"En syö, en puhu, en juo.
Makaan sängyllä kuin mykkä mytty.
Tämä ei ole minun elämäni.
Tämä on hullu vitsi."

23. lokakuuta 2014

Omaa tietä löytämässä

En ole mitään. En onnistu missään. Mikään ei onnistu. En riitä omana itsenäni. Minusta ei koskaan tule mitään. Elämästäni ei tule koskaan mitään. Näitä ja samankaltaisia ajatuksia olen vaalinut oikeastaan koko aikuisikäni.

Kaksi pientä lasta, ero, pitkittyneet opinnot, surkea työpaikka, diagnoosi keskivaikea masennus ja epätyypillinen laihuushäiriö. Olen huono. Olen epäonnistunut. Olen mitätön. Pettymyksiä, tuskaa, kipua, pelkoa, yksinäisyyttä, epätoivoa, hapuilua. Varmuus, että olisi kaikkien kannalta parempi, jos minua ei enää olisi. Ymmärrys, että minun olisi vain kärsittävä ja odotettava, että kuolisin. Sitä elämäni on ja tulisi aina olemaan.

En ole koskaan pitänyt itseäni minään. Olen aina ollut liian vähän jotain tai liikaa jotain muuta. En ole koskaan kuulunut joukkoon. Olen ollut aina huonompi ja aina jollain tavalla ulkopuolinen. En ole tuntenut riittäväni sellaisena kuin olen, joten olen yrittänyt olla jotain, mitä en ole. Olen hakenut rakkautta ja hyväksyntää vääriltä ihmisiltä, väärillä tavoilla, vääristä syistä. Olen odottanut jonkun tulevan ja rakastavan minut ehjäksi, tekevän elämästäni elämisen arvoisen.

En ole koskaan todella rakastanut itseäni. En ole koskaan todella välittänyt itsestäni.

Kunnes eräänä elokuun aamuna vuonna 2014 heräsin ja tunsin, kuinka kaikki palaset elämässäni olivat loksahtaneet paikoilleen. Yhtäkkiä kaikki oli selvää. Minulla ei ole kiire mihinkään. Löydän kyllä paikkani maailmassa ja elämäntehtäväni, kunhan vain annan itselleni aikaa ja lopetan turhan sinne tänne sinkoilun. Minä tiedän.

Rauha. En tiedä, johtuiko tämä silmieni avautuminen viiden päivän mehupaastosta, elämäntaitovalmentajan tapaamisesta vai siitä, että olin tietoisesti ja alitajuisesti pyrkinyt selvittämään elämäni solmut ja löytämään rauhan, vai kaikista niistä yhdessä. Sillä ei ole merkitystä. Minä hyväksyn itseni, arvostan ja rakastan itseäni ja olen itselleni armollinen. Minä olen arvokas ja täysin riittävä juuri sellaisena kuin olen. Minä tiedän. Minä uskon.

En muista, milloin tutustuin ensimmäisen kerran Hidasta elämää -sivustoon, mutta olen lukenut säännöllisin väliajoin sen artikkeleita ja blogikirjoituksia. Omassa pahassa olossa velloessani en pystynyt ymmärtämään tai sisäistämään lukemaani, mutta jotain niistä on kuitenkin jäänyt alitajuntaani. Nyt kun olen lukenut samoja tekstejä uudestaan, olen huomannut, että monet asiat on sanottu juuri niin kuin minä ajattelen, en vain aiemmin nähnyt sitä.

Minulla on vielä paljon opittavaa, olen vasta tieni alussa. Suunta on kuitenkin ehdottoman oikea, ja tiedän, että loppuelämäni tulee olemaan one hell of a ride. Elämällä on aivan mielettömiä asioita tarjottavanaan minulle, ja minä saan kaiken, minkä haluan. Minä tiedän. Minä uskon. Minä luotan.

En olisi villeimmissä unelmissanikaan voinut kuvitella, että minusta voisi joskus tuntua tältä. Nyt, juuri nyt minulla on niin hyvä olla, etten tiedä, itkisinkö vai nauraisinko. Tässä päivänä eräänä kun laahustin väsyneenä yliopistolle nuhjuisissa vaatteissa, hiukset pystyssä, ilman meikkiä, minun oli yhtäkkiä pakko suoristaa selkäni, nostaa leukani pystyyn ja hymyillä kuin sanoakseni vastaantulijoille: ’Katsokaa, kuinka minä loistan. Katsokaa, kuinka olen löytänyt rauhan.’

Elämä on tässä ja nyt. Maailma on minun. 


Osallistuin Hidasta elämää -sivuston järjestämään kirjoituskilpailuun. Palkinnot arvottiin, ja minä voitin. Aika hurjaa. Tänä vuonna olen pitänyt taidenäyttelyn ja voittanut kirjoituskilpailun. Melkosta.