A holiday from Hell.

Tätä lomaa odotin aivan sata lasissa ja jo nyt, vähän yli viikon oleskelun jälkeen, oon täysin valmis lähtemään himaan. Ihanaa on ollut, kun on saanut olla ja mennä sekä tavata ihania, rakkaita ihmisiä, mutta voi helvetti, että alkaa ottaa päähän, kun mikään ei suju kotirutiinien mukaisesti. Isompi ei syö eikä nukahda, pienempi ei nukahda. Joka hemmetin ilta älytöntä vääntöä nukkumisen kanssa, ja tänään paloi totaalisesti hermo. Siinähän valvovat, mun mielenkiinto loppui. 

Oon ollut totaalinen paska mutsi, ja napero jo eilen illalla totesikin, että "titten kun tinä olet pikkutyttö ja minä olen ito ja tinä ei nuku, minä lähten tättä hooneetta poit ja tinä itket ja minä tanon nyt tiimät kiinni ja jot tinä ei laita tiimiä kiinni, minä lähten tättä hooneetta poit." Touché.

Aivan kamala äiti, ja taas ties mitkä traumat tuo isompi saa, kun äiti on niin ilkeä. Mutta kun hermo ei kestä, niin se ei kestä. Katoin jo lentojen hinnat, että lähetään kotiin täältä, kun en vaan jostain syystä pärjää lasten kanssa täällä. Oli niin törkeän kallista, että junalla mennään, jos mennään. Lapset riekkuu ja hilluu päivät pitkät pihalla, joten luulisi illalla väsyttävän, vaan ei. Kai se on se, kun täällä on niin kivaa olla. Naperokin sanoi yksi ilta mummolle, että on niin kivaa olla mummolassa.

Mies oli meidän kanssa täällä nyt viikon verran ja tänään se lähti kotiin. Jotenkin haikea fiilis siitäkin ja surettaakin jopa. En tiedä, miksi. Kai se oli elämä niin paljon helpompaa, kun se oli täällä. Yhtenä iltana nukutustaistelun (ja hermojen menettämisen) jälkeen totesin miehelle, että musta ei vaan meinaa olla tähän. Se sanoi, että ymmärtää kyllä ihan täysin, koska jostain syystä napero on ollut aivan mahdoton täällä. Ehkä sillekin siis ensimmäistä kertaa kolahti se, että millaista noiden kanssa on olla 24/7. Sehän on kuitenkin viimeiset pari vuotta pari kuukautta päässyt aivan törkeän helpolla, kun ei ole lapsia tavannut kuin muutaman tunnin päivässä, jos sitäkään. Ehkä mä olenkin joku supermutsi, kun mieskin sanoo, ettei varmasti helppoa ole.

Lukuun ottamatta näitä jokailtaisia taisteluita isomman ja pienemmän kanssa loma on ollut ihana. Ollaan juhlittu kuusikymppistä mummoa, 29-vuotiasta minua ja muutenkin vietetty lapsivapaata ystävien seurassa. Ja sitten lasten kanssa ollaan juoksenneltu takapihalla ja puistossa, pyöräilty, tavattu muita lapsia ja vauvoja; lomailtu. Ihanat säät on ainakin tähän asti sattunut, ja kyllähän tämä mutsi jo olkapäänsä, selkänsä ja rintansa onnistui polttamaan. Perussettiä siis.

Osittain kaipaan jo kotiin, mutta osittain taas en ikinä haluaisi palata sinne. Mutta pakkohan noi yhet on jotenkin saada nukahtamaan iltaisin lasten aikaan.