Pitäisi ja pitäisi.

Pitäisi imuroida. Pitäisi siivota tämä kaaos. Pitäisi käydä läpi lasten vaatteet ja pistää liian pienet kirpparisäkkeihin. Pitäisi virkata ja pitäisi neuloa. Pitäisi varmaan pakatakin. Sen sijaan, että tekisin jotain järkevää ja hyödyllistä, istun tässä koneella ja syön karkkia. Pöpö nukkuu, joten kerrankin tämän ajan voisi käyttää fiksummin.

Alkaa ahdistaa tää ainainen kaaos täällä kämpässä. Ja itse asiassa koko kämppä. En näköjään kovin kauan viihdy paikoillani, kun ollaan vasta vähän yli vuosi asuttu tässä asunnossa ja nyt jo haluan jotain uutta. Tosin kyllähän tähän asuntoon liittyy kaikki ne viime vuoden ongelmat, ja niiden muisto on läsnä koko ajan. Kun vaan löytyis pian joku kiva kämppä.


Tuolla tuo vauveli heräilee ja venyttelee, pitää mennä seukkaa.

Kaikenlaista.

Loma lähestyy. Kohtahan me jo matkataan kotikotiin. En oo edes ehtinyt odottaa koko matkaa, kun on ollut niin hyvä fiilis ja niin paljon tekemistä. En oikeastaan edes kaipaa etelään tällä hetkellä. Ehkä sain riittävän annoksen joululomalla. Ei vaan, ihan huippua se on kuitenkin mennä taas kotiin. Kalenteri alkaa uhkaavasti täyttyä sen viikon osalta, ja voi olla, että lomailu jää melko vähäiselle.

Kummipoitsun nimijuhlaa vietetään viikon kuluttua. En malta odottaa hänenkään tapaamistaan. Ihan loistava homma kyllä, kun nuo kummiteltavat sattuivat niin lähekkäin syntymään. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla eli kaksi vauvaa yhdellä reissulla. Se kolmas kummiteltava on sitten tässä samassa kaupungissa eikä toivottavasti synny sillä aikaa, kun me ollaan etelässä. Mun pitäisi olla sitä isoveljeä vahtimassa sillä aikaa, kun äiti ja isi tapaavat haikaran. Niin ainakin olen suunnitellut. Ystäväni, siis tämä raskaana oleva äiti on tosin sitä mieltä, että h-hetken lähestyessä he soittavat anopille, joka lähtee autolla suhailemaan semmoset 600 kilometriä, ja toivovat, että ehtii ajoissa perille. Haloo! Ystäväni miehelle totesinkin, että älä kuuntele tällä kertaa vaimoasi, vaan soitatte mulle. Toivottavasti sitten soittavat.

Kummitytsän myötä virkattavat projektit lisääntyivät taas. Onneksi ehdin sen edellisen pupun saada juuri valmiiksi, niin pystyin aloittamaan jo seuraavaa. Tältä kummitädiltä saa tervetuliaislahjaksi virkatun pupun. Näköjään. Tai jotain muuta itsetehtyä. Tilasin muuten kummipojalle ja Pöpölle ihanimmat Sophie the Giraffe -kirahvit. Ja tajusin, että miksen tilannut niitä myös näille kahdelle muulle silloin vielä tulevalle kummilapselle. No, täytyy tilata myöhemmin.

Tämä viikko on kyllä ollut huippuviikko rahantuhlauksen kannalta. Pyörähdin yksi päivä ihan pikapikaa henkkamaukalla. Oltiin siellä varmaan maksimissaan 10 minuuttia, ja loppusumma oli yli 80 euroa. Se siitä lapsilisäpäivästä. Toivottavasti mies saisi heti niitä hierottavia aivan älyttömästi, että edes joku tässä perheessä saisi rahaa. Ja että mulla olisi jotain, mitä tuhlata.

Hyvin meillä menee miehen kanssa nykyään. Mielettömän ihanaa tämä elämä nykyään. Oon aina oikeastaan ollut vähän sitä mieltä, että avioliitto on aika höpöhommaa, enkä oo ajatellut kovinkaan vakavasti, että mentäisiin miehen kanssa naimisiin. Ei ainakaan lähiaikoina, sitten joskus ehkä. Nyt on mieli muuttunut aika rajusti. Kun ollaan aika hyvin jo selvitty tollasista ongelmista kuin mitä meillä viime vuonna oli, oon aika varma, että selvitään mistä vaan, jos vaan halutaan. Ja ajattelen ehkä vähän myös niin, että jos on valmis sitoutumaan loppuelämäkseen aikana, jolloin parisuhde ei ehkä kukoista parhaimmillaan eikä elämä ole ihan ruusunpunaista, se on todellista sitoutumista eikä pelkkää onnen huumaa. Katsotaan, miten tässä käy. Tänä vuonnahan on karkausvuosi, joten jospa sitä vaikka kosisi. Hih.

Napero meni tänään yökylään mummilaan. Ajattelin, että miehen kanssa vietettäisi hieman parisuhdeaikaa kahdestaan, mutta eiköhän tuo Pöpönen sitten valvonut puolille öin, ja miehellä on aamulla aikaisin taas töitä. No mutta saan sentään syödä herkkuja niin paljon kuin napa vetää eikä tarvitse edes salailla!

Kummityttö.

Kummityttö yllätti kyllä täysin syntymällä tänään (tai no eilen). Vasta neljän viikon kuluttua olisi ollut laskettu aika, ja nyt neiti on jo täällä. Vielä eilen äitinsä laittoi viestiä, että vauveli voi hyvin ja on edelleen perätilassa, ja äsken iltayhdeksältä tuli viesti, että hätäinen prinsessa otti varaslähdön. Ehtiköhän ne saada edes sänkyä kasattua? Hih, huippujuttu. Odotin kyllä leppoisia lomapäiviä ystäväni ja omien lasteni kanssa ensi viikolle. Suunnittelin Jumbo-reissua ja ehkä Ikeaa. Mutta ehdottomasti parempi näin! Hyvällä tuurilla vauveli pääsee kotiin jo meijän aikana tai sitten päästään sairaalaan katsomaan. Pikkuinen sintti oli kuin mikä, mutta kuulemma kaikki voivat hyvin. Innolla odotan, että pääsen kuulemaan koko tarinan. Ja ennen kaikkea näkemään pikkuprinsessan!

Voi rakkaus, voi onni.

Äsken tunsin sen ensimmäistä kertaa Pöpöä kohtaan. Sen tunteen, että rakastaa niin paljon, että mahasta ottaa. Ihanaa. Voi että nuo lapset ovat mulle niin tärkeitä ja rakkaita, ei voisi ikinä mitään tärkeempää ja rakkaampaa olla. Ja on niin ihanaa, että jälleen tunnen sen. Ja miten ihanaa, kun voi pitkästä aikaa sanoa rakastavansa ja ennen kaikkea sanoa olevansa onnellinen. Ihan parasta.

Tänään sain ehkä jopa selvitettyä itselleni epäselvän tulevaisuuteni. Siis ainakin seuraavat pari kolme vuotta, about. Nyt keväällä väännän jollain konstilla sen gradun. Kesällä teen kasvatustieteiden appron avoimessa yliopistossa, jos siitä vain on jotain hyötyä niitä aineenopettajaopintoja ajatellen. Haen keväällä myös amikseen opiskelemaan ompelijaksi ja jos sinne pääsen, aloitan opinnot syksyllä. Ensi vuoden tammikuussa aloitan aineenopettajaopinnot ja auskultoin Norssilla. Lyön ompelijaopinnot vuodeksi jäihin ja jatkan niitä kun aineenopettajan pätevyys on plakkarissa. Siinä samalla voisin tehdä tekstiilityön sivuaineen kasvatustieteelliseen ja opiskella elämänkatsomustiedon opettajan pätevyyden. Oon jotain 35, kun valmistun näistä kaikista, mut onhan siinäkin ainakin 30 vuotta aikaa tehdä töitä. Oon varmaan kyllä ikuinen opiskelija, mut ei se haittaa.

Ruokaremontti.

Maha vaivaa. On vaivannut jo parisen viikkoa. Syön huonosti, liian epäsäännöllisesti, liian harvoin, liian paljon kerralla jne. Nyt se alkaa tuntua, kai. Jokaisen ruuan jälkeen maha pulisee ja pulputtaa, turvottaa ja ahdistaa. Ajattelin kokeilla leivästä luopumista, kun sen jälkeen pulputtaa ehkä eniten, ja alkaa syödä hirveästi hedelmiä ja kasviksia. Niitä tulee syötyä aivan liian vähän. No, ei ainakaan tänään ole auttanut. Siis tuo leivättömyys. Ruokapäiväkirjan pito olisi varmaan aiheellista. Näkis paljon ja mitä sitä tulee päivän aikana syötyä. Toisaalta tollasta kyttäämistä en haluais aloittaa, koska muutenkin mulla on vähän vino suhtautuminen ruokaan. Tiiä sit, mitä siitä kirjaamisesta seurais.

Tänään oli uintipäivä. Pöpö ei tykännyt ihan niin paljon kuin viimeksi. Alkoi känistä kymmenen minuutin jälkeen, joten painuttiin sen kanssa saunaan. Nyt se uimamaisteri nukkuu edelleen vaunuissa talvitamineet päällä. On nukkunut kohta jo kolme tuntia. Onkohan se jo yöunilla? Napero on tainnutettu omaan sänkyynsä, mies lähti käymään päivystyksessä, joten nyt tällä äidillä on ihkaomaa aikaa. Mies onnistui tänään säätämään siellä firman toimitilojen remontin keskellä siten, että sai sähköiskun jostain pistorasiasta. Äsken se vasta muisti soittaa terveysneuvontaan, ja sieltä ne käski sen heti päivystykseen. Kyllähän toi on kymmenen tuntia sähköiskun jälkeen jo potkinut menemään, mutta hyvähän se on käydä tarkistuttamassa. Ne voi ilmeisesti kuitenkin alkaa oireilla vasta myöhemmin. Päivystyksessä se mies sitten varmaan istuu aamuun asti, tietäähän noi.

Pul, pul, sanoo maha. Jee.

Ihana päivä.

Tänään on ollut niin hyvä fiilis, voi että. Aamulla meinas vähän väsyttää ja masentaa, mutta päivää kohden olo parani. Lähdin lasten kanssa ystäväpariskunnalle kyläilemään, ja sieltä oli tarkoitus suunnata porukalla kuperkeikkailemaan. Semmonen kaupungin järjestämä riehumishetki lapsiperheille. Olisi tehnyt mieli hyppiä riemusta, kun käveltiin mun työpaikalta kylään. Ihan parasta, melkein kyllä hämmensi se outo fiilis.

Ja päivän paras hetki oli se, kun kun tämä ystäväpariskunta pyysi mua ja miestä kuopuksensa kummeiksi. Ihanaa! Hauskinta tässä on ehkä se, että mulla ei ennestään ole ollut yhtäkään kummilasta ja nyt yhtäkkiä tän vuoden ensimmäisen neljänneksen aikana saan kolme. Yksi on jo syntynyt, kahta vielä odotellaan. Oon ihan fiiliksissä, että mun ystävät pitää mua niin hyvänä ihmisenä, että tahtovat mut läheiseksi aikuiseksi lapselleen. Kirkkoon en kuulu, joten ne hommat jää muille. Tosin kahta näistä kummilapsistani ei kasteta, ja kolmannelle oon sitten sellanen epävirallinen kummi.

Vähän yli viikko, ja lähdetään lasten kanssa mun kotikotiin. Nyt oon kyllä täälläkin viihtynyt tosi hyvin, ja on ollut ihana olla kotona. Ensi viikko on superkiireinen, joten eiköhän se aika riennä, ja kohta ollaankin jo etelässä. Kunpa fiilis pysyisi jatkossakin näin hyvänä.

Hidas aamu.

Kello on jo kohta 11, ja ollaan vielä yövaatteissa. Aamupalan sentään napero on jo syönyt, ja mulla on toinen mukillinen teetä menossa. Ollaan me kyllä ehitty jo vaihtaa keittiössä järjestystä ja vaihtaa se sitten takasin. Meni liian ahtaaksi. Jotain uutta ja piristävää olisi kiva saada. Varsinkin kun ei tiedä, kauan me tässä vielä asutaan. Eipä ole niille haluamillemme alueille tullut yhtään uusia vuokrattavia asuntoja.

Miehen kanssa juteltiin asiat taas suht selviksi tuossa yksi ilta. Ärsyttää tämä ainainen vuoristorata ja se, että mies ei osaa puhua. Sanoinkin sille, että sen on opeteltava, koska en aio itseäni meijän suhteen takia enää sairastuttaa. Nyt kun oon päässy sen pahimman yli, en halua siihen entiseen enää palata. Hyvillä mielin siis taas.

Tietty kaikkiin parisuhteisiin kuuluu riidat ja erimielisyydet, mutta varmaan ton viime vuoden takia jokainen riita tuntuu musta tosi isolta ja epänormaalilta. Ne riidat saa tosi isot mittasuhteet mun päässä, ja mietin aina, että tässäkö tämä oli. Ei kovin hyvä. Kai se luottamus meijän parisuhteen kestävyyteen on nollissa. En tiedä, millä sen voisi korjata. Ei kai siihen auta kuin aika.

Omaa aikaa ja ompelua.

Ja aamulla superväsynyt äiti. Tänään (tai no tavallaan jo eilen) napero päätti, että herätään jo seitsemältä. Maailman suloisin se on, kun se hennolla äänellä kuiskaa vierestä "Hejätään", ja hymyilee niin kauniisti. Äidin yleisin vastaus on "Ei vielä", ja hetken aikaa sitten pötkötelläänkin. No mutta kuitenkin, tänään siis noustiin seitsemältä, ja mä torkahdin sohvalle jo muumien aikana. Onneksi sain sitten ottaa päikkärit Pöpön kanssa, kun napero lähti mummin luo päiväksi.

Löysin eilen kirpparilta ihanaa kissakangasta, joka ilmeisesti on toiminut verhona. Toisen verhon jätin vielä sinne, mutta täytynee käydä se ensi viikolla hakemassa. Siitä verhosta tulee aivan ihana takki kummipoitsun isosiskolle, joka täyttää kaksi ensi kuussa. Tiiän, että äitinsä arvostaa ihan hirveästi, niin on kiva ilahduttaa hienolla lahjalla. Ja varsinkin kun tuo äitiyspäiväraha ei ole suuren suuri, niin itsetehdyt ja halvat lahjat on mun listalla ykkösenä. Kummipojalle puolestaan pitäisi neuloa hattu ja virkata pehmopupu valmiiksi. Jospa sitä huomenna lapsosten kanssa sitten.

Näemmä Pöpön ensimmäisen yösyötön aika, joten se tästä postauksesta.

Iik, kommentti!

Tai siis kaksi. Joku on eksynyt blogiini ja kommentoinut. Onpa hurjaa! En olisi uskonut, että kukaan tänne eksyy ja saatika kiinnostuu lukemaan. Oon kirjoittanut tätä blogia ihan vaan itselleni. Tai oikeastaan en edes itselleni, koska en ole kirjoituksiani lukenut kirjoittamisen jälkeen. Lähinnä vain olen oksentanut paperille (no, ruudulle) ajatuksiani ja pahaa oloani. Tottakai oon tiedostanut, että joku saattaa sattua lukemaan tekstejäni, koska ne on julkisia. Ja jossain vaiheessa toivoinkin, että joku sattuisi lukemaan ja sanoisi jotain helpottavaa. Meinasin jopa linkittää blogini jollekin keskustelupalstalle, että olisin saanut ihmisiltä apua. No en linkittänyt. 

Tuntuu vaan hurjalta, että tuolla jossain on ihminen, joka tietää mun viimeaikaisista ajatuksista enemmän kuin kukaan läheinen. Tai ehkä jopa useampikin. En oo masennuksestani tai meidän parisuhdeongelmista juuri huudellut. Niistä tietää tasan kolme ystävääni ja äitini. Ja mies tietenkin. Miksi niistä ei ole voinut puhua? Yhdelle, ei tällä hetkellä edes kovin läheiselle ystävälle kerroin tuolloin loman aikana. Ehkä olin kyllästynyt sanomaan kaikille, että hyvin meillä menee ja tosi helppoa on ollut elämä. Oli vaan pakko sanoa, että ei tässä nyt oikeestaan kovin hyvin mene. Pyysin häntä olemaan kertomatta kenellekään. Yksi yhteinen ystävämme on raskaana, ja pyysin erityisesti, ettei tälle sanoisi mitään. Ystävämme odottaa esikoistaan, ja ajattelin, että en halua pelästyttää. Mitä ihmettä? Nyt kun tajusin, että joku on lukenut ajatuksiani, aloin miettiä, että miksi en voi puhua niistä läheisilleni. Kaikki tietää, että synnytyksen jälkeistä masennusta on olemassa ja että se ei ole edes kovin harvinaista, mutta silti suunnilleen kukaan ei tiedä ketään, jolla sellaista olisi ollut. Onkohan näin? Kaksi muuta ystävääni, joille olen tästä puhunut, ovat molemmat kärsineet samasta masennuksesta. Sen takia ehkä heille oli helppo kertoa. Joku, joka oikeasti ymmärtää, miltä tuntuu, kun ei pääse kotiovesta ulos. Mutta kummankin masennuksesta sain tietää vasta jälkikäteen. Mitä hävettävää siinä on? Kai masennus ja erityisesti synnytyksen jälkeinen masennus on edelleen jonkinlainen tabu. Ajatellaan, että vauvan syntymän jälkeen äiti ei voi olla mitään muuta kuin onnellinen, ja äiti ajattelee, että saa tuntea mitään muuta kuin onnea.

Neuvolassa ainakin minun kohdallani pahaa oloani ei otettu todesta, mikä harmittaa suunnattomasti. Ehkä tämä olisi voinut olla ehkäistävissä minun kohdallani. Muutenkin tuntuu, että yleisestikään ehkäisevään työhön ei panosteta riittävästi. Kai se muka sitten on helpompaa korjata vaurioita jälkikäteen. Jää nähtäväksi, mitä traumoja noille omillekin lapsille tästä syksystä ja talvesta on jäänyt.

Kolme kuukautta.

Tänään Pöpön syntymästä tuli kuluneeksi kolme kuukautta. Kolme kuukautta! Musta tuntuu, että synnytin sen noin kuukaus sitten, mihin ihmeeseen on hävinnyt kaks kuukautta? Oon jotenkin niin katkera siitä masennuksesta tai sille masennukselle siitä, että noi kolme kuukautta on menny niin sumussa ohi. Yhtään en ehtinyt tai saanut nauttia siitä pikkuvauva-ajasta. Surettaa niin paljon.

Nyt se on jo niin iso poika. Eilen neuvolassa 63,3 cm ja 6,3 kg. Kasvu oli vähän hidastunut, ja neuvolantäti sanoi, että jos Pöpö alkaa oikein asua tissillä, sille voi jo alkaa antaa soseita. Huih, en todellakaan! Musta tuntuu, ettei se mitenkään voi olla niin iso, että se vois jo kiinteitä alkaa syöttää. Haaveilen puolen vuoden täysimetyksestä, joten soseet tulis kuvioihin vasta myöhemmin, mutta pakkohan sille on alkaa niitä nyt jo antaa, jos se kasvu hidastuu entisestään. Mut ajatus siitä, että tuo vauva on jo niin iso, että sille voi syöttää soseita, on aivan kamalan järkyttävä. Ihan ohi mennyt koko kolme kuukautta, sniff.

Tänään aloitettiin vauvauinti. Se oli huippua. Esikoinen oli aivan innoissaan, kun pääsi uimaan, ja Pöpökin tykkäs polskutella. Ei ollut moksiskaan, vaikka vesi oli viileämpää kuin oma kylpyvesi, ja hymyilikin jopa. On se niin ihana ja rakas lapsi. Niin kuin siskonsakin.

Pöpö on myös muutaman kerran naurahtanut ääneen. Isosiskonsa alkoi nauraa ääneen vasta nelikuisena. Ei ehkä tää mun masennus siis kamalasti oo vaikuttanut Pöpöön, kyllä se ainakin aika onnelliselta vaikuttaa. Muutama päivä sitten se löysi nyrkkinsä, ja voi että se on huvittavan näköinen, kun se niitä tutkii.

Juttelin neuvolassa myös tuosta esikoisen piirtämisestä. Sehän on siis vuoden iästä asti piirtänyt joka päivä ja alkoi 1 v 7 kk vanhana piirtämään kasvoja. Silloin ekan kerran mietin, että sattuipa hassun sopivasti noi pisteet ja toi viiva ton ympyrän sisälle kunnes napero sitten kerran piirtäessään luetteli "tiimä, tiimä, nenä, tuu". Kylläpä sitä hämmästeltiin. Nyt joululomalla se sitten piirsi ekan kerran ihmisen. Tyypin, jolla oli pää ja kasvot, vartalo, kaks kättä ja kaks jalkaa. Huisia. Neuvolantäti sanoi, että kolmivuotiaan oletetaan osaavan piirtää ympyrän. Tokihan tuo lapsi on harjaantunut, mutta kyllä tää äiti silti on ihan mielettömän ylpee. 2 v 3 kk ja piirtää ihmisiä. Tai no kapukaijoja ne hänen mielestään ovat, mutta kuitenkin.

Here we go again.

Johan sitä parisuhdeonnea kestikin. Puuh. Mies on niin pirun kiukkuinen joka päivä, ettei enää edes huvita jutella sen kanssa. Aamuisin lähtee töihin kiukkuisena, ja eilen illalla räjähti mulle. Oon kuulemma aina niin negatiivinen sen suunnitelmia kohtaan ja kyseenalaistan kaiken. No joo, myönnän. Oon toisinaan ja tietyistä jutuista, mutta se johtuu siitä, että mun mielestä mies ei ajattele aina ihan realistisesti noita juttuja. Huoh.

Mä en vaan enää jaksa tota tollasta riitelyä. Ja varsinkaan sitä, että sen kanssa ei voi puhua noita asioita selviks. Eilen yritin ottaa asian puheeks uudestaan, mutta riitelyks meni sekin. Ja tänään mies on ollut niin kuin mitään ei olis tapahtunutkaan. Se jos mikä mua taas ärsyttää. Lakaistaan riidat maton alle ja hetken kuluttua ollaan taas samanlaisessa tilanteessa kuin syksyllä.

Hyvä juttu tässä tilanteessa on se, että en oo ottanu noita riitoja yhtään niin paljon itteeni kuin aiemmin. Jotenkin pystyn melkein hymyillen kattomaan niitä miehen aamuäreyksiä enkä pilaa päivääni sillä, et sillä on huono päivä. Tänään tunsin tosin taas vähän sellasta masennusfiilistä, mut onneks sain siivottua ja pestyä pyykkiä ja illalla oli vielä vauvauinti, ni ei saanu se olo otetta.

Mua tosiaan ottaa niin päähän se, että mies vaan toistaa samaa kaavaa tässä meijän suhteessa. Eikö se mitenkään oo oppinut, että ne asiat kannattaa puhua selväks? Kun mä yritän puhua, se menee aina riitelyks. Ja ärsyttää myös, että tää alkaa taas mennä samaa rataa kuin aiemmin, koko ajan vaan huonompaan suuntaan. Mä olin jo niin alkanut taas ajatella, että haluan ton miehen kanssa viettää loppuelämäni, ja ehdin jo olla niin onnellinen. Nyt taas paskaa päin naamaa, pyh.

Asunto.

Ei ollut hyvä se kämppä, jota käytiin katsomassa. Tai oli ihanan iso olkkari, makkari ja keittiö, mutta kylppäri olikin sitten aika postimerkin kokonen. Ei ois toiminut meillä, ei ilman hermojen menemistä. Sinne olisi mahtunut vain miniatyyripesukone, joten pyykkiä ois saanut pyörittää sen viisi koneellista päivässä. Minikokoisen kylppärinkin ois voinut hyväksyä, jos talon yleiset tilat, siis sauna ja kuivaushuone olisivat olleet tosi jees, mutta ne oli just siinä kunnossa, kun joskus 60-luvulla rakennetussa talossa voi kuvitella olevan. Kun juuri kukaan ei käytä, niin ei niille tarvitse tehdä mitään.

Etsintä siis jatkuu. Juuri tuolle alueelle halutaan, kun miehen uusi työpaikka on siellä ja munki työpaikka on aika lähellä. On meillä hakemus sisässä opiskelija-asuntoon juuri tuolla alueella, joten toivotaan, että sitä kautta tärppäisi. Tai että sinne tulisi muita vuokra-asuntoja tarjolle. Onhan meillä kyllä aikaa odotella. Pitänee vaan laittaa Kelalle asumistukihakemus menemään, ettei tarvitsisi ihan koko vuokraa ite maksella. Se on huomisen homma se.

Lomaloma.

Loma. Haluan kirjoittaa lomasta. Siis tuosta menneestä pääosin ihanasta joululomasta. Nyt vain tuntuu, etten osaa sanoa siitä mitään. Oli kivaa. Meni hyvin. Kaipaan kotiin. Olen entistä varmempi siitä, että haluan muuttaa takaisin etelään ja mahdollisimman pian.

Oli ihana vain hengata kotona äitin ja isin kanssa. Ja voi että kuinka paljon lapset saivat huomiota. Kyllä äidillä hermo lepäsi, kun pääsi vaikka käymään kaupassa ihan ilman lapsia. Ensimmäiset kolme viikkoa suunnilleen oltiin vaan ja vikalla viikolla sitten juostiin paniikissa kaksilla treffeillä per päivä.

Totesin, että mulla on kyllä maailman parhaat ystävät. Niin ihania tyyppejä, ettei voisi ihanampia olla. Harmi vaan, että ne on siellä niin kaukana. Mutta on myös lohduttavaa tietää, että ne on siellä, vaikka mä oon täällä. Välimatka tai se, että nähdään vaan pari kertaa vuodessa, ei oo ongelma. Se on lohdullista.

Joulupukkikin kävi. Napero pelkäsi aivan älyttömästi, reppana. Uutena vuotena ammuttiin raketteja. Napero pelkäsi niitäkin. Reppana. Jouluaattona meinasin joutua lähtemään lapsenvahdiksi ystäväni lapselle, kun ystäväni ajatteli synnyttävänsä. Ei synnyttänyt eikä synnyttänyt myöskään 28.12., josta mulla "oli fiilis". En siis ehtinyt kummipoikaa tapaamaan livenä ennen loman loppua. Oltiin oltu viime vuonna tosi kilttejä, kun joulupukki toi paljon lahjoja. Napero jakoi lahjat ja teki omistaan ja Pöpön lahjoista jonot. Niillä olikin lahjoja ihan jonoiksi asti. Ja olihan niissä lahjoissa sitten roudaaminen kotiin. Huh.

Pidettiin myös Pöpön nimijuhla etelässä. Papiksi opiskeleva ystäväni toimi seremoniamestarina ja oli valmistellut aivan ihanan tilaisuuden. Itku tuli, kun oli niin kaunista. Juhlia riitti muutenkin, kun loppiaisena oli veljeni pojan ristiäiset. Hyvin käyttäytyviä lapsia meillä, kun voi huoletta lähteä oikeastaan mihin vaan niiden kanssa. Pöpö pysyy tyytyväisenä, kun on kylläinen, ja naperokin tottelee aika hyvin. Paitsi vetihän se kunnon uhmashown, kun oltiin ristiäisistä lähdössä. 

Oli ihana ja pitkä reissu, mutta oli kyllä kiva tulla kotiinkin. Mieliala parani tuolla kovasti, ja oikein odotin kaikkia kivoja juttuja, jotka täällä kotona odotti.

Lääkitys ja parisuhde kohdillaan.

Sain silloin joulukuussa lääkkeet synnytyksen jälkeiseen masennukseeni. Lääkäriä konsultoituani uskalsin aloittaa niiden syömisen imetyksestä huolimatta. Lääkäri oli sitä mieltä, että lääkkeestä ei ole vauvalle haittaa ja että hyvinvoiva äiti on vauvan kehityksen kannalta erityisen tärkeä. Totta tuokin.

Nyt olen syönyt lääkettä nelisen viikkoa, ja hyvin tuntuu toimivan. Mieliala on ollut pääsääntöisesti hyvä, ja alun sivuvaikutuksetkin ovat hellittäneet. Toisaalta nyt mietin, mikä tässä hyvässä olossani on lääkkeen aiheuttamaa ja mikä totta. Lääkäri sanoi, että lääkitystä pitäisi jatkaa vähintään puoli vuotta, mielellään vuosi, samoin kuin keskusteluapua.

Hyvä fiilis johtuu varmasti osittain myös siitä, että saatiin miehen kanssa asioita selvitettyä tuossa ennen joulua. Kyllä se oli huomannut nämä ongelmat, mutta taisi vain odottaa, että ne menevät itsestään ohi. Se sanoi, että rakastaa mua kyllä, mutta ei enää sillä tavalla kuin parisuhteessa pitäisi rakastaa. Mulla oli ihan sama fiilis. Sovittiin, että vietetään kiva joulu ja katotaan tilannetta uudestaan vähän myöhemmin. Läheisyys tuli takaisin, ja se on ihanaa. 

Mies lähti kotiin viikkoa ennen mua ja lapsia, ja sen viikon aikana tuli ikäväkin. Oli kiva palata kotiin ja on ollut kiva olla kotona. On ollut kiva olla miehen kanssa, ja ollaan tehty asioita yhdessä. Ja ehkä parasta on ollut, että ollaan oltu koko perhe aamuisin yhtä aikaa hereillä. Mies on myös tehnyt jonkin verran kotihommia jopa ihan oma-aloitteisesti eikä ole roikkunut jatkuvasti siellä salillakaan. Kyllä tämä varmasti tästä.

Ollaan katseltu uutta asuntoa. Kun tultiin reissusta, kotona odotti ilmoitus vuokrankorotuksesta. Kun se vuokra maaliskuun alusta alkaen lähentelee kahdeksaasataa, niin on aika lähteä. Huomenna mennään katsomaan miehen kaverin kaksiota, joka sijaitsee lähellä miehen yrityksen toimitiloja. Kämppä on siis kaksio, mikä toisaalta tuo ongelmia, mutta toisaalta mulla on sellanen fiilis, että oon totaalisen kyllästynyt tähän tuhottomaan tavarapaljouteen ja että haluan pieneen luukkuun, johon ei yksinkertaisesti mahdu tavaraa. Katsotaan, millainen se asunto on ja saataisiinko meijät neljä mahtumaan sinne. Lapset makkariin, minä ja mies olkkariin ja keittiöön mulle ompelupöytä. Voisin luopua niin paljosta tavarasta. Paitsi kirjoistani. Niitä en koskaan lue, mutta mun mielestä jokaisella pitää olla kirjahylly. Kertoo mielen köyhyydestä, jos ei ole kirjahyllyä. Tai jotain. Olisi vain niin huippua päästä tästä kämpästä pois. Ja pian.

Kummipoika.

Kummipoikani saapui tänään maailmaan kello 3.54. Potra poika tuli, ja kummitäti on niin superonnellinen vanhempien ja isosiskon puolesta. Voi rakkaus. Kyllähän sitä poikaa ehdittiin jo odottaa. Olin koko etelän reissun hälytysvalmiudessa lähtemään suhaamaan kohti itä-Helsinkiä Pöpö kainalossa, että paras ystävä pääsee synnyttämään. Kerran se Junnu jo ehti pelästyttää, mutta päättikin jatkaa vielä eloa yksiössään. Harmi, ettei ehtinyt meijän Pöpön kanssa samalle vuodelle. Olisi ollut huippua saada ne samana vuonna kouluun. Supernelikko noista meijän lapsosista tulee, kunhan vain päästään samalle suunnalle joskus asumaan.

Kirjoitin kummipojalle kirjeen. Sen hän saa avata sinä päivänä, kun täyttää 18 vuotta. Jos se kirje siis on vielä tallessa. Aika nyyhkis siitä tuli, mutta minkäs teet. Hormonihöyryt ja muut, niin eihän tuollaisia uutisia voi ottaa vastaan kyynelehtimättä.

Varasin lentoliputkin. Menen lasten kanssa juhlistamaan kummipoitsun nimeä helmikuun alussa. Huippua, mutta samalla jännittää niin paljon. Oon kyllästynyt matkustamaan miljoona tuntia junalla, joten lentäen olen jo perillä. Mutta noiden kahden kanssa, hui. Pöpö nyt menee sylissä, mutta mitä jos naperokin haluaa syliin, jaiks. Jospa koneessa olisi tilaa, ja saisin Pöpölle turvakaukalon matkaan. Vaunut voisin jättää kotiin, mut miten päästään sitten bussilla? No onneks tässä on aikaa miettiä. Pääasia, että mennään!

Voi huoli.

Oltiin etelässä mun kotikotona. Pari päivää ennen uuden vuoden aattoa mun äiti sai jonkun kohtauksen. Rinnasta puristi, huimas, oksetti. Soitettiin ambulanssi, ja äiti meni sairaalaan. Sydänfilmi oli ok, keuhkokuva oli ok eikä vereen ilmestynyt jotain entsyymejä, joita tulee, jos jossain on ollut tukos. Kukaan ei tiennyt, mikä sillä oli. Se oli sairaalassa vuodenvaihteen yli, eipä ollut juhlafiilistä. Pääsi se sitten maanantaina kotiin ja heti seuraavana päivänä töihin. Ei sitä mikään vaivannut.

Kunnes sitten tänään se sai uudestaan samanlaisen kohtauksen. Lievemmän, mutta samat oireet. Se kohtaus meni itsestään ohi, ja isi käytti sitä lääkärissä. Sama homma, missään ei näkynyt mitään. Nyt äiti kai saa lähetteen johonkin mahalaukun tähystykseen, mitä lie ne sieltä etsii. Syöpää, vatsahaavaa?

Mä olen huolesta soikeena ja niin kaukana. Äiti ja isi yrittää vähätellä ja uskotella mulle, että ei sillä äidillä mikään ole. Ekan kerran jälkeen uskoin niin, mutta nyt ei enää mee läpi. Pelottaa niin älyttömästi. Toivon, että selviäis, mikä sillä on. Mutta toisaalta en kestä, jos käy ilmi, että sillä on joku syöpä tai muuta tosi, tosi vakavaa. En vaan kestäis. Eniten olisin huolissani isistä ja pikkuveljestä. Ne on sellasia, jotka ei kovin paljon tunteitaan näytä. Miettisin vaan, miten se iskä pärjää ilman äitiä. Voi kamalaa.

Aina sitä on jotenkin ajatellut, että omat vanhemmat on kuolemattomia. Kyllähän ne on tavallaan silmissä vanhentunut, kun oon jo vuosia asunut eri kaupungissa ja ollaan nähty suht harvoin. Mutta ei ne silti voi koskaan kuolla. Paitsi nyt ton äitin ekan kohtauksen jälkeen tajusin, että ei helvetti, sehän voi kuolla minä päivänä tahansa. Äiti on kuitenkin tullu mulle niin tärkeeks esikoisen raskausaikana ja sen jälkeen. Miten ihmeessä sitä osais olla, kun ei enää vois soittaa sille ja kysyä neuvoa? Kenelle mä sitten soittaisin? Ja miten se iskä jaksais elää ilman äitiä? Miten se pärjäis? Tai pikkuveli? Apua. Pakko olisi muuttaa takaisin etelään. Ihan pakko.