"En syö, en puhu, en juo.
Makaan sängyllä kuin mykkä mytty.
Tämä ei ole minun elämäni.
Tämä on hullu vitsi."

14. elokuuta 2011

Pahimpia on yöt.

Ei tule uni, ei. Pelkkä itku vain. Napero on mummilla yökylässä, ja tämä äiti saisi nukkua, mutta kun ei. Mentiin jo miehen kanssa nukkumaan, mutta tuli itku. Mies yritti lohduttaa, mutta hermostui melkein, kun en osannut sanoa, mikä vaivaa tai mistä tämä johtuu. Eikä se osaa auttaa. Miten voisikaan osata, kun en itekään tiiä, mikä mua vaivaa ja miten kukaan voisi auttaa. Lupasin yrittää nukkua, nieleskelin itkua ja odotin, että mies nukahtaa. Sitten hiivin olohuoneeseen. Ajattelin alkaa tehdä käännöstä aikani kuluksi. Jotain hyödyllistä edes.

Aivan kamalan huono omatunto on tuosta naperon yökyläilystä. Varmasti kenenkään alle kaksivuotias ei ole pois kotoa öitä niin paljon kuin meidän lapsi. Nyt on jo monena viikonloppuna ollut mummilla, jotta mä saisin hoidettua asioita, luettua tenttiin tai muuten vaan levättyä. Mummi ottaa lapsen mielellään, ja naperokin viihtyy siellä. Ja musta tuntuu aivan kamalalta. Olen niin iloinen, että saan vähän huoahtaa, mutta samalla niin surullinen sen takia, että lapsi ei ole kotona, ja tiedän olevani maailman huonoin äiti. Olen niin surullinen siitä, etten jaksa naperon kanssa touhuta niin paljon kuin pitäisi enkä paljon leikkiäkään. Enkä viedä puistoon. Ja jos on joku sovittu meno tai tapaaminen, niin senkin nykyisin useimmiten perun kuin että menemme. Ensi viikollakin on kaksi mammatapaamista, enköhän loppujen lopuksi peru molemmat. On vain niin paljon helpompaa olla kotona. Ja samalla sattuu niin kamalasti, koska tiedän, että mun pitäisi jaksaa olla parempi äiti ja mun pitäisi jaksaa enemmän. Keväällä kävimme naperon kanssa joka päivä jossain, puistossa, kaupassa, pyöräilemässä, missä vain, ja nyt en enää vain jaksa.

Joka ilta päätän, että huomenna olen parempi äiti ja huomenna jaksan enemmän, mutta aina se huominen tulee ja menee samanlaisena kuin eilinen ja sitä edellinen päivä ja sitä edellinen päivä. Ihan aina. Alkaa jo tosissaan pelottaa, mitä tapahtuu Pöpön synnyttyä. Perheterapeutti ei soittanut tällä viikolla, ja mua alkaa arveluttaa, uskallanko sanoakaan sille mitään tästä pahasta olosta. Jos ne tuomitseekin mut todella huonoksi äidiksi, ja joudutaan johonkin lastensuojelujuttuihin. Sitä en kestäisi. En tosin kestä tätäkään. En kestä ajatella, miten pahaa tämä mun olo tekee naperolle tai Pöpölle. Enkä kestä olla tällainen. Huono äiti.

11. elokuuta 2011

Taas.

Taas se on täällä. Paha olo. Minkään ei pitäisi olla vialla, mutta silti. Tänään on ollut todellinen masennuspäivä. Onneksi ihana ystävä kävi iltapäivällä piristämässä, mutta muuten oon vaan vellonut tässä pahassa olossa. Huono omatunto on kaikesta, ja ahdistaa vaan. Oon ollut naperon kanssa koko päivän, mutta äsken tajusin, että en oo oikeesti ollut sen kanssa, paikalla vaan en läsnä. Kamala, kamala äiti.

Tajusin myös, että jos pitäisin huomenna vapaaillan ja mies olisi naperon kanssa, en tiiä, mitä tekisin tai kenet pyytäisin seurakseni. Ei ole mitään paikkaa tai harrastusta, johon voisin mennä. Leffaan ehkä, mutta yksin? Aika masentavaa. Kurjaa huomata, että mulla ei ole tässä kaupungissa semmosia kavereita, joille voi soittaa muutaman tunnin varoitusajalla, että lähetäänkö leffaan. Ei niitä varmaan olisi kotikotonakaan, mutta täällä se masentaa. Siellä on sentään perhe ja sisarukset.

Huomasin myös ajattelevani, että "sitten kun". Sitten kun mulla ei ole enää paha olla, sitten kun jaksan lähteä ulos tästä asunnosta, sitten kun jaksan lähteä naperon kanssa puistoon, sitten kun vauva syntyy, mulla on parempi olo. Mitä jos ei tulekaan tuota "sitten kun"? Mitä jos tämä olo ei parane, mitä jos en jaksa lähteä asunnosta, mitä jos en jaksa lähteä puistoon? Pelottaa. Pelottaa ihan pirusti.

Soittaisi se perheterapeutti huomenna, niin voisin sille puhua tästä olosta. Nyt kun se kerrankin on päällä. Mun on niin vaikea "muistaa", miten pahalta tuntuu, kun ei tunnu pahalta. Mutta näköjään nämä olot seuraavat ja seuraavat toisiaan, pakkohan tälle on jotain tehdä.

5. elokuuta 2011

Lopun alkua vai ei sittenkään?

Puhuttiin. Mies ei ollut ylpeä siitä, mitä on tehnyt. Myönsi, ettei siinä ollut mitään järkeä. Mä olin alkuun vihainen, sitten surullinen. Musta tuntuu niin pahalta, että se voi tehdä niin, pelata velaksi. Ylipäänsä pelata sellaisia summia. Ja vieläpä sillä tavalla perheen yhteisiä rahoja, että sillä ei ole varaa maksaa niitä luottoja pois. Sinänsä tilanne ei poikkea kuukauden takaisesta, jolloin luottokortit oli piipussa myös. Mutta luulin, että vihdoin tilanne olisi helpottanut, että olisi edes ne luottokorttien lyhennykset pois valtavasta laskupinosta. Mutta ei, samassa tilanteessa ollaan taas.

Mies ei tunnu tajuavan, miten paljon meillä laskee tulot, kun mä jään äitiyslomalle ja kun sillä alkaa koulu. Pitäisi olla pikkasen pelivaraa, mutta ei ole. Ei edes niiden luottokorttien luoton verran. Meillä on niin erilaiset tavat käyttää rahaa. Mä stressaan aivan älyttömästi ja koko ajan rahasta tai sen puutteesta, miestä ei huoleta yhtään. Se on tähän asti ollut oikeassa, ei me olla pulassa oltu ikinä. Mutta ei se mun huolta vähennä. Mä nuukailen, jätän ostamatta tai ostan halvinta, kun taas mies ei paljon hintoja katsele. Ostaa vaikka luotolla, jos jotain muka niin suuresti tarvitsee.

Sanoin, että haluan kaikki yhteiset menot puoliksi ja molemmille omat rahat. Heti alkoi kaduttaa. Sydäntä kylmäsi, kun tajusin, mitä se merkitsisi: askelta lähemmäs eroa. Ei kai parisuhde, jossa on aina ollut yhteiset rahat, voi toimia yhtäkkiä niin, että molemmilla on omat rahat. Sitä paitsi miehen opiskelut alkavat taas, ei se voi käydä enää töissä niin paljon kuin aikaisemmin. En mä voi sitä mitenkään puille paljaille jättää ja vaatimalla vaatia, että se maksaa tasan oman osuutensa perheen menoista. Mut jospa se mies tajuaisi, että tuleva syksy vetää aika tiukille.

Kävin vielä juttelemassa sen kanssa tuolla makkarissa. Sanoin, etten halua omia rahoja. Ei sekään halunnut. Puhuttiin lisää, ja pitää huomenna vielä puhua. Mutta nyt on huojentunut olo, paljon parempi. En tiiä, miksi nykyisin kaikki pienetkin riidat tuntuu niin suurilta. Ei sillä, että tää olisi ollut jotenki pieni juttu, mutta yleensä. Mä en nykyisin kestä yhtään pientäkään tiuskimista ilman, että en valvoisi seuraavaa yötä. Raskaushormonit kai, mutta on tää äärimmäisen raskasta, ja jos nää tilanteet ei lopu, hajoan varmaan ihan täysin.


Soitin sille neuvolapsykologille tai jollekin, jonka numeron sain neuvolasta. Eipä ollut paljon apua. Se oli sitä mieltä, että pitäis jutella sen perheterapeutin kanssa, "se kuitenkin tietää tilanteen". Niin just, ei kai siinä muu auta. Ja jotain se kysyi, että onko joku ollut sitä mieltä, että tarvitsisin psykologin apua. Kun ei kukaan ole ollut mitään mieltä mistään. Kukaan ei ole sanonut mulle, että mitä apua ja mistä voisin saada tähän pahaan oloon. Sain vaan numeron, johon soittaa, ja sen numeron täti ei ollut kovin innokas auttamaan. Sanoi, että katellaan. Ehkäisevä mielenterveystyö, pisteet sille.


No jospa se perheterapeutti soittaisi pian. Mä en jaksa tätä oloa enää. Tän riidan myötä paha olo on vain pahentunut. Mikään ei kiinnosta, ja mitään en saa aikaiseksi. Lauantaina olisi kolmas ja viimeinen kesätentti, mutta enpä ole paljon pystynyt lukemaan. Ei puhettakaan, että olisin voinut keskittyä tenttikirjaan tässä mielentilassa. Niinpä on sitten tämän kesän kolmas ja viimeinen tentti, johon en ole mennyt. Kaksi aiempaakin on jäänyt väliin juurikin näiden parisuhdeongelmien takia. Jospa sitä syksyllä ennen Pöpön syntymää ehtisi käydä tenttimässä. Oonhan aika hyvin kuitenkin päässyt alkuun lukemisessa. Pakko saada opintojakin edistymään edes vähäsen. Ehkä sitä ehtii.

3. elokuuta 2011

Pommi.

Ja taas mennään alamäkeä sellasta kyytiä, ettei tosikaan. Mies on alkanut lyödä vetoa, on lyönyt ehkä jonkun kuukauden, pari. Siinähän lyö, jos lyö omilla ylimääräsillä rahoillaan ja jos ne rahat ei ole perheeltä pois. Niinpä niin. On se jotain voittanutkin, ja olen ollut tosi iloinen, että talous saatiin vihdoin suht tasapainoon, kunnes...

Eilen vai toissapäivänä sain tietää, että niiden viimeisimpien isojen voittojen jälkeen mies on pelannutkin suoraan luottokortilta. Laittamatta sinne luottokortille takaisin niitä pelattuja summia. En mä voinu alkuun uskoa koko juttua, ja meni kyllä kauan, et käsitin, mistä ja kuinka isosta hommasta täs on kyse. Monta sataa euroa, varmasti yli tuhatkin, muutamassa viikossa vedonlyöntiin. Eikä kyse ole edes omista rahoista. Idioottihan se on. Ja pahinta on se, että se anto tahalleen mun ymmärtää väärin. Kun kysyin summia, ne oli "muutamia kymppejä", ja tosiaan se, että luulin sen maksavan ne vedot omalta tililtään omista rahoistaan. Vitun idiootti minäkin.

Rahasta meillä on aina tullut riitaa. Mä stressaan siitä, kun sitä ei ole, ja mies tuhlaa, minkä ehtii.  Mä venytän penniä ja ostan halpaa tai jätän ostamatta, ja se ilmottaa joku päivä ostaneensa jotain tosi kallista. Aina sama homma. Tällä hetkellä mä pohdin päivät pitkät, mitä kaikkea voisin myydä kirpparilla ja mitä voisin tehä sinne myytäväks, että saatais vähän rahaa säästöön, ja sitten saan tietää, että toinen on pelannu pari tonnia luottokortiltaan. Ei mikään mieltä ylentävä fiilis, ihan kuin mua ei olis olemassakaan. Ihan kuin sillä, mitä mä yritän meijän rahatilanteen edestä tehä, ei olis mitään merkitystä. Mut ja mun yritykset voi näköjään vaan polkea maanrakoon.

Pahimmalta ehkä tuntuu taas se, kuinka kylmä mies mua kohtaan on. Eilen yöllä en pystynyt nukkumaan, ja mieskin valvoi vielä. Itkin, en huomiota herättääkseni vaan ihan vain sen takia, etten voinut olla itkemättä. Mies ei tehnyt mitään. Se jos mikä on kylmää. Tuntui niin pahalta, että se ihminen, jonka kanssa olen kuvitellut viettäväni loppuelämäni, voi olla niin tunteeton mua kohtaan. Ihan kuin mua ei olisi olemassakaan tai mun tunteilla ei olisi sille mitään väliä. Satuttaa niin kovasti.

Hiljaisuus on vallinnut tässä asunnossa. Vain pakolliset naperoon liittyvät keskutelut on käyty, ei mitään muuta. Jostain syystä en ole ollenkaan yllättynyt. Ei ole paljon tosin oltukaan kotona tai hereillä samaan aikaan tänään, nyt mies on töissä. Huomenna sama meno varmaan jatkuu. Niin kovasti sovittiin perheterapeutin luona, että jompikumpi aloittaa keskustelun viimeistään riidan jälkeisenä päivänä, hah sanon minä. Mies ei tasan avaa suutansa huomenna, ja muakaan ei kiinnosta. 

Kunpa vaan voisin pakata tavarat ja lähteä. Pääsisi kerralla eroon koko paskasta. Eihän tässä ole mitään järkeä enää. Sama kaava toistuu ja toistuu ja toistuu, ja joka kerta tuntuu pahemmalta. Tuntuu, ettei tästä enää voi päästä siihen, mitä ennen oli. On jo menty liian pitkälle. Pelkkää itkemistä ja pahaa oloa koko elämä, en mä jaksa enää. Haluaisin vain olla onnellinen.

2. elokuuta 2011

Tiusk.

Kylläpä taas alkoi ottaa päähän, eikä siis tarvitse nukkua. Näköjään tämä blogi pysyy edelleen vain v*tutuksen purkukanavana. Kun menee hyvin, ei tule tekstiä yhtään, kun menee huonosti, tekstiä tulisi metritolkulla.

Pitkän aikaa meni mukavasti, eikä nytkään mitään suurensuurta kriisiä ole ilmassa, mutta ärsytyskäyrä alkoi taas uhkaavasti kohota. Mua ärsyttää niin suunnattomasti, kun toinen kiukuttelee kolistelemalla kaappeja ja paiskomalla ovia, mutta ei voi sanoa, mikä ottaa päähän. Itse vielä kiukustun todella helposti toisen kiukuttelusta, joten sitten äyskitään molemmat. Ja kun siltä kysyy, että mikä ottaa päähän, mitään vastausta ei saa, eikä siitä tiuskimisesta puhuta sen jälkeen. Ja sinne se sitten jää taas pieneksi möröksi mun mieleen.

Tästä puhuttiin juuri siellä perheterapeutilla. Että ne riidat, pienetkin, pitäisi puhua auki ja selväksi, mutta kun ei. Niin ei. Minkä sille voi. Sitten niitä on kohta taas iso kasa niitä pieniä, selvittämättömiä juttuja, ja yhtenä kasana ne ei olekaan enää mitään pieniä. Raivostuttavaa. Itse haluaisin saada tämän jutun ihan oikeasti toimimaan, ettei tarvitsisi tänne mieltään purkaa, mutta minkäs teet, kun toinen ei ole valmis muuttumaan. Musta tuntuu, että hyvin tsempattiin tämä kuukausi, mutta nyt taitaa alkaa taas lipsua. Ja mä en haluaisi sitä, en ollenkaan. Tuntuu pahalta, kun tuntuu siltä, että tästä suhteesta ei kuitenkaan saa täysin sitä, mitä haluaisi parisuhteelta saada. En haluaisi tuntea niin. Enkä tietenkään tarkoita, että unelmieni parisuhde olisi sellainen, jossa elämä olisi yhtä päivänpaistetta eikä riitoja olisi ikinä, ei. Kyllähän erimielisyydet ja riidat kuuluvat parisuhteeseen niin kuin mihin tahansa muuhunkin suhteeseen, mutta jotain tästä meidän jutusta tuntuu puuttuvan. En vain tiedä, mitä ja miten sen tähän voisi saada.

Ahdistaa. Ja ahdistaa myös se, että nyt sanoin ääneen, että tältä musta tuntuu. Nyt se on todellista. Aiemmin sen tunteen on voinut unohtaa tai olla huomioimatta, mutta nyt se on tässä tietokoneen ruudulla näkyvissä. Toki vielä poispyyhittävissä, mutta taidan antaa sen olla. Voihan olla, että joku päivä luen sen ja totean tunteen menneen pois. Tai sitten luen sen ja ihmettelen, miksen ole sanonut sitä aiemmin.

Perheterapeutin pitäisi soitella kai tällä viikolla. Tai sitten ensi viikolla. Sen kanssa sovittiin, että käydään vielä elokuun aikana sen juttusilla. Mun pitäisi puolestani soitella neuvolapsykologille. Viime viikon neuvolassa otin puheeksi tämän mun mielialan, ja täti/tyttö antoi numeron, johon soitella. Fiilis ei ole kyllä vähään aikaan vaipunut niin epätoivoiseksi kuin mitä se alkukesästä oli, mutta eipä tässä ihan onnensa kukkuloillakaan ole. Miljoona muutakin asiaa pitäisi hoitaa ja miljoonaan muuhunkin paikkaan soittaa huomenna. Saa nähdä saanko mitään aikaiseksi.