Tänään tajusin, että vitut tämä mitään
synnytyksen jälkeistä masennusta on. Tää on ollut mulla aina.
Aamulla kun heräsin, fiilis oli loistava.
Mä oon sinkku. Olin yöllä jutellut puhelimessa sen tyypin kanssa pitkään. Oli
ihana jutella sen kanssa, ja se kertoi tosi paljon itestään. Puhuttiin, että se
voisi tänään tulla käymään täällä pohjoisessa, ottaisi lennot ja tulisi mun
luo. Se lupasi soittaa, onnistuuko. Tekstailin sille yöllä, kun en saanut
nukuttua. Se vastasi kyllä aamulla, mutta ei soittanut.
Iltapäivällä tuli vanha opiskelukaveri
kylään. Tajusin käyväni ihan ylikierroksilla. Olo oli levoton, enkä pystynyt
olemaan hetkeäkään paikoillani. Ravasin tupakalla, kun oli
"lapsenvahti". Puhuttiin. Ystäväni kertoi tietävänsä sen tunteen, kun
ahdistaa ja ei pysty olemaan mitenkään päin. Koko ajan pitää tehdä jotain,
mutta mitään ei saa kuitenkaan tehtyä. Puhuttiin
lisää. Tajusin, että tällä tavalla olen käyttäytynyt ennenkin. Opiskeluaikoina.
Silloin, kun vaan dokattiin ja pantiin.
Tää on just sitä, mitä se oli silloinkin.
Oli pakko juoda, ettei ahdistaisi. Oli pakko panna, että tuntisi olevansa
elossa, että saisi läheisyyttä joltakin tai jotain. Helvetin itsetuhoista
käytöstä, ja nyt mä teen sitä samaa. Juon ja pokaan miehiä. Kuvittelen, että se
on ok, koska ”oonhan istunut kolme vuotta himassa, nyt mä saan mennä, ei
käytännössä periaatteessa olla enää yhdessä, elän toista nuoruuttani, kun
siihen kerran on mahdollisuus.”
Vittu, mitä paskaa. Pelkkää jonkin tyhjiön
täyttämistä viinalla ja irtosuhteilla. Ei mitään muuta. Sen hyvän fiiliksen
hakemista alkoholin avulla. Kyllähän kännissä on kivaa, mutta ei enää sen
jälkeen. Enää en edes itke.
En nuku. En saa unta. Viime yönä nukuin
kolme tuntia. Toissa yönä neljä. Tänä yönä en varmaan sitäkään. Paitsi mummi
otti lapset, joten voin ehkä aamulla nukkua. Jos saan unta.
En syö. Kun elämä oli täysin hajallaan,
ainoa asia, jota pystyin kontrolloimaan, oli syöminen. Niinpä en enää syö. Syön
ehkä kerran päivässä ja naperon jämiä. Laihdun. Ja oon päättänyt lopettaa
syömättömyyden, sitten kun painan sen ja sen verran. Paskat. En varmasti
lopeta. Kun makaan selälläni, mulla ei ole vatsaa ollenkaan. Pelkät kylki- ja
lonkkaluut. Mä tiedän, että mun pitäisi syödä, mutta mä en syö. Nautin siitä,
kun en enää tunne nälkää ja mun ei tarvitse syödä. Rakastan sitä, että kun
katson itseäni ilman paitaa peilistä, pystyn laskemaan kylkiluuni. Sairasta.
Ja se tyyppi. Odotan koko ajan, että se
soittaisi. Ravaan maanisesti Facebookissa kattomassa, onko se kirjoittanut
mulle. Joka ainut puhelimen pirahdus tai tekstiviestin merkkiääni läikäyttää
mun sisällä jotain. ”Oispa se se.” Tää on niin nähty. Niin nähty, että tapaan
jonkun tyypin, se antaa nuoraa, antaa ymmärtää, mä ihastun ja sitten saan
pataan. Ja tiiän, että jos se nyt soittais, tekstais tai laittais viestiä
Facebookissa, olisin maailman onnellisin. Se on mun kaikki nyt. Koko mun
olemassaolo tuntuu olevan riippuvainen siitä tyypistä. Hajoan ja nousen ylös,
mutta pian olen samassa tilanteessa jonkun toisen kanssa.
Kovasti eilen työkaverille selitin, että
paljastan kaikki korttini kerralla, ottakoon tai jättäköön. En jaksa mitään
pelejä enää. Enkä jaksakaan, se on kaikki tai ei mitään, mutta toisaalta annan
kaikkeni ja otan pahasti siipeeni, jos homma menee vituiksi. Ja sehän menee. Jos
ei mene heti, ne menee vituiksi viiden vuoden kuluttua. Tämä sama homma oli
miehen kanssa. Se vain kesti kauan ja loppui siihen, että mun kiinnostus
loppui. Mutta tismalleen sama alkukuvio oli silloinkin.
Tämä tyyppi olisi mulle vain rebound, ei
siitä mitään oikeasti voisi tulla. Mutta mulle olisi niin tärkeää, että tulisi.
Pakko olisi tulla. Että mä olisin elossa. Että mä olisin jotain. Että mä olisin
jollekin jotain. Että joku haluaisi mua. Että mä olisin mä.
YTHS aukeaa vasta elokuussa. Terkkariin en
mene. Mua pelottaa mun puolesta.
Miksei se soita?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti