Loma.

Loma. Se oli ja meni. Oli suurimmaksi osaksi ihanaa. Parasta oli päästä pitkästä aikaa kotikotiin ja olla vaan. Mutta ei sekään mikään unelmien täyttymys ollut. Harmi. Olin odottanut, että saisin enemmän omaa aikaa ja enemmän lomaa, mutta ei kai sitä kaikkea voi saada. Mutta riittää se vähäkin. Täysin omaa aikaa sain lähinnä naperon nukkuessa, joten univelkaa en ainakaan saanut lomalla vähennettyä. Muutaman kerran otettiin miehen kanssa yhteen niistä samoista vanhoista asioista, ja itkuhan siitä seurasi. Ja unettomuus. Raivostuttaa vain, että oletusarvoisesti se olen minä, joka lapsen kanssa herää aamulla ja hoitaa aamutouhut ja odottelee, että isi jaksaa herätä. Miksei se mies voisi joskus käskemättä tai pyytämättä nousta naperon kanssa ja antaa mun nukkua edes sen aamupuuron ohi? Tai miksei se voisi herätä meidän kanssa edes samaan aikaan?  Ärsyttävää viettää perhelomaa, jos kolmasosa perheestä ei viitsi elää samassa rytmissä sen kahden kolmasosan kanssa.

Älyttömän listan tekemistä olin itselleni suunnitellut, mutta suurin osa jäi tekemättä. Ommeltua sain melko paljon, mutta toisaalta kävin myös Kangastukussa shoppailemassa suuret kasat lisää kankaita. Tenttiin lukeminen ja kääntäminen jäivät väliin. Nehän ne olisivat olleet ne listan tärkeimmät. Kääntää ehtii öisinkin, ja tenttiinkin on vielä huikeat kaksi viikkoa. Kusessa ollaan, ja taitaa jäädä siihen viimeiseenkin kesätenttiin menemättä. Syksyllä petraan sitten. Pakko ennen kuin Pöpö syntyy. Kun vain osaisi aikatauluttaa fiksummin tämän elämänsä. Tai viitsisi ihan tosissaan. Tässä tietokoneen edessä istuessa ja netissä surfailessa menee luvattoman paljon aikaa hukkaan. Tänäänkin piti kääntää, mutta näköjään kello on jo niin paljon, että taitaa olla turha enää aloittaa. Nukkuakin pitäisi.

Kun vain ei tarvitsisi käydä töissä. Ehkä ei tarvitsekaan. Seitsemän viikkoa aikaa äitiysloman viralliseen alkuun, mutta näyttää siltä, että lomalle tässä jäädään huomattavasti aiemmin. Tämän kesän lomat olin pyytänyt saada rahana, ja näin oli pomon kanssa sovittukin. Tänään kuitenkin huomasin, että uuden työvuorolistan mukaan olen lomalla 11. elokuuta alkaen. Työsopimus loppuukin sitten sopivasti viimeiseen lomapäivään, joten näin ollen loman alkuun on alle kolme viikkoa. En tietenkään ihan purematta niele sitä, että sovitusta ei pidetä kiinni, joten maanantaina sitten soittoa pomolle. Tosin sen kyllä tiedän, että olin lomalla tai en, työtunteja ei noille merkityille lomaviikoille varmasti ole kuin minimi viisi tuntia viikossa. Puuh, että voi olla surkea työpaikka. On vain toivottava parasta, ettei tarvitsisi enää äitiysloman jälkeen tuonne palata, minne tahansa muualle, kiitos.

Huomasi kyllä tänään heti, että töissä ollaan. Harjoitussupistuksia, kipeitäkin sellaisia, tuli aivan eri tahtiin kuin lomalla ollessa. Maanantaina onkin neuvolalääkäri, joten saa tietää kohdunsuun ja -kaulan tilannetta. Toivottavasti nuo kipeätkään supistukset eivät olisi mitään aiheuttaneet. On 28 viikkoa kuitenkin vielä liian vähän, vaikka toivonkin, että Pöpö syntyisi hieman etuajassa. En jaksaisi lokakuun puoleenväliin asti odotella, vaikka mahdollisesti ehtisinkin hoitaa keskeneräiset projektit loppuun. Olisi vain niin ihana päästä jo tutustumaan uuteen perheenjäseneen ja nuuskuttelemaan vastasyntynyttä. Nähdä kuinka naperosta tulee maailman paras isosisko ja päästä kokemaan se pikkuvauva-aika vielä viimeisen kerran. Todennäköisesti odotettavissa esikoisen valtavaa mustasukkaisuutta ja kolme kuukautta kestävä koliikki. Hyvästi siis niille vähäisillekin yöunille.

Perheterapeutti.

Sen luona käytiin maanantaina. Oli ihan mukava kokemus, vaikka etukäteen jännittikin. Sulassa sovussa siellä miehen kanssa oltiin ja kerrottiin tädille niitä juttuja, mitä se kyseli. Tuntui hyvältä kertoa oikeasti ulkopuoliselle, mitä ajattelee ja miltä tuntuu. En tiedä, saimmeko varsinaisesti mitään siitä käynnistä, mutta tulipahan käytyä. Totesimme jälleen kerran, että puhuttava se on. Ja täti sanoikin, että kannattaa sopia, että se puhuminen on molempien vastuulla eikä missään tapauksessa jättää sitä roikkumaan varsinkaan näin pitkäksi aikaa kuin meillä viimeeksi jäi. Seuraavana päivänä viimeistään pitää puhua. Toivottavasti onnistuu. Varmaahan on, että ei ne riidat tähän jääneet, joten niiden selvittäminen onkin se juttu sitten.

Mieliala on ollut viime aikoina parempi kuin pitkään aikaan, mutta nyt tänään on taas joku masennus iskenyt päälle. Tunnen olevani niin maailman surkein äiti ja olen vain niin väsynyt koko ajan. Tai siis en välttämättä väsynyt sillä tavalla, että nukahtaisin helposti, mutta väsynyt silti. Haluaisin vain olla. Jos on työilta edessä, päivällä en saa mitään aikaiseksi. En edes pääse ovesta ulos naperon kanssa keinumaan tai hiekkalaatikolle. Ei vain onnistu. Ja poden siitä aivan kamalan huonoa omaatuntoa. Jos vain saisin otettua asian puheeksi huomenna neuvolassa. Oon lukenut raskaudenaikaisesta masennuksesta, ja se saattaa aika helposti muuttua sitten synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi. Se jos mikä pelottaa. Enkä nyt tietenkään tiedä, olenko masentunut, mutta ei mulla naperoa odottaessa tällasia fiiliksiä ollut. Tosin silloin nyt saikin vain olla ja möllöttää oman mielensä mukaisesti, mutta en muista tällaista ahdistusta ja väsymystä. Ehkä pitäisi vain tsempata, mutta kun ei vain saa aikaiseksi.

Puhuminen ja uusi alku.

Puhuminen. Se oikeasti auttaa. Vihdoin ja viimein saatiin puhuttua. Yhtenä iltana napero oli aikaisin nukkumassa, ja minä aloin itkeä keittiön pöydän ääressä. Siitä se sitten lähti, vaikka vaikeaa olikin. Mieheltä oli mennyt ohi se tekstari tästä blogista, ja koska se ei ollut koko blogia lukenut, ei tietenkään siitä mitään sanonut. Nyt sitten luki ja sanoi, että tarvitsee jotain tuollaista herättävää ennen kuin osaa alkaa puhua. Ja kyllähän me puhuttiin. Varmaan enemmän kuin ikinä ennen. Ja tuntuu, että mies nyt ymmärsi, että mitkään riidat tai kriisit eivät häviä vain vaikenemalla ja muka unohtamalla. Sovittiin, että jatketaan puhtaalta pöydältä. Ja että puhutaan jatkossa heti, kun tulee jotain selvitettävää.

Ymmärsin minäkin, kuinka paljon tuota miestä rakastan ja kuinka paljon haluan olla sen kanssa yhdessä. Ja elää kokonaisena perheenä ja odottaa yhdessä Pöpön syntymää. Voi kunpa tästä kaikki alkaisi mennä paremmin, ja voitaisi olla oikeasti onnellisia. Toivon niin. Oma mielialani on kohonnut valtavasti, ja pelkkä puhuminen huojensi niin paljon, että itkin. Jaksan taas paljon paremmin olla oma itseni ja olla parempi äiti naperolle. Ja voi miten mukavaa on olla kotona, kun voi puhua, hymyillä ja pussailla. Ihanaa.

Maanantaina mennään sinne perheterapeutille. Mies kysyi pari päivää sitten, että tarvitseeko sinne mennä, kun nyt kaikki on taas kunnossa. Sanoin, että tarvitsee. Vaikka nyt kaikki onkin hyvin, tiedän, että jossain vaiheessa taas ei ole. Ja sen kierteen haluaisin vihdoin katkaista, koska en enää ikinä aio kokea sitä samaa, mitä viime viikkoina. Ja jos emme saa tätä kaavaa muutettua, niin sellainen tilanne tulee taas jossain vaiheessa. Viikkojen tai kuukausien kuluttua, ennemmin tai myöhemmin. Toivon, että saisimme sieltä terapeutilta joitain neuvoja, miten tällaiset kriisit voi välttää tai ainakin selvittää vähän helpommin. Miehen kanssa pohdittiin myös, voisiko hänellä olla jotain masennusta, joka osaltaan voisi vaikuttaa näiden ongelmien syntymiseen. Mielenkiinnolla odotan, vaikka jännittää ja pelottaa mennä sinne.

Perjantaina alkoi 26. raskausviikko. Uskomattoman nopeasti aika rientää, en pysty ymmärtämään. Kymmenen viikkoa, ja äitiysloma alkaa. Todennäköisesti se alkaa jo hieman aiemmin, sillä työsopimus päättyy elokuun loppuun. Eihän ne sitä jatka. Eivät jatkaneet naperoa odottaessanikaan, joten miksi jatkaisivat nytkään. Täytynee vain ottaa yhteyttä liittoon ja kysyä, onko se kuitenkaan ihan ok olla jatkamatta määräaikaista työsuhdetta äitiysloman takia. En tiedä. Mutta parhaimmillaan enää kaksi kuukautta töitä ja sitten vain lomaa, lomaa, lomaa.

Maha kasvaa, se on jo valtava. Siltä se ainakin tuntuu. Ja paino nousee. Pelkään pahoin, että raskausdiabetes taas liikuttaa vaa'an viisaria ja kasvattaa vatsaa. Eipä tuo pelko tosin hillitse hiilareiden puputtamista. Ensi viikolla on neuvola, joten jos sitä sitten pääsisi uuteen sokerirasitukseen.

Viikon kuluttua alkaa myös miniloma. Kymmenen ihanaa päivää kotiseudulla. Olen niin odottanut, että pääsen pitkästä aikaa kotiin, kotikotiin. Oma takapiha, Helsinki, Korkeasaari, ehkä Tallinna, mummola ja mökki, oi elämää. Tosin vain kymmenen päivää, nyt on jo surku, kun pitää palatakin, ja ikävä takaisin. Töitä pitää tulla taas tekemään. Ehkä äitiysloman alussa voisimme naperon kanssa vielä heittää pikkumutkan kotikotona. Haaveilen myös ulkomaan matkasta ennen Pöpön syntymää. Ja kahdenkeskisestä ajasta miehen kanssa. Jospa ne voisi yhdistää. Pöpön synnyttyä ei tarvitse kuvitellakaan lähtevänsä mihinkään pitkään, pitkään aikaan. Siis ainakaan pariin kuukauteen. Jouluksi kuitenkin kyllä, mihin vain.