Lopun alkua vai ei sittenkään?

Puhuttiin. Mies ei ollut ylpeä siitä, mitä on tehnyt. Myönsi, ettei siinä ollut mitään järkeä. Mä olin alkuun vihainen, sitten surullinen. Musta tuntuu niin pahalta, että se voi tehdä niin, pelata velaksi. Ylipäänsä pelata sellaisia summia. Ja vieläpä sillä tavalla perheen yhteisiä rahoja, että sillä ei ole varaa maksaa niitä luottoja pois. Sinänsä tilanne ei poikkea kuukauden takaisesta, jolloin luottokortit oli piipussa myös. Mutta luulin, että vihdoin tilanne olisi helpottanut, että olisi edes ne luottokorttien lyhennykset pois valtavasta laskupinosta. Mutta ei, samassa tilanteessa ollaan taas.

Mies ei tunnu tajuavan, miten paljon meillä laskee tulot, kun mä jään äitiyslomalle ja kun sillä alkaa koulu. Pitäisi olla pikkasen pelivaraa, mutta ei ole. Ei edes niiden luottokorttien luoton verran. Meillä on niin erilaiset tavat käyttää rahaa. Mä stressaan aivan älyttömästi ja koko ajan rahasta tai sen puutteesta, miestä ei huoleta yhtään. Se on tähän asti ollut oikeassa, ei me olla pulassa oltu ikinä. Mutta ei se mun huolta vähennä. Mä nuukailen, jätän ostamatta tai ostan halvinta, kun taas mies ei paljon hintoja katsele. Ostaa vaikka luotolla, jos jotain muka niin suuresti tarvitsee.

Sanoin, että haluan kaikki yhteiset menot puoliksi ja molemmille omat rahat. Heti alkoi kaduttaa. Sydäntä kylmäsi, kun tajusin, mitä se merkitsisi: askelta lähemmäs eroa. Ei kai parisuhde, jossa on aina ollut yhteiset rahat, voi toimia yhtäkkiä niin, että molemmilla on omat rahat. Sitä paitsi miehen opiskelut alkavat taas, ei se voi käydä enää töissä niin paljon kuin aikaisemmin. En mä voi sitä mitenkään puille paljaille jättää ja vaatimalla vaatia, että se maksaa tasan oman osuutensa perheen menoista. Mut jospa se mies tajuaisi, että tuleva syksy vetää aika tiukille.

Kävin vielä juttelemassa sen kanssa tuolla makkarissa. Sanoin, etten halua omia rahoja. Ei sekään halunnut. Puhuttiin lisää, ja pitää huomenna vielä puhua. Mutta nyt on huojentunut olo, paljon parempi. En tiiä, miksi nykyisin kaikki pienetkin riidat tuntuu niin suurilta. Ei sillä, että tää olisi ollut jotenki pieni juttu, mutta yleensä. Mä en nykyisin kestä yhtään pientäkään tiuskimista ilman, että en valvoisi seuraavaa yötä. Raskaushormonit kai, mutta on tää äärimmäisen raskasta, ja jos nää tilanteet ei lopu, hajoan varmaan ihan täysin.


Soitin sille neuvolapsykologille tai jollekin, jonka numeron sain neuvolasta. Eipä ollut paljon apua. Se oli sitä mieltä, että pitäis jutella sen perheterapeutin kanssa, "se kuitenkin tietää tilanteen". Niin just, ei kai siinä muu auta. Ja jotain se kysyi, että onko joku ollut sitä mieltä, että tarvitsisin psykologin apua. Kun ei kukaan ole ollut mitään mieltä mistään. Kukaan ei ole sanonut mulle, että mitä apua ja mistä voisin saada tähän pahaan oloon. Sain vaan numeron, johon soittaa, ja sen numeron täti ei ollut kovin innokas auttamaan. Sanoi, että katellaan. Ehkäisevä mielenterveystyö, pisteet sille.


No jospa se perheterapeutti soittaisi pian. Mä en jaksa tätä oloa enää. Tän riidan myötä paha olo on vain pahentunut. Mikään ei kiinnosta, ja mitään en saa aikaiseksi. Lauantaina olisi kolmas ja viimeinen kesätentti, mutta enpä ole paljon pystynyt lukemaan. Ei puhettakaan, että olisin voinut keskittyä tenttikirjaan tässä mielentilassa. Niinpä on sitten tämän kesän kolmas ja viimeinen tentti, johon en ole mennyt. Kaksi aiempaakin on jäänyt väliin juurikin näiden parisuhdeongelmien takia. Jospa sitä syksyllä ennen Pöpön syntymää ehtisi käydä tenttimässä. Oonhan aika hyvin kuitenkin päässyt alkuun lukemisessa. Pakko saada opintojakin edistymään edes vähäsen. Ehkä sitä ehtii.