"En syö, en puhu, en juo.
Makaan sängyllä kuin mykkä mytty.
Tämä ei ole minun elämäni.
Tämä on hullu vitsi."

3. marraskuuta 2015

Pidä huolta itsestäs.

Nyt ei ole kovin hyvä. Mä olen niin väsynyt, niin väsynyt. 

Nyt on niin hirveän kamalan kauhean stressaava ajanjakso elämässä, että mun henkinen jaksaminen on aivan äärirajoilla. Gradun kirjoittaminen, valmistuminen ja opiskelijaidentiteetistä luopuminen, siinä on jo melkoisesti. Siihen lisäksi vielä irtisanoutuminen nykyisestä työstä, muutto etelään ja elämän jakaminen toisen aikuisen ihmisen kanssa, kaikki pelottaa ja kaikki pelottaa niin perkeleesti.

Olen aika hyvin pystynyt keskittymään yhteen ja tällä hetkellä olennaisimpaan asiaan eli graduprosessiin ja opiskelujen viimeistelemiseen. Olen tiennyt, että vedän itseni aika tiukille, mutta olen ajatellut, että pysyn tietyn rajan sisällä, että jaksan kyllä nämä muutamat kuukaudet.

En pysynyt. Graduaikataulu oli liian tiukka ja vaativa, ja on liian paljon todella suuria asioita tapahtumassa, että ne voisi painaa unohduksiin joksikin aikaa. Kuppi meni nurin.

Viime viikolla menin pitkästä aikaa töihin. Olin ollut flunssassa, keuhkoputkentulehduksessa ja viikon lomalla, joten edellisestä työvuorosta oli kulunut jo kolmisen viikkoa ja sen kolmisen viikkoa olin käyttänyt gradun kirjoittamiseen. Ajattelin, että työ toisi tasoittavaa vastapainoa gradustressille, onhan kyse kahdesta niin erilaisesta asiasta. Eipä tuonut ei. Tunnin verran sinnittelin töissä, kunnes menin esimieheni luo. Purskahdin itkuun ennen kuin sain sanottua, että mä en nyt pysty tähän. Itkin aikani, ja esimieheni sanoi, että mene lääkäriin. Menin lääkäriin, olin kauhuissani. Lääkäri sanoi, että mulla on akuutti stressireaktio, kuormitus on liian suuri, syö, nuku ja lepää, aikatauluta gradu uudestaan.

Aikataulutin gradun uudestaan päättämällä, että ei ole aikataulua. Se on valmis sitten, kun se on valmis. Sen enempään en nyt pysty. En kuitenkaan pysty juurikaan syömään enkä varsinkaan nukkumaan, lepäämisestä puhumattakaan. En tiedä, mitä teen. Pitäisi varata aika omalle työterveyslääkärille, mutta numeron näpytteleminen ja soittaminen tuntuu nyt ylivoimaiselta. Itkettää, ja haluaisin vain nukkua, mutta en pysty itkemään enkä nukkumaan. Vaeltelen kotona huoneesta toiseen enkä pysty tarttumaan mihinkään tehtävään, en pysähtymään enkä olemaan läsnä. En tiedä.