En ole mitään. En
onnistu missään. Mikään ei onnistu. En riitä omana itsenäni. Minusta ei koskaan
tule mitään. Elämästäni ei tule koskaan mitään. Näitä ja samankaltaisia
ajatuksia olen vaalinut oikeastaan koko aikuisikäni.
Kaksi pientä lasta,
ero, pitkittyneet opinnot, surkea työpaikka, diagnoosi keskivaikea masennus ja
epätyypillinen laihuushäiriö. Olen huono. Olen epäonnistunut. Olen mitätön.
Pettymyksiä, tuskaa, kipua, pelkoa, yksinäisyyttä, epätoivoa, hapuilua. Varmuus,
että olisi kaikkien kannalta parempi, jos minua ei enää olisi. Ymmärrys, että
minun olisi vain kärsittävä ja odotettava, että kuolisin. Sitä elämäni on ja
tulisi aina olemaan.
En ole koskaan pitänyt
itseäni minään. Olen aina ollut liian vähän jotain tai liikaa jotain muuta. En
ole koskaan kuulunut joukkoon. Olen ollut aina huonompi ja aina jollain tavalla
ulkopuolinen. En ole tuntenut riittäväni sellaisena kuin olen, joten olen
yrittänyt olla jotain, mitä en ole. Olen hakenut rakkautta ja hyväksyntää vääriltä
ihmisiltä, väärillä tavoilla, vääristä syistä. Olen odottanut jonkun tulevan ja
rakastavan minut ehjäksi, tekevän elämästäni elämisen arvoisen.
En ole koskaan todella
rakastanut itseäni. En ole koskaan todella välittänyt itsestäni.
Kunnes eräänä elokuun
aamuna vuonna 2014 heräsin ja tunsin, kuinka kaikki palaset elämässäni olivat
loksahtaneet paikoilleen. Yhtäkkiä kaikki oli selvää. Minulla ei ole kiire
mihinkään. Löydän kyllä paikkani maailmassa ja elämäntehtäväni, kunhan vain
annan itselleni aikaa ja lopetan turhan sinne tänne sinkoilun. Minä tiedän.
Rauha. En tiedä,
johtuiko tämä silmieni avautuminen viiden päivän mehupaastosta,
elämäntaitovalmentajan tapaamisesta vai siitä, että olin tietoisesti ja
alitajuisesti pyrkinyt selvittämään elämäni solmut ja löytämään rauhan, vai
kaikista niistä yhdessä. Sillä ei ole merkitystä. Minä hyväksyn itseni,
arvostan ja rakastan itseäni ja olen itselleni armollinen. Minä olen arvokas ja
täysin riittävä juuri sellaisena kuin olen. Minä tiedän. Minä uskon.
En muista, milloin
tutustuin ensimmäisen kerran Hidasta elämää -sivustoon, mutta olen lukenut
säännöllisin väliajoin sen artikkeleita ja blogikirjoituksia. Omassa pahassa
olossa velloessani en pystynyt ymmärtämään tai sisäistämään lukemaani, mutta
jotain niistä on kuitenkin jäänyt alitajuntaani. Nyt kun olen lukenut samoja tekstejä
uudestaan, olen huomannut, että monet asiat on sanottu juuri niin kuin minä
ajattelen, en vain aiemmin nähnyt sitä.
Minulla on vielä paljon
opittavaa, olen vasta tieni alussa. Suunta on kuitenkin ehdottoman oikea, ja
tiedän, että loppuelämäni tulee olemaan one hell of a ride. Elämällä on aivan
mielettömiä asioita tarjottavanaan minulle, ja minä saan kaiken, minkä haluan.
Minä tiedän. Minä uskon. Minä luotan.
En olisi villeimmissä unelmissanikaan
voinut kuvitella, että minusta voisi joskus tuntua tältä. Nyt, juuri nyt
minulla on niin hyvä olla, etten tiedä, itkisinkö vai nauraisinko. Tässä
päivänä eräänä kun laahustin väsyneenä yliopistolle nuhjuisissa vaatteissa,
hiukset pystyssä, ilman meikkiä, minun oli yhtäkkiä pakko suoristaa selkäni,
nostaa leukani pystyyn ja hymyillä kuin sanoakseni vastaantulijoille:
’Katsokaa, kuinka minä loistan. Katsokaa, kuinka olen löytänyt rauhan.’
Elämä on tässä ja nyt. Maailma
on minun.
Osallistuin Hidasta elämää -sivuston järjestämään kirjoituskilpailuun. Palkinnot arvottiin, ja minä voitin. Aika hurjaa. Tänä vuonna olen pitänyt taidenäyttelyn ja voittanut kirjoituskilpailun. Melkosta.
