Sinkku.

Nyt se on tehty. Nyt olen vapaa. 

Maailman oudoin fiilis. Hyvä fiillis, joka jatkuu tai ei jatku. Vielä en käsitä. Itku tulee ehkä myöhemmin, ehkä ei. Ehkä en vain ajattele.

Erokeskustelu käytiin näin:

Minä: Mun on pakko puhua sun kanssa.
Mies: Okei.
Minä: Musta jo pitkään tuntunu siltä, että meijän pitäis jatkaa omia elämiämme.
Hiljaisuus.
Minä: Kun mikään ei oo muuttunu.
Hiljaisuus.
Mies: No taloudellinen tilanne on ainakin menny paljon huonompaan suuntaan.
Hiljaisuus.
Minä: Mä en vaan näe meijän parisuhteella enää mitään tulevaisuutta.
Hiljaisuus.
Minä: Näätsä?
Hiljaisuus.
Mies: Oon mä sitä miettiny.
Hiljaisuus.
Minä: Mä en vaan enää rakasta sua niinku parisuhteessa rakastetaan.
Hiljaisuus.
Mies: Mun pitää nyt lähteä kotiin nukkumaan.
Minä: Ok.
Hiljaisuus.
Minä: Jätätkö sen meijän avaimen?
Mies: Mitä?
Minä: Sen meijän avaimen, jätätkö?
Katse.
Mies: Ai sun avaimen?
Minä: Niin. Saat omas vaihtarina.
Avainten vaihto. Ovi sulkeutui.

Siinä se elämääkin suurempi erokeskustelu.  Se isoin tai merkittävin ero mun elämässä. Yksi kahden minuutin keskustelu. Ei itkua, ei pyyntöjä, että yritetään vielä, mä muutun, kyllä tämä tää tästä, kyllä me tästä. Sitäkö tää meijän parisuhde miehelle oli? Merkityksetön? Sellainen, että edes eron hetkellä ei voi päästää irti siitä omasta puhumattomuudestaan ja luopua siitä kuorestaan? Olla kerrankin avoin ja alasti, se mitä eniten on. En tajua.

Ei varmaan soitella vähään aikaan.