Lääkitys ja parisuhde kohdillaan.

Sain silloin joulukuussa lääkkeet synnytyksen jälkeiseen masennukseeni. Lääkäriä konsultoituani uskalsin aloittaa niiden syömisen imetyksestä huolimatta. Lääkäri oli sitä mieltä, että lääkkeestä ei ole vauvalle haittaa ja että hyvinvoiva äiti on vauvan kehityksen kannalta erityisen tärkeä. Totta tuokin.

Nyt olen syönyt lääkettä nelisen viikkoa, ja hyvin tuntuu toimivan. Mieliala on ollut pääsääntöisesti hyvä, ja alun sivuvaikutuksetkin ovat hellittäneet. Toisaalta nyt mietin, mikä tässä hyvässä olossani on lääkkeen aiheuttamaa ja mikä totta. Lääkäri sanoi, että lääkitystä pitäisi jatkaa vähintään puoli vuotta, mielellään vuosi, samoin kuin keskusteluapua.

Hyvä fiilis johtuu varmasti osittain myös siitä, että saatiin miehen kanssa asioita selvitettyä tuossa ennen joulua. Kyllä se oli huomannut nämä ongelmat, mutta taisi vain odottaa, että ne menevät itsestään ohi. Se sanoi, että rakastaa mua kyllä, mutta ei enää sillä tavalla kuin parisuhteessa pitäisi rakastaa. Mulla oli ihan sama fiilis. Sovittiin, että vietetään kiva joulu ja katotaan tilannetta uudestaan vähän myöhemmin. Läheisyys tuli takaisin, ja se on ihanaa. 

Mies lähti kotiin viikkoa ennen mua ja lapsia, ja sen viikon aikana tuli ikäväkin. Oli kiva palata kotiin ja on ollut kiva olla kotona. On ollut kiva olla miehen kanssa, ja ollaan tehty asioita yhdessä. Ja ehkä parasta on ollut, että ollaan oltu koko perhe aamuisin yhtä aikaa hereillä. Mies on myös tehnyt jonkin verran kotihommia jopa ihan oma-aloitteisesti eikä ole roikkunut jatkuvasti siellä salillakaan. Kyllä tämä varmasti tästä.

Ollaan katseltu uutta asuntoa. Kun tultiin reissusta, kotona odotti ilmoitus vuokrankorotuksesta. Kun se vuokra maaliskuun alusta alkaen lähentelee kahdeksaasataa, niin on aika lähteä. Huomenna mennään katsomaan miehen kaverin kaksiota, joka sijaitsee lähellä miehen yrityksen toimitiloja. Kämppä on siis kaksio, mikä toisaalta tuo ongelmia, mutta toisaalta mulla on sellanen fiilis, että oon totaalisen kyllästynyt tähän tuhottomaan tavarapaljouteen ja että haluan pieneen luukkuun, johon ei yksinkertaisesti mahdu tavaraa. Katsotaan, millainen se asunto on ja saataisiinko meijät neljä mahtumaan sinne. Lapset makkariin, minä ja mies olkkariin ja keittiöön mulle ompelupöytä. Voisin luopua niin paljosta tavarasta. Paitsi kirjoistani. Niitä en koskaan lue, mutta mun mielestä jokaisella pitää olla kirjahylly. Kertoo mielen köyhyydestä, jos ei ole kirjahyllyä. Tai jotain. Olisi vain niin huippua päästä tästä kämpästä pois. Ja pian.