanut stressata esimerkiksi kuivaksioppimista. Oppii, kun oppii. Ei se montaa päivää ekaluokalla kehtaa käydä koulussa vaipat housuissa. Napero on jo varmaan puolitoistavuotiaana viettänyt päivät ilman vaippaa, ja vaippa on laitettu päälle, kun on tullut pissa tai kakka. Potalle sitä oli turha edes ehdottaa. Ei halunnut, joten en pakottanut. Aika tarkalleen kaksivuotiaana keksi, että hän voisi pissata pottaan tai pöntölle. Äidille sopi kyllä.

Kakan puolestaan napero on aina halunnut tehdä vaippaan. Oon korviani uskomatta kuunnellut muiden äitien kertomuksia vauvoista, jotka ei suostu kakkaamaan vaippaan. Vau, ei meillä vaan. Ystävän pojalla on ollut jonkin aikaa käytössä pissatarra-plakaatti, eli jokaisesta pottaan tai pönttöön tulleesta pissasta saa tarran. Ajattelin, että ei meillä toimisi ikinä. Napero ei tee sitä kakkaa muualle kuin vaippaan, vaikka mitä yrittäisi. 

Noh, tänään totesin, että vaipat ovat tosi vähissä, joten kokeillaan. Tein jääkaapin oveen plakaatin, jossa lukee "KakkaBonus". Napero sai itse värittää kirjaimet. Kerroin, että jokaisesta pottaan tai pönttöön yrittämisestä saa yhden tarran ja onnistumisesta kaksi tarraa. Napero innostui ihan kympillä. Niin paljon itse asiassa, että vaihdoin sääntöjä kesken kaiken. Jokaisesta onnistumisesta saa yhden tarran. Kun on viisi tarraa, saa jotain kivaa. Pääsee uimaan tai Hoplopiin tai äiti ostaa jonkin lelun tai jotain muuta kivaa. Tämän päivän saldo on kolme tarraa: yksi tosi iso yrittäminen (yksi tarra oli pakko antaa niin antaumuksellisesta yrittämisestä), yksi kakka pottaan ja yksi pönttöön. Nyt se reppana yrittää ähistää sitä kakkaa joka kerta, kun käy vessassa.

Voiko tämä olla näin helppoa?

Tämän päivän (tai viime yön) lisäonnistumisena vielä vaipaton ja pissaton sänky. Unohdin laittaa naperolle vaipan, kun se kävi nukkumaan. Muistin sen, kun menin itse nukkumaan, mutta ajattelin, että kokeillaan. Nukuttiin ilmapatjalla, joka olisi helppo pestä, jos pissa tulee. Ei tullut.

Vau. Milloin mun niin pienestä kasvoi niin iso?

Pysy aina pikkuveljenä.

Ihana veli kävi kylässä. Tuli eilen, lähti tänään, niin kuin meidän suvussa on tapana. Toisinaan ei viihdytä yönkään yli. Huippuveli on mua kuusi vuotta nuorempi, mutta ihanasti ollaan lähennytty toisiamme molempien täysi-ikäistyttyä. Aluksi käytiin baarissa, mut nyt ollaan ihan oikeastikin kavereita. Eilen vaan katottiin telkkaria ja syötiin sipsejä. Ihanaa, kun se viitsii tulla kylään, vaikka ei täällä pohjoisessa enää nykyisin niin kovasti tapahdu kuin ennen. Se telmi lasten kanssa, ja mä sain välillä olla ihan rauhassa.

Ihan parhautta tuollaiset veljet.

17. toukokuuta 2012

Mutsi huilas.

Olipahan huili-ilta eilen. Melkoista menoa, mutta olipahan mukavaa. Aamuyöllä sitten pitserian kautta kotiin. Mies toi lapset iltapäivällä, ja kovasti koitin ehdottaa lapsukaisille päiväunia. Ei ihan uponnut. Onneksi sain ne kuitenkin ennen yhdeksää jo yöunille, jonne ajattelin itekin piakkoin suunnata. Saa nähdä, onkohan edessä kamala liskojen yö. Koitin pyytää miestäkin meille yökylään, ettei tarvitsisi yksin panikoida, mutta ei se tullut. Tylsää.

Tällaisina päivinä on ihan hirveä ikävä miestä. Haluaisin halailla ja pussailla ja olla kainalossa. Toisina päivinä sitten taas ei kiinnosta yhtään koko mies. Vähän olen alkanut miettiä tätä meidän suhdetta ja sen tulevaisuutta. En tiiä, onko sitä. Ei olla nyt erilleenmuuton jälkeen vietetty juuri ollenkaan aikaa yhdessä. Mies tulee tänne lasten kanssa leikkimään tai vie ne mukanaan, mutta sellaista meidän aikaa ei ole ollut. Kesäloma varmaan näyttää jonkinlaisen suunnan tälle meidän elämälle. Mies on tulossa myös etelään viikoksi, kun me ollaan siellä lasten kanssa. Siinä sitten on sitä yhteistä perheaikaa tiedossa. Enää kaksi kokonaista viikkoa ja muutama päivä päälle, niin mennään jo. Ihanaa.

16. toukokuuta 2012

Kesä.

Vihdoin kesä eksyi näillekin leveysasteille. Ja sattuman oikusta mulla on tänään vapaapäivä. Mies haki lapset muutama tunti sitten. Mä kävin Alkosta hakemassa skumppaa ja avasin terassikauden. Yksin terassilla, seuranani vain siideri, tupakka-aski ja Vuoden mutsi. Parhautta.

Päätin, että tänään en tee mitään. Tai teen, lähden kavereiden kanssa juhlimaan. Mutta nyt kotona en tee. Miljoona asiaa vessanpesusta takin ompeluun odottaa tekijäänsä, mutta mä en tee mitään.

Olen vain.

14. toukokuuta 2012

We got teeth.

A tooth. Whatsoever. Pikkuinen hampaanalku pilkistää kuopuksen suussa. Miten se nyt jo voi sellaisen pukata, kun siskonsa sai ekan vasta päivää vaille kymmenkuisena? Onhan tuo tosin jo neljä kuukautta ainakin syöny nyrkkiään ja kuolannut kuin vähäjärkinen, joten kai se oli aikakin. Itkuitta ollaan tähän asti selvitty, joten nyt kun sanoin (kirjoitin) sen ääneen (julkisesti), paha karma seuraa meitä seuraavat 19 hammasta. Tervetuloa itku ja huuto.

Jäbä kävi tänään myös passikuvassa. Ihana poitsu saa oman passin, kunhan äiti ehtii kiikuttaa hakemuksen poliisilaitokselle. Lähdetään Berliiniin eläimiä katsomaan. Ihania suunnitelmia on kesälomakuukauden ajaksi tehty, joten en malta odottaa. Jos ei Berliiniin, niin sitten laivalla Tukholmaan. Mun synttäreiksi suunniteltiin Helsinki-päivän konserttia ja Omppuhotellia. Pöpön kummitädin kanssa käytiin Kaivarin konserteissa aina mun synttärinä, ja viimeisimmästä on nyt kulunut 11 vuotta, joten eiköhän se ole aika lähteä verestämään muistoja. Juhannus ja mökki. Naperon kummitädin kanssa päiväristeilylle Tallinnaan. Mitä nyt näitä on. Ja lisäksi pelkkää ihanaa hengailua läheisten rakkaiden kanssa.

Tule kesä jo!

Don't fix it if it's not broken.

Voi argh, mikä ompeluviikonloppu takana. Aloin perjantaina ommella naperolle takkia nurkissa ja parvekkeella lojuneesta ikivanhasta Marimekon Kaivo-kankaasta. Ongelma numero yksi ilmestyi, kun aloin leikata kangasta. Kuvio ei ole vastoin kaikkia odotuksia symmetrinen, joten se kuvio on siinä takissakin vähän miten sattuu. Ongelmaksi numero kaksi osoittautui leikattujen palojen ompeleminen yhteen. Ei onnistunut ei, ei vaan enää riittänyt logiikka, että mikä pala kuuluu minnekin. Lauantaina keksin onneksi, miten homma etenee, mutta onnistuin sitten ompelemaan hupun suuaukon kiinni sen takasauman sijaan. Tyhmä. Tänään sitten purin ja jatkoin. Näytti jo aika hyvältä, kunnes epäonnistuin yhessä tikkauksessa niin, että se on tosiaan pakko purkaa koko ommel. Se siitä. Jatkan huomenna.

Täniltasten ompeluepäonnistumisten jälkeen olisi vain pitänyt mennä nukkumaan, mutta ajattelin, että nopeasti saumurilla fiksaan yhen paidan. Jep. Kohta, joka oli liian löysä, on nyt liian tiukka. Kangas kiertää älyttömästi ja mitä muuta.

Mitä opimme tästä? Ehjää ei kannata alkaa korjata, ja älä edes yritä ommella väsyneenä.

13. toukokuuta 2012

Tajunnanvirtaa.

Tulevaisuus.
Olen vaihteeksi pohtinut tulevaa, tehnyt suunnitelmia. Suunnitellut elämää, mitä sitä tekisi isona, mitä sitä tekisi ensi syksynä. Hitto, että mulle tulee hyvä elämä, ihana elämä. Mietin gradun kirjoittamista ja sain kuin sainkin laitettua proffalle sähköpostia. "Vi borde kanske diskutera min gradu. När kan jag komma och träffa dig?" Jos yrittäisi sen ison G:n rykäistä nyt kesällä. 70 sivua ei ole mahdottomuus, ja jos siitä A:n saisi, niin se riittäisi. Olisipahan tehty sitten. Syksyllä voisin aloittaa kasvatustieteellisen puolella tekstiilityön opinnot. Siitä saisin sivuaineen ja oppia tulevaa varten.

Koti.
Meillä on aivan ihana asunto. Ihana koti. Naperokin välillä vahingossa puhuu omasta kodista. Aiemmin on ollut vain vanha koti ja uusi koti. Tänään kävin Marimekolla miettimässä kankaita ja ostin viidelläkympillä pöytäliinan. Ihana musta Muija koristaa nyt meidän keittiönpöytää. Valmis palanen oli miinus 30 prossaa, joten olihan se pakko ostaa. Löysin Pöpösen sitteriin lelukaaren kirpparilta. Björn Borgin vanhemman mallisen, eikä hintakaan yltänyt Huuto.netin hintoihin. Eilen naputtelin seinälle mun masentuneen naisen, joka kotiutui  alkuviikosta, ja lisäksi tein jonkinlaisen yhden seinän kokoisen kollaasin naperon värikylpytaiteiluista. Siihen voi sitten lisäillä valokuvia, kun niitä toivottavasti pian saan teetettyä. Kaksi kuvaa jo laitoin seinälle: kuva naperosta vauvauinnissa ja toinen kuva suvun vanhimmasta ja nuorimmasta. Vielä kun saisi sieltä Ikeasta sen pöytätason, josta tulisi siis ompelupöytäni, olisin iloinen. Mummi taitaa ensi viikolla matkata Ruotsin puolelle, joten pitää siltä kysyä, jos se voisi sen ostaa ja tilata kuljetuksen meille. Kuulemma tänne kustantaa noin 30 euroa, joten ei ole paha. Matkahuoltokaan ei taitaisi sitä etelästä tuohon hintaan toimittaa.

Naapurit.
Viereisen rapun naapuri oli ensimmäinen, joka toivotti tervetulleeksi asumaan tähän taloon. Oli kovin ystävällinen nuori nainen, jolla oli ehkä hieman naperoa vanhempi poika. Hän kertoi myös, että asumme hänen entisessä asunnossaan. Toivottavasti hän ei kuitenkaan ole se, joka jätti ällöttävät ruokatahrat lattian ja keittiön kaappien väliseen tilaan. Yöh. Seinänaapuri, vanha setä, puolestaan varoitteli tupakan vaaroista ja kertoi kärsivänsä keuhkoahtaumataudista poltettuaan 50 vuotta. Se sama setä, jonka röökin savut haisevat meillä toisinaan. Setä kertoi myös tupakan orjuuttavuudesta. Pitää iltaisin miettiä, riittävätkö tupakat aamuksi. Kun lähi-Ärrät on menneet kiinni, pitäisi lähteä jonnekin hevonkukkuun huoltsikalle. Jep. Ei mun vaan.

Blogi.
Kohta olen jo vuoden blogannut. Viime kesäkuun 11. päivä oon postannut ensimmäisen kirjoituksen. Ehkä tänä vuonna samana päivänä luen läpi koko blogin ja elän ne hetket uudelleen. Ehkä ihmettelen, mitä mun päässä on liikkunut, ja ehkä huomaan, miten hyvin asiat tällä hetkellä ovat. Sain yksi päivä myös ensimmäisen tunnustuksen. Aevan hyvä. ("Aevan hyvä" on kaenuuta ja niin paljon enemmän kuin pelkkä "hyvä".) Laittaisin tunnustuksen eteenpäin, mutta jostain syystä tämä typerä miniläppärini ei suostu näyttämään yhdenkään seuraamani blogin lukijoita, joten hieman on hankalaa jakaa tunnustusta eteenpäin. Jaan sen kuitenkin heti, kun pääsen jollekin oikealle tietokoneelle.

Iltapuhde.
Iltapuhteena olen viime päivinä ommellut. Yhden mekon sain neppareita vaille valmiiksi, ja nyt on työn alla takki. Sen ompeleminen on kyllä kussut useaan otteeseen, joten valmistuminen varmaan kestää. Ei huvittanut enää ommella, kun huomasin ommelleeni vääriä saumoja. Huomenna puran ja jatkan. 

Onnellinen.
Voi että mä tunnen olevani onnellinen nyt. Mulla on maailman ihanimmat lapset, jotka rakastaa mua varauksetta. Viime yönä napero halasi mua niin tiukasti, etten mitenkään voi olla niin paska mutsi kuin olen ajatellut olevani. Pöpökin vaikuttaa olevan kovin onnellinen, joten en ehkä olekaan täysin epäonnistunut senkään kanssa. Voi itku, miten sitä voikaan rakastaa jotain niin paljon. Ja voi miten sitä voikaan välillä olla niin onnellinen, kun saa hetken tai pari tuntia tai vaikka puoli vuorokautta ihan omaa aikaa ja saa unohtaa olevansa lapsellinen. Tai no, ei ne lapset mihinkään ikinä koskaan unohdu, mutta se tunne, kun ei tarvitse olla vastuussa kuin itsestään ja huolehtia vain itsestään ja kuitenkin tietää, että lapsilla on kaikki enemmän kuin hyvin. Love it.

Hyvää yötä.

10. toukokuuta 2012

Tuplatäti.

Jos kaikki menee niin kuin pitää, musta tulee tuplatäti joulukuussa. Veljeni ja avopuolisonsa odottavat toista lastaan. Ihanaa! Ongelmia saattaa ilmetä, koska heidän esikoisensa on vasta puolivuotias ja syntyi hätäsektiolla. Sektion jälkeenhän pitäisi uutta raskautta odottaa kai ainakin puoli vuotta. Noh, mato on koukussa, joten sille odottamiselle ei enää ole mahdollisuutta. Toivottavasti kaikki menee kuitenkin hyvin, ja mun lapsilla on uusi serkku sitten loppuvuodesta. Iik, ihanaa.

8. toukokuuta 2012

Sisko ja sen veli.

Sisko on pian 2 v ja 8 kk, veli on pian 7 kk ja äiti on täysi outsider niiden touhuissa. On ihanaa seurata vierestä, kuinka hyvin ne jo pelaa yhteen. Sisko saa veljen takuuvarmasti räkättämään ja kiljahtelemaan, ja sehän vasta siskosta onkin kivaa, että veljeltä saa täyden huomion. Naperon mustasukkaisuus on melkein historiaa varmaan sen takia, että Pöpö ei ole enää niin kiinni mussa, mutta varmasti myös sen takia, että veli fanittaa isosiskoaan ihan kympillä.

Se veli taitaa muuten jo ryömiä. Tai en tiedä, voiko sitä ryömimiseksi kutsua, jos laittaa posken maahan, kädet puuskaan rinnan alle ja polkee jaloilla vauhtia kuin viimeistä päivää. Samalla voi vähän karjua ja öristä niin kuin joku keihäänheittäjä. Tosin tämä onnistuu vain sängyllä, mutta kyllä sillä tyylillä pääsee jo metrin eteenpäin ja vieläpä aika haipakkaa. Tämän ryömimisen lisäksi poitsu oppi viime viikolla pyörimään kuin väkkärä. Mahalleen ja selälleen ja navan ympäri, se ei ole hetkeäkään paikoillaan.

On jotenkin niin mystistä, miten pieni vauva voi oppia noin suuria asioita ihan itsestään. Vähän niin kuin että miten se voi osata tollaista, kun mä (tai kukaan muu) ei oo sitä sille opettanut. Mistä ne keksii, että nyt voisi kokeilla päästä selältä mahalleen, kun vain vähän aiemmin se ei ole kiinnostanut tippaakaan? Oli kyllä huippua, kun tänään opetin Pöpön läiskyttämään vettä käsillään. Siis oikeasti opetin. Tavallaan. Se on aina aiemmin kylvyssä vain polskinut jaloillaan ja ollut ihan fiiliksissä. Nyt pidin sitä istuvassa asennossa ammeessa ja näytin, että käsillä voi myös läiskyttää. Ensin se kokeili itse vähän ja innostui sitten tosissaan.  Lisäksi ihana isosisko tuli myös läiskyttämään, ja siitähän se riemu repesi.

On ne niin ihania.

Jos mä kuolen nuorena.

Jos mä kuolen nuorena
Kunpa silloin olisi pakkasta
Mä pidän paljon enemmän talvesta
Jos mä kuolen nuorena
Kunpa olisin ehtinyt rakastua

Hautajaisissani pukeutukaa mustaan
mutta vain koska se on tyylikästä
Äiti ja isi älkää vaipuko tuskaan
Mä nautin täysillä mun elämästä

Tyttöystävät silmät päähän meikatkaa
Ja menkää tilaisuuden jälkeen tanssimaan
Pojat laulakaa se laulu
Joka sai mut aina nauramaan

Jos mä kuolen nuorena
Kunpa olisin ehtinyt oppia
Miten tehdään lauluja

Jos mä kuolen nuorena
Toivottavasti en ehtinyt kiukutella kotona
ja kunpa lounaalla oisin syönyt jälkiruokaa
Arkulleni paljon ruusuja tuokaa
Kirotkaa vähän aikaa jumalaa
Ja menkää sitten juomaan itsenne humalaan

Hautajaisissani pukeutukaa mustaan
mutta vain koska se on tyylikästä
Äiti ja isi älkää vaipuko tuskaan
Mä nautin täysillä mun elämästä

Tyttöystävät silmät päähän meikatkaa
Ja menkää tilaisuuden jälkeen tanssimaan
Pojat laulakaa se laulu
Pojat laulakaa se laulu
Pojat laulakaa se laulu
Joka sai mut aina nauramaan

Ihana Heli Kajo.

Toisen luokan kansalainen.

Kummityttöni ristiäisiä vietettiin etelän reissumme aikana. Koska en itse kuulu kirkkoon, en tietenkään päässyt "oikeaksi" kummiksi, mutta kuitenkin kummityttöni äidille oli tärkeää, että tulisin juhliin ja seisoisin kasteen aikana siellä, missä muutkin kummit. Pappi oli antanut ystäväni ymmärtää, että kirkkoa ei tippaakaan kiinnosta me kirkkoon kuulumattomat kummit, vaan ainoastaan niillä "oikeilla" kummeilla on jotain merkitystä. Eipä se etukäteen minua haitannut, pääasia oli, että ystäväni halusi minut paikalle siunaamaan kaunista tytärtään.

Itse kastetilaisuudessa tunsin oloni todella toisen luokan kansalaiseksi. Pappi ei koko puheensa aikana vilkaissutkaan minuun tai toiseen kirkkoon kuulumattomaan kummiin. Ei vahingossakaan. Lateli pitkät pätkät perheen ja kummien merkityksestä ja tärkeydestä ja jossain sivulauseessa mainitsi jotain tyyliin "on kiva, että on ystäviäkin" ja vilkaisi meitä kahta mustaa lammasta.

Olo oli aika epätodellinen. Aikaisemmin en ole ikinä ollut tilanteessa, jossa se, mihin uskon tai mihin en usko, määrittäisi minut jonkun silmissä niin paljon huonommaksi tai arvottomammaksi kuin muut. Tuli kyllä todella typerä olo, kun seisoin siellä ja olin kuin ilmaa.

Kun kerroin asiasta teologiaa opiskelevalle ystävälleni, hän oli todella pöyristynyt papin käytöksestä. Tämä ystäväni on jos nyt ei aivan uskovainen, niin ainakin hyvin uskonnollinen, mutta silti niin ihanasti jalat maassa ja tässä maailmassa. Hän kertoi, että omassa hänen seurakunnassaan kirkkoon kuulumattomille kummeille annetaan tismalleen samat kummitodistukset kuin kirkkoon kuuluvillekin. Näiden kahden seurakunnan välillä on tuskin kahtakymmentä kilometriäkään, joten miten niin erilaiset käytännöt ovat mahdollisia? Mitä se kertoo tästä "meidän" kirkosta, jos jokaisen papin oma näkemys vaikuttaa niin selkeästi kirkon toimintaan? Ystäväni totesi myös, että seurakunta ei ole palvelemassa papin näkemystä, vaan päinvastoin. Papin pitäisi toteuttaa seurakunnan näkemystä, tässä tapauksessa siis pienen tyttölapsen vanhempien näkemystä. 
 
Harmittaa myös suunnattomasti kummityttöni vanhempien puolesta, koska heille me kaksi kirkkoon kuulumatonta kummia olimme ne "ykkösvalinnat", ja tavallaan omalla käytöksellään pappi väheksyi vanhempien päätöstä siitä, ketkä heidän mielestään ovat hyviä ihmisiä kasvattamaan ja opettamaan heidän lastaan. Tuntui melkein siltä, että papin mielestä me olimme lähes saatanasta seuraavia eikä meitä missään nimessä pitäisi päästää sen pienen tyttövauvan lähelle.

Onneksi en tämän enempää välitä kirkosta, joten en edelleenkään koe joutuvani helvettiin, vaikka en kirkkoon enää kuulukaan. Ja onneksi pieniä (ja isoja) lapsia voi kasvattaa hyviksi ihmisiksi ilman kirkkoa ja uskontoakin. Tuolle pienelle tytölle aion olla maailman paras kummi, vaikka joidenkin mielestä en sellainen ole ollenkaan.

7. toukokuuta 2012

Kaikkea kuukaudessa.

Uusi koti tuntuu jo kodilta. Tavallaan. Tai kodilta se alkoi tuntua silloin, kun mies tuli ensimmäistä kertaa muuton jälkeen meidän kanssa hengaamaan. Ensimmäinen viikko oli aika kamala. Miljoona kertaa mietin, oliko tämä oikea ratkaisu ja voisiko entiseen vielä palata jotenkin. Huojentavaa oli huomata, että sen viikon ajan olin rehellisesti ja vain ja ainoastaan surullinen. Masennus pysyi poissa. Surin itseni, miehen ja ennenkaikkea lasten puolesta. Meidän puolesta.

Nyt jo tiedän, että ratkaisu oli ehdottoman oikea. Näin on niin paljon parempi olla. Tavataan miestä lähes päivittäin, se ottaa lapsia hoitoon päiväksi ja jopa yöksi. Sillä on avaimet meille, ja se saa tulla omilla avaimillaan sisään. Onhan tässä vielä korjattavaa, eikä tämä ihan näinkään voi jatkua, mutta se ratkaisu saa sitten odottaa aikaansa.

Masennus on pääosin pysynyt poissa, mutta on niitä huonojakin päiviä välillä. Oon huomannut, että pahin olo tulee silloin, kun itellä on kaikki hyvin, mutta jollain muulla huonosti tai jos pitää jonkun toisen puolesta olla huolissaan. Mua huolettaa miehen taloudellinen ja sitä kautta muu pärjääminen, ja lisäksi oon tosi huolissani äitini terveydestä. Mies kertoi, että sillä on taas laskuja enemmän kuin tuloja, ja vaikka tiiän, että se pärjää aina eikä ite murehdi, niin mä murehdin sen puolesta sitten. Äiti puolestaan on taas alkanut vähän flippailla eikä millään meinaa mennä lääkäriin. Ties mikä Alzheimer tai aivokasvain sillä on. Pelottaa. Olisi niin paljon helpompaa, jos tietäisi, mikä sillä on. Paniikkihäiriökohtauksiin se sai lääkkeet silloin talvella, mutta en tiedä. Muisti sillä on huonontunut, sille tulee muistikatkoksia, välillä se on ihan pihalla. Mutta ei se kai aio mennä lääkäriin. "Ei mua mikään vaivaa. Ei tarvi olla huolissaan." Ei varmaan vaivaa juu. Sehän on ihan normaalia herätä päiväunilta tietämättä, mikä päivä on tai kenen synttärit on seuraavana päivä tai istua aamupalapöydässä eikä tiedä, kenen vauva istuu syöttötuolissa pöydän päässä. Niin ja kaiken lisäksi unohtaa, että mitään tollasta on koskaan tapahtunut. Mutta ei kai sitä väkisinkään voi sinne lääkäriin raahata. Ja toisaalta äiti kyllä sielläkin vähättelisi omia oireitaan ja sanoisi, että ei sitä mikään vaivaa.

Olin lasten kanssa pari viikkoa etelässää reissussa. Silloin se äitikin alkoi sekoilla, kun oltiin oltu puoltoista viikkoa. Kesällä pitäisi mennä kuukaudeksi, joten onko se taas sairaalakeikka sitten? Ihanaa oli olla vaan kotikotona ja poissa näistä ympyröistä. Nyt on kamala rahapula, kun menin sitten shoppailemaan ja tuhlaamaan kaikki rahat. Lapsellisesti ajattelin, että siistiä säästää rahaa, kun menee äidin lihapadoille pariksi viikoksi, mutta my ass. Kesän reissun jälkeen oon varmaan vararikossa. Oli ihanaa olla tekemättä mitään ja tavata silloin tällöin ihania, rakkaita ihmisiä. Olen kyllä niin onnekas, kun mulla on ympärilläni niin ihania läheisiä. Vaikka ne ovatkin kaukana, niin tiedän niiden kuitenkin olevan siellä.

Kyllä siellä etelässä tapahtuikin. Oli ristiäisiä, Lapsimessuja, vappubrunsseja, synttäreitä, pari baarireissua, shoppailua. Kaikkea ihanaa. 

Sen päätin, että naperon kanssa en enää ikinä lähde Lapsimessuille ja itse en enää ikinä lähde mihinkään messuille. Napero oli niin kauhukakara siellä, ettei mitään järkeä, ja sitä kauhukakaraa paimentaessani onnistuin hukkaamaan messuostokseni. Että toivottavasti ne PaaPii Designin julisteet näyttää hyvältä sun lastenhuoneen seinällä ja toivottavasti ne vihreät Metsolan sukkahousut näyttää hyvältä sun lasten päällä. Kylläpä otti päähän ensinnäkin oma tyhmyyteni, kun unohdin sen pussin jonnekin sitä kauhukakaraa vahtiessa, ja toisekseen se, että kuka ikinä sen pussin löysikään, ei voinut viedä sitä löytötavaroihin. Mietin itse, että Lapsimessut on ainakin semmonen paikka, josta mä en kenenkään ostoksia voisi hyvällä omallatunnolla viedä. Joku voi. Ärsh. Mutta ei siis messuja enää meille, kiitos.

Helsinki oli ihanan keväinen. Jotenkin rakastuin siihen kaupunkiin taas. Enhän toki käynyt kuin siellä messuilla ja keskustassa pyörimässä, mutta voi että mä niin kaipaan sinne. Ystäväni järjesti meille äiti-lapsi-vappubrunssin, ja käytiin ihan Ulliksella piknikillä. Ihanaa ruokaa, skumppaa ja hyvää seuraa. Ja mikä parasta, ystäväni ja hänen miehensä kaitsivat lapsia sillä aikaa, kun me kaksi äitiä paistattelimme päivää ja nautimme skumpasta. Edelleen olen niin kiitollinen ystävistäni. Ihanaa oli myös käydä ihan ypöyksin shoppailemassa. Kotona oli kamala huutokonsertti, kun huikkasin vaan äidilleni, että mä meen nyt, hyppäsin auton rattiin ja lähdin. Viime vuosina ei oo tullut kovin paljon Helsingissä käytyä, johtuisikohan tästä pohjoisesta sijainnista. Nyt kuitenkin kävin sellaisissa kaupoissa, joissa kävin joskus yläasteikäisenä aina, kun olin Helsingissä. Ja suurin osa niistä kaupoista oli vielä tismalleen samalla paikalla. Rahaa meni, mutta eihän se koskaan tilillä muutenkaan pysy.

Netillinen.

Nyt on taas väylä sosiaaliseen elämään avattu tässä taloudessa. Hain kaupasta jonkin mokkulan. Toimii. Myyjä lupasi keskustan alueelle jopa 10 megaa internettiä. En tiiä, mistä sellasen saa tarkistettua. Mutta enää en ehdi juoda teekupillista sillä aikaa, kun kirjaudun Facebookiin sisälle. Joten kai tää on sit nopee.

Olipahan kyllä avaava kokemus tuo kuukauden netittömyys. Pitihän sitä kerran viikossa käydä jonkun kaverin luona vähän nuuskimassa, mitä maailmassa tapahtuu, mutta jospa se jatkuva netissä roikkuminen ois nyt sit historiaa, ja roikkuisin vähän vähemmän. Ihmeen paljon saa tehtyä asioita, kun ei oo nettiä. Vau. Jouduin jo hetken miettiä, et mitä sitä täällä netissä tehdäänkään.

Lisää kuluneesta kuukaudesta myöhemmin.

30. maaliskuuta 2012

Avaimet käteen.

Tänään sain uuden asunnon avaimet. Hetihän se oli pakko mennä katsomaan, mihin luukkuun sitä ollaan muuttamassa. Ainoa muistikuva asunnosta nimittäin oli viisi porrasta ulko-ovella, makuuhuoneen liukuovi, korkeat huoneet ja leveät ikkunalaudat. Ulko-ovella oli edelleen portaat ja makuuhuoneessa liukuovi. Huoneet eivät olleet niin korkeat kuin muistin, tai oikeastaan vain yksi huone eli keittiö/olkkari on korkea, muut eli eteinen ja makkari on kai ihan normikorkuisia. Ikkunalaudat eivät olleet niin leveät kuin muistin, ei niille voi siis käpertyä istumaan lukemaan kirjaa, mutta kyllä niihin kukkaruukut laittaa.

Oli ehkä jonkinmoinen antikliimaksi se asunto. Ihana se on, ja mieskin kehui sitä, kun tuli meitä sinne moikkaamaan. Mutta. Enpä olisi neljä ja puoli vuotta sitten uskonut, että muutan ilman miestä johonkin asuntoon. Lapset ja kaikkea, mutta ei kokonaista perhettä. Eipä olisi kukaan uskonut. Niin surullista. Miksei tämä vaan voinut toimia? Ja miten kateellinen olenkaan edelleen ihmisille, joilla se toimii. Taas tuli tällä viikolla kihlajaisuutisia, miksen se voinut olla minä?
 



En oo koskaan ollut mikään sisustustarrojen suurin fani, mutta tuon laitoin meijän katonrajaan, kun siskoni sen meille antoi. Tänään otin siitä valokuvan, revin sen irti ja laitoin roskiin. Jäi aika tyhjä fiilis. Vaikka en tuota tekstiä ole ihan meidän omaksi tuntenut, niin on siitä jotenkin tullut osa meitä ja meidän kotia.

Tuntuu kyllä, että en tällä hetkellä tunne itseäni. Viime päivät oon vain odottanut, että mies tulee kotiin ja pääsen polttamaan röökiä. Kävin jopa äsken hakemassa kaupasta lisää tupakkaa, kun edelliset oli melkein lopussa. Minä, joka olen ollut varma, etten enää koskaan ala polttaa. Haluaisin vain juoda siideriä, polttaa tupakkaa ja olla.

28. maaliskuuta 2012

Elämä blogiteksteinä.

Hassua, miten nykyään ajattelen elämääni blogiteksteinä. Siis tapahtumia sillä tavalla kuin niistä voisin tänne kirjoittaa. Sitten huomaan, ettei ole oikein mitään sanottavaa. Niin kuin tänään. Ei mitään uutta kerrottavaa. Samaa vanhaa välivaihetta eletään.

Huomenna voin jo saada avaimet uuteen asuntoon. Haluaisin käydä sen jo siivoamassa ja viedä vähän tavaroita. Katsotaan.

27. maaliskuuta 2012

Tupakkaa.

Tupakkaa on tehnyt mieli varmaan jo puoli vuotta. Jostain sieltä raskauden loppuvaiheilta asti, kun miehen kanssa tilanne oli kamalaakin kamalampi. Sinnikkäästi olen ollut polttamatta, mutta tänään sitten poltin, kun tuo mies on tänne kotiinkin niitä röökejä kantanut. Ei ollut hyvää, mutta se fiilis, sitä oon kaivannut. Sitä, että saa olla yksin parvekkeella, vapaana kaikesta ja vain polttaa tupakkaa. Onneksi tulevassa kodissa ei ole parveketta, niin ei tämäkään tule tavaksi.

Sitten kun.

Tällä hetkellä elän sitten kun -elämää. Sitten kun ollaan muutettu. Sitten kun saan sisustaa uutta asuntoa. Sitten kun tulee kevät. Sitten kun tulee kesä. Sitten kun saan rahaa. Sitten kun äitiysloma loppuu. Sitten kun alan oikeasti kirjoittaa gradua. Sitten kun mulla on aikaa. Sitten kun mua ei enää masenna.

Raivostuttavaa. Miksei sitä voi elää kokonaan tässä hetkessä, vaan puoliksi tulevaisuudessa? Pitäähän tietty tulevaisuutta vähän suunnitella, mutta ei tässä jonkun epämääräisen odottelemisessa mitään järkeä ole.

26. maaliskuuta 2012

Neuvolassa.

Viime viikolla oli poitsun viisikuukautisneuvola. Oli tuo kasvanut, onneksi. Pelkäsin aivan älyttömästi, että painokäyrä vain jatkaa laskuaan, mutta oli tasoittunut sinne -10-käyrälle. Pituutta 68 cm ja painoa 7220 g. Parit rokotteet tuli ja seuraavat sitten vuoden iässä. Perusreissu.

Aurinko ja risukasa.

Tänään on taas todella hyvä päivä. Aamulla kerhoilua ja lounasta ystävien luona, nyt äidin oma hetki suklaalevyn ja teekupin kanssa. Vielä kun olisi Hesari, hetki olisi täydellinen. Ja kyllä, se mun kovasti vannomani herkkulakko päättyi about seuraavana päivänä. Täytyy elämässä olla vähän nautintoja, vaikka sitten suklaalevy päivässä. Oonhan kuitenkin käynyt ihan hölkkälenkillä treenaamassa puolimaratonia varten nyt useampana päivänä. Ihanan terapeuttista sekin.

Muutama päivä enää ja sitten on aika muuttaa. Luultavasti saan uuden kodin avaimet jo perjantaina, joten lauantai olisi sitten muuttopäivä. Hurjasti tekisi mieli laittaa lapset mummille yökylään ja lähteä itse baanalle muuttorysäyksen jälkeen. Pöpö ei vaan ole vielä ollut yöhoidossa eikä kyllä sen puoleen päivähoidossakaan. Mummi kävi jo eilen Pöpön kanssa seurustelemassa, kun poika on alkanut vähän vierastaa. On sitten lauantai helpompi kaikille.

Saisi tämä viikko rientää nyt vauhdilla. Tuntuu sellaiselta väliviikolta kuin ei itse olisi kokonainen ollenkaan. Osittain vanhassa, mutta silti jo osittain uudessa. Tällä viikolla ei ole edes oikein mitään ohjelmaakaan. Ei neuvolaa, ei perhetyöntekijää, ei hoitsua, ei mitään. 

Mutta en malta odottaa sitä muuttoa! Ihanaa päästä laittamaan uutta kotia. Saan ystäviltäni hienon valkoisen ruokapöydän. Mitään hintaa he eivät siitä halunneet, mutta lupasin tarjota kahvit koko porukalle. Ihanaa, kun on aivan mahtavia ystäviä. Miettivät jopa, että Etelä-Pohjanmaalta perheen äidin kotikotoa saisi sängynkin ja kaikkea. Kyllä hyvät ystävät ovat kullanarvoisia.

25. maaliskuuta 2012

Kamat kasaan 2.

Kun pakkaa elämäänsä banaanilaatikoihin, huomaa paljon asioita. Tänään sain tietää, että mulla, ihmisellä, jolla ei ole kovin paljon aikaa käsitöille, on erilaisia kankaita ja lankoja viisi banaanilaatikollista ja kaksi Ikean kassillista. Se ei ole paljon se, huh. Oon katellu niitä kasoja siellä hyllyllä, että kyllähän noita on, mutta nyt taitaa alkaa kankaiden hamstrauskielto. Ainakin siihen saakka, että oon saanut edes yhden laatikollisen ommeltua. Tai no puolikkaan, ei ihan hurjaksi heittäydytä.

24. maaliskuuta 2012

Kamat kasaan.

Viikko vielä ja sitten muutetaan. Kuluispa aika nopeasti. Ärsyttää, kun ei voi vielä kaikkea pakata, kun pitää tässä viikon aikana kuitenkin vielä syödä ja käyttää vaatteita. Haluisin jo päästä pois täältä ja päästä laittamaan sitä uutta kotia. Mies saa avaimet omaan tulevaan kotiinsa jo maanantaina, joten eiköhän se nuo omat romunsa vie pois ennen viikonloppua. Jää sitten vaan meijän kamat muutettavaksi viikonloppuna. Ja toivottavasti mies saa vaihdettua viikonlopun työvuoronsa, että saadaan muutettua. Mä en vielä edes tiedä millon ja miten saan avaimet, mutta eiköhän se selvinne.

Takuuvuokran ja ekan kuun vuokran oon maksanut. Kohta teen muuttoilmoituksen, ja sitten pitää aloittaa Kela-ralli. Että mä inhoon sitä koko lafkaa ja sitä byrokratiaa ja lippusten ja lappusten toimittamista. Ollapa rikas ja täysin riippumaton koko Kelasta. 

Neuvolassa joskus se täti puhui mahdollisuudesta saada vähän rahallista tukea huonekalujen hankintaan. Ymmärstin, että se oli joku hyvinvointineuvolajuttu, mutta kyse olikin sossusta. Vähän tökkäsi se, että pitäisi sossusta alkaa rahaa kinuta, mutta ei kai siinä mitään häviä. Eihän siitä haittaakaan olisi, että saisi jotain rahaa huonekalujen ostoon. Neuvolantäti oli sitä mieltä, että mulla tulee muutenkin olemaan tiukkaa rahallisesti, että kaikki mahdollinen tuki vaan käyttöön. Kehoitti jopa pyytämään vanhemmiltani mahdollisesti saamani rahat käteisenä. Eli jos neuvolantäti käskee, hmmm, huijaamaan, niin ehkä se ei paheksuttavaa tai noloa hakea sieltä sossusta rahaa. Vaikka ajatus siitä tökkii mulla edelleen. No, sossun tädin kanssa on tapaaminen, kun ollaan saatu muutettua, niin ehkä sitten olen viisaampi. Voihan olla, ettei ne mitään rahaa mulle anna kuitenkaan.

Kuluispa vaan toi viikko nopeesti, niin pääsisi jo jatkamaan elämää.

19. maaliskuuta 2012

En ikinä selviä tästä 2.

Enää ei vain tunnu siltä. Nyt jo tiedän.

18. maaliskuuta 2012

Elämä ei ole hassumpaa.

Täällä katotaan Risto Räppääjää heti aamusta. Napero-rakas on aivan ihastunut "tiien poikaan", halusi mennä Risto Räppääjä -dvd:n kanssa nukkumaan, muisti ottaa sen mukaan, kun hain sen viereeni nukkumaan, ja heti ensimmäisenä aamulla kysyi, missä Risto Räppääjä.

Pöpönen täyttää tänään viisi kuukautta. Miten se aika voikaan rientää niin nopeasti. Onneksi se rientää muillakin yhtä nopeasti, mutta esikoisen vauva-aikaan verrattuna aika on mennyt hujauksessa. Mieskin luuli vielä pari päivää sitten, että Pöpö on pian neljä kuukautta. Joutui oikein laskemaan, kun ei uskonut mua. Mun vauva syö soseita kuin vanha tekijä ja lähtee varmaan kohta ryömimään. Ainakin yritys on kova.

Ei ole mitään niin rakasta kuin nuo lapset.

17. maaliskuuta 2012

Herkkuloppu.

Voi valivalivali, mutta kyllä ällöttää, mitä kaikkea paskaa sitä kurkustaan työntää alas. Eikä minkäänlaista itsekuria, ei yhtään. Mutta kunhan tuo sipsipussi on syöty (öh.) loppuu mättäminen. Samaa oon aatellu jokaisen viikonlopun jälkeen, mutta nyt on pakko oikeasti.

Iho on jo viikkoja ollut huonommassa kunnossa kuin ikinä, vatsa ei oo toiminut kunnolla suunnilleen koko vuonna, ällöttää ja on kamalan raskas olo koko ajan. Ehkä vois tohon syömiseen kiinnittää vähän enemmän huomiota. Mutta se himo. En oo koskaan tykännyt suklaasta paitsi nyt viimeisen vuoden ajan. Nyt menisi (menee) jo levyllinen yhdellä istumalla, eikä edes ällötä. Ällöä. Suklaata, sipsejä, karkkia, keksejä, mitä vaan ja paljon, kiitos. Ja mikään ei riitä. Miksei ne hedelmät voi olla yhtä ihania ja himottavia kuin joku suklaalevy? Mä en ymmärrä.

Yyhootreeniä.

Mies oli päivän pelaamassa ja nyt illan ja yön töissä. Huomenna se nukkuu myöhään ja lähtee sitä autoa hakemaan sieltä jostain. Mä harjoittelen tulevaa elämää. Elämää ilman sitä toista aikuista, jolle voi, jos ei muuta, niin ainakin valittaa ja itkeä, kun kaikki tuntuu menevän päin helvettiä lasten kanssa. Hyvin on mennyt tähän asti. Napero oli tosin päivällä mummilla, joten ei tää ihan täysin todellista tulevaisuutta ole ollut. Molemmat lapset kävi ehkä vähän liiankin helposti yöunille, joten saa nähdä, onko tää vaan tyyntä myrskyn edellä.

Tätä se on jatkossa. Vaikka mies on aina tehnyt myös yötöitä ja ollut öitä pois kotoa ja vaikka ei kovin paljon muutenkaan viime kuukausina olla vietetty aikaa yhdessä, on tässä jotain niin erilaista. Jotain niin pelottavaa, surullista ja ahdistavaa. On se vain totuttava.

15. maaliskuuta 2012

Hiljaista.

Aika tasaista ollut tämä viikko. Välillä on ollut aika mollivoittoisia fiiliksiä, mutta ei mitään masennussyöksyjä kuitenkaan. Sellaista mitäänsanomatonta fiilistä. Päivät on menny siinä sivussa, kerhoa, perhetyöntekijää, Facebook-kirppistelyä, live-kirppistelyä, opiskelukaverin kyläilyä. Sellasta perussettiä. Huomenna sitten Pöpön korvakontrolliin ja illalla temppujumppaan. Lauantaiksi olen ehkä sopinut jotain, mutta en kuollaksenikaan muista, mitä. Mies sanoi lähtevänsä lauantaina ostamaan auton Pohjois-Karjalasta. Jep. Pöpö täyttää 5 kuukautta sunnuntaina. Sillonkin meillä taitaa olla jotkut treffit, mutta en muista missä, millon ja kenen kanssa, kun ei sitä kalenterissa lue.

Opin tällä viikolla uuden sivistyssanan, joka on niin superhieno sana sille, josta oon kärsinyt about aina. Mutta en muista sitä. Yritin painaa sen mieleeni hauki on kala -metodilla, mutta en onnistunut. Joudun lunttaamaan. Prokrastinaatio eli aikaansaamattomuus. Vau. 

Rahajutut taas vaivaa. Varasin huhtikuulle lentoliput etelään, kun on ne kummitytön ristiäiset. Nyt ei ole enää rahaa, ja mietin kuumeisesti, mistä ihmeestä sitä voisi saada. Laitoin huuto.netiin myyntiin yhden virkkaamani villatakin, mutta millä ihmeellä ihmiset saa noita juttujaan myytyä, kun sivuja on joku sata? Kuka jaksaa selata sata sivua huuto.netiä, kun tuokaan ei oo varmasti sellanen, jota hakusanoilla etittäis? No, linkitin sitä vähän Facebookiin, jos joku huomaisi ja huutaisi. Intoa ja halua riittäisi tehä kaikkia vaatteita ja vaikka vaippoja ja pehmoleluja myyntiin asti, mutta en ole vielä keksinyt kanavaa niiden myymiseen. Ne piponpahasetkaan ei parin päivän aikana tehnyt kauppoja siellä kirpparilla. Oman toiminimen perustaminen tässä vaiheessa puolestaan kuulostaa vähän hurjalta. Eikä sekään nyt pelkästään oo mitään.

Rahaa mulle jostain, kiitos. Neuvolassa täti kysyi viimeeksi, että millanen taloudellinen tilanne mulla on. Sanoin, että ihan ok. Se sanoi, että on joku mahdollisuus saada jotain rahallista tukea just tällasessa erotilanteessa, kun tavarat jaetaan. Sanoin, että kiitos mutta ei kiitos. Nyt aloin miettiä, että ehkä kannattaisi sitä hakea tai pyytää tai miten ikinä se sitten toimiikaan. Eihän mulla tosiaan ole huonekaluja kuin lasten huonekalut ja kaksi hyllyä, kun tästä lähden. Sänky, sohva ja ruokapöytä on hankittava. Tosin vien sitten telkkarin, mikron, leivänpaahtimen ja muita kodinkoneita, ja mies saa hankkia itselleen uudet. Onhan tässä tavaroiden jakamisessakin oma hommansa. Onneksi kuitenkin mä saan sanella, ja mies tyytyy. Mä otan, minkä haluan, ja mies saa loput.


Huhtikuussa kotikotiin pariksi viikoksi. Ristiäiset, Lapsimessut, Lelun lumo Tennispalatsissa ja kaikkea muuta mukavaa. Ja saan vielä oman kaisujouppini itselleni. Ja mikä parasta, silloin on jo kevät. Ja vappu. Ja mahdollinen vappubrunssi Punavuoressa. Tuskin maltan odottaa.