A holiday from Hell.

Tätä lomaa odotin aivan sata lasissa ja jo nyt, vähän yli viikon oleskelun jälkeen, oon täysin valmis lähtemään himaan. Ihanaa on ollut, kun on saanut olla ja mennä sekä tavata ihania, rakkaita ihmisiä, mutta voi helvetti, että alkaa ottaa päähän, kun mikään ei suju kotirutiinien mukaisesti. Isompi ei syö eikä nukahda, pienempi ei nukahda. Joka hemmetin ilta älytöntä vääntöä nukkumisen kanssa, ja tänään paloi totaalisesti hermo. Siinähän valvovat, mun mielenkiinto loppui. 

Oon ollut totaalinen paska mutsi, ja napero jo eilen illalla totesikin, että "titten kun tinä olet pikkutyttö ja minä olen ito ja tinä ei nuku, minä lähten tättä hooneetta poit ja tinä itket ja minä tanon nyt tiimät kiinni ja jot tinä ei laita tiimiä kiinni, minä lähten tättä hooneetta poit." Touché.

Aivan kamala äiti, ja taas ties mitkä traumat tuo isompi saa, kun äiti on niin ilkeä. Mutta kun hermo ei kestä, niin se ei kestä. Katoin jo lentojen hinnat, että lähetään kotiin täältä, kun en vaan jostain syystä pärjää lasten kanssa täällä. Oli niin törkeän kallista, että junalla mennään, jos mennään. Lapset riekkuu ja hilluu päivät pitkät pihalla, joten luulisi illalla väsyttävän, vaan ei. Kai se on se, kun täällä on niin kivaa olla. Naperokin sanoi yksi ilta mummolle, että on niin kivaa olla mummolassa.

Mies oli meidän kanssa täällä nyt viikon verran ja tänään se lähti kotiin. Jotenkin haikea fiilis siitäkin ja surettaakin jopa. En tiedä, miksi. Kai se oli elämä niin paljon helpompaa, kun se oli täällä. Yhtenä iltana nukutustaistelun (ja hermojen menettämisen) jälkeen totesin miehelle, että musta ei vaan meinaa olla tähän. Se sanoi, että ymmärtää kyllä ihan täysin, koska jostain syystä napero on ollut aivan mahdoton täällä. Ehkä sillekin siis ensimmäistä kertaa kolahti se, että millaista noiden kanssa on olla 24/7. Sehän on kuitenkin viimeiset pari vuotta pari kuukautta päässyt aivan törkeän helpolla, kun ei ole lapsia tavannut kuin muutaman tunnin päivässä, jos sitäkään. Ehkä mä olenkin joku supermutsi, kun mieskin sanoo, ettei varmasti helppoa ole.

Lukuun ottamatta näitä jokailtaisia taisteluita isomman ja pienemmän kanssa loma on ollut ihana. Ollaan juhlittu kuusikymppistä mummoa, 29-vuotiasta minua ja muutenkin vietetty lapsivapaata ystävien seurassa. Ja sitten lasten kanssa ollaan juoksenneltu takapihalla ja puistossa, pyöräilty, tavattu muita lapsia ja vauvoja; lomailtu. Ihanat säät on ainakin tähän asti sattunut, ja kyllähän tämä mutsi jo olkapäänsä, selkänsä ja rintansa onnistui polttamaan. Perussettiä siis.

Osittain kaipaan jo kotiin, mutta osittain taas en ikinä haluaisi palata sinne. Mutta pakkohan noi yhet on jotenkin saada nukahtamaan iltaisin lasten aikaan.

Tänään lähdetään.

Kuusi pitkää tuntia, ja sitten me istutaan lentokoneessa. Vielä on pakkaamatta, tiskaamatta ja käymättää ystävien luona katsomassa Risto Räppääjää. Kyllä tässä vielä ehtii. Viikon paras päivä tämä kyllä. Ihanaa päästä kotikotiin ja kesän viettoon.

Parasta.

What a mess.

Tätä mutsia ei kyllä pitäis päästää alkoholin kanssa tekemisiin. Huh. Äitien vapaailta oli mitä mainioin: loistavaa seuraa, loistavaa juomaa, loistava fiilis. Baarissa aloin jutella jonkun mukavan nuoren pojan kanssa. Saatoin avautua elämästäni tai sitten en. Lapsistani kerroin ainakin. Sillä lainilla kun saa hyvin usein karkotettua kaikki kaksilahkeiset. Tätäpä ei, ja jostain syystä annoin sille vielä puhelinnumeronikin.

Poikahan sitten tekstaili eilen ja pyysi kahville. Krapuloissani lupasin, että voitaisi mennä, kun palataan reissusta, mutta ihan vain kavereina. Tänään kun oon sitä hommaa miettinyt enemmän, niin päätin lyödä stopin koko tutustumiselle. Poika oli tosi pahoillaan, oli ehkä vähän jo ihastunut, kun sanoi, että aina elämä potkii, mutta ehkä se joskus lakkaa potkimasta.

Voi itku, että tuli paha mieli, kun toista sillä tavalla loukkasin. Yritin selittää, että tähän elämäntilanteeseen ei vaan sovi uudet ihmissuhteet ja että en halua yhtään enempää sotkua elämääni. Meniköhän raukalta nyt kokonaan usko naisiin? Hirmu pahalta tuntuu kyllä.

Mutta kaikesta huolimatta jäi kiva kutina vatsanpohjaan, kun kerrankin tunsi olevansa jotain muuta kuin pelkkä äiti. Ja ehkä en olekaan niin kamala vanha haahka ja täysin menetetty tapaus, kun nuoret pojat huomoivat. Tällä jaksaa taas pestä niitä kakkapyllyjä ja herätä öisin sataan kertaan, kun tietää, ettei se ole koko elämä. Ja että jossain vaiheessa saattaakin löytää rinnalleen hyvän ihmisen, jonka kanssa saa viettää hyvän loppuelämän. Onko se sitten oma mies vai joku toinen, sitä en tiedä.

School's out.

And mommies, too. Tänään on kauan odotettu äitien vapaailta. Rakas ystäväni, rakkaan kummityttöni rakas äiti saa tänään ensimmäisen vapaailtansa kolmeen ja puoleen kuukauteen ja ensimmäisen alkoholillisen vapaaillan vuoteen. Mitäpä muuta minä voin tehdä kuin lähteä seuraksi? Tällä kertaa yritetään mennä lyhyen kaavan kautta ja ajoissa kotiin nukkumaan. Saa nähdä, miten mutsien käy ja kuinka paha päivä huominen on. Pääasia kuitenkin on, että saadaan pitää hauskaa loistavassa seurassa.

Sää ei ihan ole meidän puolella, joten ihanat puistosiiderit ja terassit saadaan unohtaa. Melkein tekisi mieli kaivaa oma ylioppilaslakki naftaliinista ja pistää päähän juhlavuoden kunniaksi. Onhan siitä jo kymmenen vuotta, kun sen ensimmäistä (ja tähän asti viimeistä) kertaa päähäni sain laittaa. Lakki taitaa tosin olla jossain paikassa nimeltä jemma, joten tähän hätään sitä tuskin löydän. Jos olisi aiemmin tajunnut, olisin voinut sen jostain kaivaa esiin, ja jos olisin aiemmin tajunnut, oltaisi voitu järjestää varjo-yo-bileet tälle päivälle, saman verran vuosia kun meillä on tosta yhdestä elämän rajapyykistä kulunut. Oispahan ollut huippua. Nyt on kuitenkin tyydyttävä ihan perinteiseen istuskeluun ja ehkä jopa tanssahteluun. Mutta on meillä sentään skumppa kylmässä ja mansikoitakin voi sulattaa pakkasesta.

Oi elämää.

Kesäkuu.

Miten voi olla jo kesäkuu? En ymmärrä, mihin tää koko kevät on mennyt. Onneksi aika on kai kaikilla muillakin mennyt yhtä nopeasti, etten mä vaan oo keulinut ja kuluttanut huomaamattani monta kuukautta elämästäni.

Tämä kevät oli kyllä sellainen, jollaista en koskaan uskonut kokevani. En koskaan uskonut, että oltaisi miehen kanssa muutetu erilleen ja että musta tulisi yksinhuoltaja. Niin surullista. Mutta toisaalta valoa kohti ollaan menty koko ajan niin käytännössä kuin kuvainnollisestikin. Elämä alkaa pikkuisista rahahuolista huolimatta hymyillä ja ajoittain jopa tuntuu siltä, että masennus olisi kohta selätetty. Vielä en ole saanut aikaiseksi soittaa lääkärille ja keskustella lääkityksen vähentämisestä, mutta sekin aikanaan. Loman aikanahan sekin olisi hyvä hoitaa, kun varmaan masennusoireet puskee taas päälle, kun lääkeannostusta pienennetään.

Malttamattomana odotan ensi viikolla alkavaa reissua. Ihanaa päästä taas kotikotiin pitkäksi aikaa. Vastahan kuukausi sitten me sieltä tultiin, mutta tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus. Odotan mökkeilyä, puistoilua, rantsussa makoilua ja kaikkia niitä ihania ihmisiä, jotka siellä etelässä ovat. Huippua on myös se, että ihana Ruotsissa asuva ystäväni lomailee Suomessa samaan aikaan kuin me ollaan etelässä. Näkee sitäkin pitkästä aikaa. En malta odottaa.