Ihana isi.

Oli niin parasta, että isi tuli tänne, kun mä tarvitsin apua. Vaikka se ei tosiaan paljon puhu eikä pukahda, tajusin, kuinka tärkeä sille olenkaan. Ei olla kovin läheisiä, se on sellainen tyypillinen juro suomalainenn mies. Se sanoi heti äidille, että tulee tänne, vaikka viikonloppuna olikin mun mummon, isänäidin kasivitoset ja vaikka mökin sauna pitäisi rakentaa valmiiksi.

Oli ihanaa, että isi tuli tänne, vaikka se oli sitä mieltä, että stressaan vaan liikaa, että mulla on burn out, eikä uskonut, että tämä voisi olla jotain, mikä on ollut mulla aina. Eihän se todellisuudessa tiedä mitään mun elämästä, mitään siitä, mitä oon aiemmin tehnyt tai kokenut. Mistä tietäisikään, kun ei me puhuta. En mä puhu. Eikä se osaisi mitään sanoa.

Ihanaa on, että isi on sellainen tekemisen mies. Se rakentaa talon, mökin, rantasaunan, mitä vaan. Se laittoi mulle verhokiskon kattoon, porasi hyllyt seiniin, paikkasi pyöränkumin, tiskasi ja vei roskia. Sillä tavalla se osoittaa, kuinka se välittää. Ja vielä lähtiessään se sanoi, että toivottavasti oli apua siitä, että iskä oli täällä.

Voi, oli kyllä! Pelkästään se, että se ajoi tänne asti vain mun takia, merkitsee mulle niin paljon, etten varmaan koskaan osaa osoittaa riittävästi kiitollisuutta. Luulen, että niille äidin kanssa tuli melko yllätyksenä, kuinka heikoilla mä olen. Mä olen varmasti ollut niille aina se, joka pärjää. Isille se vanhin, josta ei ole koskaan ollut mitään huolta, äidille se toiseksi nuorin, se, jolla on järkeä.

Tiedä sitten, mitä lapsuusajan kriisejä nää on, mitä nyt kipuilen. Lääkäri kysyi multa, millainen perhe ja millainen lapsuus mulla on. En osannut sanoa muuta kuin että hyvä perhe, hyvä lapsuus. Kiinnostavinta olisi saada käydä läpi jonkun ammattilaisen kanssa koko mun elämä ja selvittää, mikä mussa on vikana. Se taitaa olla mahdoton toive toteuttaa, mutta väitän, että jostain hyvin kaukaa tämä mun itseinho ja hyväksynnän etsiminen miesten mielenkiinnon kautta kumpuaa. En tiedä.

Mutta isi on ihana ja olemassa mua varten. Rakas.

Onnea on ystävät.

Isi lähti aamulla. Mua ahdisti jo silloin niin paljon, ettei tosikaan. Päivää kohden ahdistus ja pelko vaan kasvoi ja kasvoi. Sain sentään Pöpölle tehtyä soseita, mutta koko ajan piti kertoa itelleen, mitä pitää tehdä, ja rauhoitella. Otin pillerin. Se helpotti ehkä, en tiedä. Laskin tunteja, milloin lapset lähtevät isälleen. Jokainen pienenpieni vastoinkäyminen tuntui valtavalta. Totesin, ettei musta ole tähän.

Iltapäivällä tuli ystävä kylään. Juotiin teetä, juteltiin. Jossain vaiheessa tajusin, että mulla on oikeasti aika hyvä olo. Se johtui ystävästä, ei pilleristä. Ihanin ystävä hän on. Lähtee vaan mun kannalta valitettavasti Prahaan 7 kuukaudeksi. Toisaalta innostuin kovin, että menisin häntä ja poikaystäväänsä sinne moikkaamaan. Lentolippujen hinnat vaan ovat täältä Pohjolan perukoilta melko suolaiset. Pitkä viikonloppu poissa täältä ilman lapsia tuntuisi niin luksukselta.

Kyllä mä vaan olen niin onnekas, että mut on ympäröiny niin valtavan ihanat ihmiset. Jos en itse jaksa, tiedän, että he kantavat ja pitävät hengissä. Sellaista onnea ei valitettavasti ole kaikille suotu. Vuosien saatossa ystävien lukumäärä on vähentynyt, mutta laatu parantunut. Tiedän, että jokaiseen heistä voin luottaa kuin kallioon, että he tekisivät kaikkensa puolestani. Niin kuin minäkin heidän puolestaan.

Nyt on maman vapaailta. Mies haki lapset ja tuo heidät takaisin huomenna joskus puolenpäivän aikaan. Siihen asti saan olla itsekseni. Toivottavasti en ahdistu, vaan värjään hiukset ja nukun. Olen vain.

Oksennus.

Voi helvetti, miten paska fiilis. Ei ahdista, ei masenna, vituttaa vaan. Miksei se elämä vain voinut olla helppoa? Oisin vaan rakastunut johonkuhun, oltais menty naimisiin, saatu lapsia, oltais onnellisia? Niin perkeleen hankalaa kaikki ja inhottaa.

Isi on täällä vielä, ja odotan kuin kuuta nousevaa, että se lähtee. Että saan olla yksin. Isi on ihana, se tiskaa ja laittaa ruokaa ja vie naperoa kauppaan ja kaikkialle. Se ei paljon puhu, eikä olla juurikaan mun tilanteesta keskusteltu. Se vain on, mikä on aivan ihanaa. Mutta nyt kun on kohta viikon ollut 24/7 ihmisten ympäröimänä, haluaisi vaan olla.

Ja ärsyttää suunnattomasti, kun piti (tyhmä, tyhmä, tyhmä minä!) mennä ihastumaan siihen tyyppiin. Mun tosiaan pitäis, ois pakko unohtaa se, poistaa sen numero puhelimesta ja koko tyyppi Facebook-kavereista. Ei se mua halua, tällasta sekopäätä, puhumattakaan siitä, että mun pitäisi tosiaan keskittyä vaan itteeni ja oppia eka rakastamaan itseäni ennen kuin voin odottaa sitä muilta. Mutta silti mä niin haluaisin käpertyä sen kainaloon. Ja mua ärsyttää, että musta tuntuu tältä. Ja mua ärsyttää, että sen piti soittaa mulle silloin yhtenä iltana. Jos se ei ois soittanut, en ois ollu moksiskaan. Saatanan kusipää. Laitoin sille sunnuntai-iltana viestiä, että multa lähtee järki, jos en näe sitä pian. Ja kuinkas kävikään. Hah, oli pakko jakaa toi tieto sen kanssa. Se saatto mennä ihan pikkuisen vaikeaksi. Se lähti tänään Espanjaan. Katotaan, muistaako se mua enää, kun tulee takaisin.

Jos mä oisin tyttö vailla murheita ja huolia
lempisitkö silloin mut?

Pohja.

Tiistaina romahdin suoraan pohjalle. Edellisenä yönä olin nukkunut joten kuten, ja aamulla olo oli ihan ok. Ei hyvä, mutta ei nyt niin kovin huonokaan.

Soitin ystävälleni ja kerroin, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut. Juteltiin, ja sanoin, että ajattelin soittaa kriisikeskukseen, sieltä kuulemma voisi saada keskusteluapua melko piankin. Soitin sinne. Ne on lomalla. Note to self: Älä flippaa heinäkuussa, kukaan ei vastaa. Soitin takaisin ystävälleni, ja hän patisti soittamaan mielenterveyspäivystykseen. Alkoi ahdistaa. Lupasin kuitenkin soittaa. Tuijotin puhelinnumeroa tietokoneen ruudulta puhelin kädessä viisitoista minuuttia ja soitin ystävälleni, että en pysty soittamaan sinne. Tärisin.

Ystäväni lupasi tulle meille soittamaan mun kanssa sinne. Siinä kohtaa olin jo aivan hajalla. Puhaltelin vain, etten alkaisi hyperventiloida. Sain soitettua ja jo keskiviikolle ajan. Ystäväni auttoi pakkaamaan tavarat, menisimme lasten kanssa heille evakkoon. En vain olisi pystynyt olemaan yksin. Hädässä ystävä tunnetaan.

Heidän luonaan vietettiin lasten kanssa kaksi yötä ja päivät päälle. Sain olla vain, mutta tärkeintä oli, että olin myös lasten kanssa. Oli turvallista olla, kun ei tarvinnut olla vastuussa mistään, mutta sai silti osallistua. En olisi selvinnyt yksin lasten kanssa mitenkään päin järjissäni.

Keskiviikkona kävin lääkärissä. Sain lääkkeet, että pystyisin nukkumaan, ehdottoman kiellon juoda alkoholia, käskyn syödä ja sitä rataa. Perjantaiksi sain ajan psykologille. Helpotti huomattavasti.

Torstaihin asti oltiin ystävällä ja eilen kotiuduttiiin. Mun isä tuli hätiin ja on meillä nyt sunnuntaihin. En vain uskaltaisi olla yksin lasten kanssa. Sunnuntaina yksi ystävä tulee kylään, maanantaina toinen neljäksi päiväksi. Päivät ja yöt on siis turvattu ensi torstaihin asti, jospa siihen mennessä olisi jo helpottanut.

Tänään kävin psykologilla. Siellä oli paikalla se sama sairaanhoitaja, joka oli keskiviikon lääkärikäynnillä, ja sitten se psykologi. Mitään suurempia juttuja siellä ei tapahtunut. Kerroin, mitä oli tapahtunut ja miten voin nyt.

Se tyyppikin on ollut ihan kivasti mukana. Sanoin sille, että feidaa mut nyt tai on sitten mukana loppuun asti.  Sanoi, ettei feidaa. Tajusin itse, että tässä kunnossa mun pitäisi keskittyä vaan ja ainoastaan itteeni ja unohtaa kaikki uudet tuttavuudet. Kun oppisin ensin tuntemaan itseni, niin voisin varmaan tutustua uusiin. No, en kuitenkaan halua siitä tyypistä vielä luopua. Vaikuttaahan se ihan mielettömän hyvältä tyypiltä, jos kerran jaksaa välittää jostain yhden illan baarituttavuudesta. Katsotaan.

Miehen kanssa ei olla nähty eikä puhuttu. Eilen laitoin sille viestiä, että haluaisiko se nähdä lapsia joku päivä, ja kerroin, mitä on tapahtunut. Ei kuitenkaan sovittu mitään. Miehen äidille kerroin tästä flippauksesta tiistaina, kun pyysin häntä katsomaan lapsia sen lääkärin ajan keskiviikkona. Se sanoi aavistelleensa jotain sellaista ja kysyi, tietääkö mieheni. Sanoin, ettei tiedä, koska ei olla puheväleissä sen takia, että ollaan erottu. Siitähän se sitten alkoi. Kuinka vaikeaa anopilla on nyt ollut, kuinka hän on joutunut meidän erilleenmuuton takia käymään puhumassa ammattiauttajalle ja kuinka nyt kun hän on yhdestä lokasangollisesta selvinnyt, niin heti tulee niskaan lisää. Mua alkoi vituttaa, ja ahdistus hävisi hetkeksi. Sanoin vain, että kysehän on kuitenkin mun ja miehen parisuhteesta, johon sillä ei kyllä ole osaa eikä arpaa. Vielä keskiviikkonakin miehen äiti jaksoi jankata, kuinka pitäisi käydä jossain puhumassa ja miten pari kertaa ei riitä vaan paljon, paljon enemmän pitäisi käydä. Ei se tajunnut, että ne puhumiset olisi pitänyt hoitaa aikaa sitten ja että se oli se sen poika, joka ei puhunut. En jaksanut edes sanoa mitään. Mä taidan nyt olla se paska akka, joka ei halua selvittää asioita, vaan jättää hänen poikansa. Ensimmäinen kysymys tai oikeastaan ensimmäinen asia, jonka anoppi sanoi, kun olin kertonut, että ei olla miehen kanssa enää yhdessä, oli että kai teillä on kaikki sopimukset edelleen voimassa? Ei mitään, että voi, onpa kurjaa, voi harmi, vaan ensimmäisenä mieleen juolahtaa, että en kai mä vie lapsia pois kaupungista. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, mieshän ei ole ollut lasten kanssa niin paljon kuin me sanallisesti sovittiin. Mummihan se lasten kanssa on, jos mä en ole.

Toivottavasti pohja on nyt saavutettu, ja tästä suunta olisi vain ylöspäin. Lääkkeiden avulla oon saanu nukuttua, oon jopa syöny ja saanu tehtyä asioita. Usein ahdistaa, mutta yritän vakuutella itselleni, että ei ole mitään hätää ja että olen turvassa. Ero miehestä laukaisi kriisin, jota oon kasvatellut monta, monta vuotta. Toivottavasti tästä pääsee vielä ylös.

Flippasin. Melkein.

Tai flippasin kyllä. Edellisen tekstin jälkeen jossain kohtaa alkoi tuntua pahalta. Ihan vitun pahalta. Niin pahalta, ettei ole ikinä tuntunu sellaiselta. Opiskelijaystäväni oli käynyt lukemassa tekstini ja laittoi tekstiviestin, että on huolissaan musta.

Siinä kohtaa istuin vaan tässä koneella ja mietin, että mitä teen. En pystynyt tekemään mitään muuta kuin istumaan ja tuijottamaan. Tärisin ja pelkäsin pääni puolesta. Mietin, että soitanko sille ystävälle. Kävin tupakalla. Istuin ja mietin. Mietin, että mun pitää varmaan lähteä päivystykseen. Mietin, kehtaanko soittaa sille ystävälle ja pyytää mukaan. Kenelle soittaisin? Yritin mennä nukkumaan. Makasin sängyssä silmät auki ja tajusin, etten pystynyt liikkumaan. En vaan päässyt ylös siitä sängystä. Jossain kohtaa tempaisin itseni ylös ja laitoin viestin, että flippaan kohta ja et en tiedä, mitä teen. Hän soitti. Kehotti mua tekemään jotain, joka vaatii vähän ajattelua, ompelemaan tai jotain. Sanoin, etten pysty. Sanoin, että olin jo aiemmin miettinyt, että soittaisin hänelle ja pyytäisin mukaan sinne päivystykseen, mutten pystynyt. Hän sanoi, että ilman muuta lähtee mukaan. Sanoi soittavansa hetken kuluttua uudestaan, kunhan oli selvittänyt, mihin pitää mennä. Odotin ja poltin tupakkaa.

Piti soittaa päivystykseen. Ne ei vastannut. Kiittivät vain siitä, että jaksoin odottaa ja lupasivat vastata mahdollisimman pian. Alkoi vituttaa. Paska fiilis hävisi. Vitutti niin, että ajattelin, että pitäkää päivystyksenne. Soitin ystävälleni takaisin ja sanoin, että antaa olla. Ei mua enää kiinnosta lähteä mihinkään. Sovittiin, että palataan asiaan huomenna.

Istuin Facebookissa, ja tyyppi laittoi viestiä. Olin tyly ja lyhytsanainen. Sanoin, että on tyhmä olo, ja se kysyi, miksi. Kerroin, että on ollut tosi kummallinen ilta ja että tekis mieli avautua, mut kun en ees tunne sitä. Käskin sen soittaa, jos se haluaa tietää, mut totesin myös, et ei se varmasti oikeasti halua tietää.

Se soitti. Puhuttiin. Alkuun vähän kangerrellen, kun en osannut sanoa mitään ja se vielä vähemmän. Mutta loppujen lopuksi puhuttiin pitkään ja hartaasti. Aika huikeeta. Ja niinkuin aiemmin jo ajattelin, oon taas ihan myyty. Ei sen näin pitänyt mennä, mutta jos tällä nukkuu aamuun, niin menköön. Nyt nukuttaa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, ja jopa luulen, että saattaisin saadakin unta. Pakko kokeilla.

Ei vitun pipipää.

Tänään tajusin, että vitut tämä mitään synnytyksen jälkeistä masennusta on. Tää on ollut mulla aina. 

Aamulla kun heräsin, fiilis oli loistava. Mä oon sinkku. Olin yöllä jutellut puhelimessa sen tyypin kanssa pitkään. Oli ihana jutella sen kanssa, ja se kertoi tosi paljon itestään. Puhuttiin, että se voisi tänään tulla käymään täällä pohjoisessa, ottaisi lennot ja tulisi mun luo. Se lupasi soittaa, onnistuuko. Tekstailin sille yöllä, kun en saanut nukuttua. Se vastasi kyllä aamulla, mutta ei soittanut.

Iltapäivällä tuli vanha opiskelukaveri kylään. Tajusin käyväni ihan ylikierroksilla. Olo oli levoton, enkä pystynyt olemaan hetkeäkään paikoillani. Ravasin tupakalla, kun oli "lapsenvahti". Puhuttiin. Ystäväni kertoi tietävänsä sen tunteen, kun ahdistaa ja ei pysty olemaan mitenkään päin. Koko ajan pitää tehdä jotain, mutta mitään ei saa kuitenkaan tehtyä.  Puhuttiin lisää. Tajusin, että tällä tavalla olen käyttäytynyt ennenkin. Opiskeluaikoina. Silloin, kun vaan dokattiin ja pantiin.

Tää on just sitä, mitä se oli silloinkin. Oli pakko juoda, ettei ahdistaisi. Oli pakko panna, että tuntisi olevansa elossa, että saisi läheisyyttä joltakin tai jotain. Helvetin itsetuhoista käytöstä, ja nyt mä teen sitä samaa. Juon ja pokaan miehiä. Kuvittelen, että se on ok, koska ”oonhan istunut kolme vuotta himassa, nyt mä saan mennä, ei käytännössä periaatteessa olla enää yhdessä, elän toista nuoruuttani, kun siihen kerran on mahdollisuus.”

Vittu, mitä paskaa. Pelkkää jonkin tyhjiön täyttämistä viinalla ja irtosuhteilla. Ei mitään muuta. Sen hyvän fiiliksen hakemista alkoholin avulla. Kyllähän kännissä on kivaa, mutta ei enää sen jälkeen. Enää en edes itke.

En nuku. En saa unta. Viime yönä nukuin kolme tuntia. Toissa yönä neljä. Tänä yönä en varmaan sitäkään. Paitsi mummi otti lapset, joten voin ehkä aamulla nukkua. Jos saan unta.

En syö. Kun elämä oli täysin hajallaan, ainoa asia, jota pystyin kontrolloimaan, oli syöminen. Niinpä en enää syö. Syön ehkä kerran päivässä ja naperon jämiä. Laihdun. Ja oon päättänyt lopettaa syömättömyyden, sitten kun painan sen ja sen verran. Paskat. En varmasti lopeta. Kun makaan selälläni, mulla ei ole vatsaa ollenkaan. Pelkät kylki- ja lonkkaluut. Mä tiedän, että mun pitäisi syödä, mutta mä en syö. Nautin siitä, kun en enää tunne nälkää ja mun ei tarvitse syödä. Rakastan sitä, että kun katson itseäni ilman paitaa peilistä, pystyn laskemaan kylkiluuni. Sairasta.

Ja se tyyppi. Odotan koko ajan, että se soittaisi. Ravaan maanisesti Facebookissa kattomassa, onko se kirjoittanut mulle. Joka ainut puhelimen pirahdus tai tekstiviestin merkkiääni läikäyttää mun sisällä jotain. ”Oispa se se.” Tää on niin nähty. Niin nähty, että tapaan jonkun tyypin, se antaa nuoraa, antaa ymmärtää, mä ihastun ja sitten saan pataan. Ja tiiän, että jos se nyt soittais, tekstais tai laittais viestiä Facebookissa, olisin maailman onnellisin. Se on mun kaikki nyt. Koko mun olemassaolo tuntuu olevan riippuvainen siitä tyypistä. Hajoan ja nousen ylös, mutta pian olen samassa tilanteessa jonkun toisen kanssa.
Kovasti eilen työkaverille selitin, että paljastan kaikki korttini kerralla, ottakoon tai jättäköön. En jaksa mitään pelejä enää. Enkä jaksakaan, se on kaikki tai ei mitään, mutta toisaalta annan kaikkeni ja otan pahasti siipeeni, jos homma menee vituiksi. Ja sehän menee. Jos ei mene heti, ne menee vituiksi viiden vuoden kuluttua. Tämä sama homma oli miehen kanssa. Se vain kesti kauan ja loppui siihen, että mun kiinnostus loppui. Mutta tismalleen sama alkukuvio oli silloinkin.

Tämä tyyppi olisi mulle vain rebound, ei siitä mitään oikeasti voisi tulla. Mutta mulle olisi niin tärkeää, että tulisi. Pakko olisi tulla. Että mä olisin elossa. Että mä olisin jotain. Että mä olisin jollekin jotain. Että joku haluaisi mua. Että mä olisin mä.

YTHS aukeaa vasta elokuussa. Terkkariin en mene. Mua pelottaa mun puolesta.

Miksei se soita? 

Mun koti ei oo täällä.

Kauas se vie
Kauas se vie
Tuo ruusuinen tie

Kauas se vie, tuo ruusuinen tie
Joka yhdessä maahan muurattiin
Teimme tien päähän talon niin sievän
Joka yhdessä yössä maalattiin
Johon yritin tehdä kotini

Anna mun mennä, anna mun mennä
Mä oven avaan, en henkeä saa
Anna mun mennä
En tänne kuulukaan
Mun koti ei oo täällä
Mun koti ei oo täällä

Ymmärrän jos en anteeksi saa
Mutten tässä voi olla kauempaa
Meidän ruusuinen tie ei kauemmas vie
Liikaa sen piikit pistelee
Nyt luovuttaisin avaimen

Anna mun mennä, annan mun mennä
Mä oven avaan, en henkeä saa
Anna mun mennä
En tänne kuulukaan
Mun koti ei oo täällä
Mun koti ei oo täällä
Mun koti ei oo täällä
Mun koti ei oo täällä

Kadun mä ehkä tätä joku päivä
Tien varresta itseni löydän
Kadun mä varmaan joku kaunis pilvetön päivä
Mut kulta mun täytyy vaan mennä

Mun koti ei oo täällä
Mun koti ei oo täällä

Annan mun mennä, anna mun mennä
Mä oven avaan, en henkeä saa
Anna mun mennä
En tänne kuulukaan
Mun koti ei oo täällä (anna mun mennä)
Mun koti ei oo täällä (anna mun mennä)
Mun koti ei oo täällä (anna mun mennä)
Mun koti ei oo täällä
Mun koti ei oo täällä

Mun koti ei oo täällä

Ihana Chisu. Niin osuva.

Sinkku.

Nyt se on tehty. Nyt olen vapaa. 

Maailman oudoin fiilis. Hyvä fiillis, joka jatkuu tai ei jatku. Vielä en käsitä. Itku tulee ehkä myöhemmin, ehkä ei. Ehkä en vain ajattele.

Erokeskustelu käytiin näin:

Minä: Mun on pakko puhua sun kanssa.
Mies: Okei.
Minä: Musta jo pitkään tuntunu siltä, että meijän pitäis jatkaa omia elämiämme.
Hiljaisuus.
Minä: Kun mikään ei oo muuttunu.
Hiljaisuus.
Mies: No taloudellinen tilanne on ainakin menny paljon huonompaan suuntaan.
Hiljaisuus.
Minä: Mä en vaan näe meijän parisuhteella enää mitään tulevaisuutta.
Hiljaisuus.
Minä: Näätsä?
Hiljaisuus.
Mies: Oon mä sitä miettiny.
Hiljaisuus.
Minä: Mä en vaan enää rakasta sua niinku parisuhteessa rakastetaan.
Hiljaisuus.
Mies: Mun pitää nyt lähteä kotiin nukkumaan.
Minä: Ok.
Hiljaisuus.
Minä: Jätätkö sen meijän avaimen?
Mies: Mitä?
Minä: Sen meijän avaimen, jätätkö?
Katse.
Mies: Ai sun avaimen?
Minä: Niin. Saat omas vaihtarina.
Avainten vaihto. Ovi sulkeutui.

Siinä se elämääkin suurempi erokeskustelu.  Se isoin tai merkittävin ero mun elämässä. Yksi kahden minuutin keskustelu. Ei itkua, ei pyyntöjä, että yritetään vielä, mä muutun, kyllä tämä tää tästä, kyllä me tästä. Sitäkö tää meijän parisuhde miehelle oli? Merkityksetön? Sellainen, että edes eron hetkellä ei voi päästää irti siitä omasta puhumattomuudestaan ja luopua siitä kuorestaan? Olla kerrankin avoin ja alasti, se mitä eniten on. En tajua.

Ei varmaan soitella vähään aikaan.

Ihastunut.

Siis voi älytön tätä tunnetta. En edes tiennyt, että näin voi tuntea. Tuntea jotain positiivista niin paljon, että oksettaa. Että ei pysty syömään. Että ei pysty ajattelemaan mitään muuta.

Tapasin sen tyypin tasan yhden kerran. Se asuu kaukana poissa. Ja silti mä oon niin ihastunut siihen, että järki meinaa lähteä. Koko jutusta ei varmastikaan tule mitään. Mulla on vielä asiat selvittämättä miehen kanssa. Viiden vuoden parisuhde lopettamatta. Mutta jotenkin tästä jutusta saan voimaa tehdä sen. Oonhan jo pitkään miettinyt, että pitäisi saada miehen kanssa asiat juteltua loppuun asti. Nyt musta tuntuu, että tänään teen sen. Mies tulee meille lapsenvahdiksi, että pääsen työkaverin kanssa syömään ja yksiin bileisiin. Sieltä kun kotiudun, toivon, että saan suuni aukaistua.

Aiemmin oon miettinyt,  uskallanko loppujen lopuksi ikinä päästää irti ja jäädä yksin. Nyt tuntuu siltä, että uskallan. Siitä oon sille tyypille ikuisesti kiitollinen.

Mä rakastan.

Mä rakastan tätä pientä hiprakkaa, jossa joutuuu katsomaan yhdellä silmällä, että kirjoittaa oikein. 

Rakastan sitä, että napero on köyttänyt puhelimen laturin pakastimen ja jääkaapin oveen niin, että äiti joutuu hiprakassaan pohtimaan, miten sen pakastimen saa auki. Rakastan sitä, että jouduin ihan käydä istumaan lattialle saadakseni sen solmun auki.
Rakastan sitä, että sain sen solmun auki. 

Rakastan sitä, että hiprakassa se aromisuola ei osu ihan niin justiinsa siihen leivän päälle. 

Rakastan sitä, että saan vaan olla niinkuin mä oon. Miettimättä mitään. Paitsi sitä yhtä poikaa, jonka tapasin tuossa männäpäivänä. Tällä hetkellä se tuntuu täydellisimmältä ikinä. Onneksi ihastun ja unohdan nopeasti. Mutta ei siitä mihinkään pääse, että mielessä vilahtaa "mitä jos". Varsinkin kun näin kahden päivän kokemuksella ihminen on osoittanut olevansa paljon enemmän kuin mitä ikinä odotin.


Mä rakastan sitä, että voin nyt käydä tupakalla miettimättä herääkö lapset. Mä rakastan sitä, että mä oon.


Mä rakastan sitä, että se poika saattaa soittaa mulle aamulla ja herättää mut. Mä rakastan sitä, että ehkä huomenna uskallan lukea tän blogin läpi ja nähdä, mitä mä oon joskus ajatellut. Mä rakastan sitä, että mulla on maailman ihanimmat ystävät. Mä rakastan sitä, että mä tutustun ihaniin ihmisiin.


Mä rakastan Jukka poikaa. Mä rakastan Chisua, jolla on aivan ihanat sanat. Mä rakastan PMMP:tä, joka laittaa mut tanssimaan tuolilla. Terassipöydästä ei olisi ollut tanssialustaksi. Mä rakastan sitä, että tulin kotiin, vaikka olisin päässyt ilmaiseksi jatkoklubille. Mä rakastan, että kerrankin pystyin ajattelemaan, että mitä helvettiä mä siellä teen. En mitään. Voi pojat, kunpa se poika haluais mut.

Bridesmaid.

Tänään päästiin tulevan rouvan kanssa vähän suunnittelemaan häitä. Saatiin tehtyä kutsumallit, kirjoitettua kutsujen teksti sekä hääinfo. Tuleva aviomies oli tyrmännyt kaiken. Heh. Ei tämä ihan niin helppoa tainnut ollakaan. Kaikkien kutsujen tulee kuulemma olla tismalleen samanlaisia (miksi?), väri oli väärä (vaikka aiemmin ihan oikea), mitään ylimääräisiä lippulappusia ei kutsujen mukana lähetellä (herra itse sitten varmaan vastailee puhelimeen, kun ihmiset soittelee ja kyselee mitä milloinkin hääjuhlaan liittyvää).

Noh, kyllä näihin kompromissit löydetään, mutta morsian oli vain hieman tympiintynyt. Mä luulen, että jos itse joskus päädyn naimisiin, erotaan sulhasen kanssa ennen häitä. Oon niin hirveä stressaamaan ja musta tulisi varmaan aivan kamala bridezilla. Siksi meenkin maistraatissa naimisiin ja lähden reissuun. Kaverit ja sukulaiset voi sitten järkätä ne bileet siiheksi, kun tullaan kotiin. Mun ei tarvitse huolehtia (stressata) mistään ja varmasti päädytään naimisiin.

Enää puuttuu vain se mies. Tuon oman miehen kanssa odotan vain päivää,  jolloin saadaan puhuttua tämä meidän juttu pois päiväjärjestyksestä. Aikaa ei vain sillä herralla tunnu löytyvän, kun on kaikkea mahdollista omaa menoa. Kurjinta tässä on se, että mies varmasti ajattelee meitä edelleen pariskuntana, kun taas mä liu'un ajatuksissani koko ajan vain lähemmäksi sinkkuutta. Tuntuu myös, että oma ahdistukseni ei päästä irti ennen kuin asiat on puhuttu selviksi. Tiiä sitten, auttaako sekään, mutta luulisin.


No ehkä tässä joku päivä lähiaikoina ehditään vähän keskustella. Yksi ilta melkein jo ehdittiin, mutta naperopa heräsi, ja ennen kuin se oli takaisin nukkumassa, mä olin horroksessa. Onhan tuo päivä huomennakin.

Kuinka äkäpussi kesytetään.

Kiukuttaa. Ärsyttää. Raivostuttaa. Tää on niin sama meininki heti, kun päästiin kotiin. Hermo menee pienimmästäkin, ja tällä hetkellä suunnatonta ärsytystä aiheuttaa se, että napero ei suostu päikkäreille. Toinen nukahti ja nukkui hyvin, kunnes isosisko herätti. Voi raivo.

Tämä mutsi tarvitsee näköjään joka päivä sen yhden pienen hetken, kun saa olla yksin, siis päivällä. Toisaalta kun napero ei nuku päikkäreitä, on pienen pieni mahdollisuus, että se on jo kasilta sängyssä ja unten mailla, ja mulla omaa aikaa sen jälkeen. Kunpa tuo yksi ystävä jo palaisi lomareissulta, niin olisi edes vertaistukea.

Mitään en edes saa aikaiseksi. Roikun taas vaan tietokoneella, vaikka loistavasti meni kuukausi lähes ilman nettiä. En tajua, mitä muka tein siellä kotikotona, kun en ollut tietokoneella. Puuh.

Kun nyt edes tämä kiukku lähtisi pois, niin olisi vähän kivempaa.

Loman loppu.

Sinne se loma sitten meni. Tänään tultiin takaisin kotiin. Surkeaakin surkeampi päivän alku, mutta ihana tästä tuli kuitenkin. Herätyskello soi klo 4.45, kun olin ehtinyt nukkua noin kaksi tuntia. Loput kamat kasaan, kohti Helsinki-Vantaata ja koneeseen. Kone oli maailman pienin purkki, sellainen potkurikone, joka vatkas ja veivas. Äidillä meinas iskeä paniikki, kun se tajusi, että koneeseen päästäkseen on kiivettävä noin seitsemän rappusta. Seitsemän! Se on melkein vähemmän kuin jos haluaa päästä meijän alaovelle. Miten sellainen miniatyyrikone voi mihinkään lentää? Rohkein mielin koneeseen, kyllä se ilmaan lähti. Naperon kanssa on muodostunut tavaksi, että annan sille pillimaidon, kun turvavöiden merkkivalo sammuu. Niin tälläkin kertaa. Vähän sen jälkeen kapteeni päätti "näyttää maisemia". Johtuneeko koneen pienuudesta, mutta kyllä tuntui mun päässä, että tasapaino lähtee. Naperolla myös. Vierestä kuului vain "äitiäitiäitii!", ja oksennus lensi kaaressa. Siivousepisodin jälkeen lento sujui hyvin, mitä nyt napero näytti vähän huonovointiselta.

Tuollaisen päivän alun jälkeen voisi kuvitella, ettei siitä päivästä kovin loistava voi tulla. Mutta mitä vielä! Sain puhelun eräältä ystävältä, jonka kanssa omasta mielestäni ei olla kovinkaan läheisiä, mutta ilmeisesti siitä huolimatta, että nähdään tai soitellaan melko harvoin, ollaankin aika hyviä ystäviä. Ystäväni kertoi varanneensa kirkon marraskuulle. Kun sain rauhoituttua siitä ilosta, hän yllätti vielä suuremmin. Ystäväni pyysi minua kaasokseen! Aloin itkeä ja nauraa samaan aikaan, ja voi että sitä fiilistä! Olen niin onnellinen tämän pariskunnan puolesta ja niin otettu siitä kunniasta, joka mulle tarjotaan. Apua! Heti alkoi mielessä pyöriä miljoona suunnitelmaa ja asiaa ja kaikkea. Nyt tulevan syksyn aikana nähdään, onko musta wedding planneriksi. Hih. Aivan huippua!

Lapsoset lähti isin kanssa mummilaan, ja mulla on sitä kuuluisaa omaa aikaa. Pesen pyykkiä, how cool. Lauantain häiden häälahja odottaa vielä väkertämistään, siihen siis keskityn seuraavaksi.