Pidä huolta itsestäs.

Nyt ei ole kovin hyvä. Mä olen niin väsynyt, niin väsynyt. 

Nyt on niin hirveän kamalan kauhean stressaava ajanjakso elämässä, että mun henkinen jaksaminen on aivan äärirajoilla. Gradun kirjoittaminen, valmistuminen ja opiskelijaidentiteetistä luopuminen, siinä on jo melkoisesti. Siihen lisäksi vielä irtisanoutuminen nykyisestä työstä, muutto etelään ja elämän jakaminen toisen aikuisen ihmisen kanssa, kaikki pelottaa ja kaikki pelottaa niin perkeleesti.

Olen aika hyvin pystynyt keskittymään yhteen ja tällä hetkellä olennaisimpaan asiaan eli graduprosessiin ja opiskelujen viimeistelemiseen. Olen tiennyt, että vedän itseni aika tiukille, mutta olen ajatellut, että pysyn tietyn rajan sisällä, että jaksan kyllä nämä muutamat kuukaudet.

En pysynyt. Graduaikataulu oli liian tiukka ja vaativa, ja on liian paljon todella suuria asioita tapahtumassa, että ne voisi painaa unohduksiin joksikin aikaa. Kuppi meni nurin.

Viime viikolla menin pitkästä aikaa töihin. Olin ollut flunssassa, keuhkoputkentulehduksessa ja viikon lomalla, joten edellisestä työvuorosta oli kulunut jo kolmisen viikkoa ja sen kolmisen viikkoa olin käyttänyt gradun kirjoittamiseen. Ajattelin, että työ toisi tasoittavaa vastapainoa gradustressille, onhan kyse kahdesta niin erilaisesta asiasta. Eipä tuonut ei. Tunnin verran sinnittelin töissä, kunnes menin esimieheni luo. Purskahdin itkuun ennen kuin sain sanottua, että mä en nyt pysty tähän. Itkin aikani, ja esimieheni sanoi, että mene lääkäriin. Menin lääkäriin, olin kauhuissani. Lääkäri sanoi, että mulla on akuutti stressireaktio, kuormitus on liian suuri, syö, nuku ja lepää, aikatauluta gradu uudestaan.

Aikataulutin gradun uudestaan päättämällä, että ei ole aikataulua. Se on valmis sitten, kun se on valmis. Sen enempään en nyt pysty. En kuitenkaan pysty juurikaan syömään enkä varsinkaan nukkumaan, lepäämisestä puhumattakaan. En tiedä, mitä teen. Pitäisi varata aika omalle työterveyslääkärille, mutta numeron näpytteleminen ja soittaminen tuntuu nyt ylivoimaiselta. Itkettää, ja haluaisin vain nukkua, mutta en pysty itkemään enkä nukkumaan. Vaeltelen kotona huoneesta toiseen enkä pysty tarttumaan mihinkään tehtävään, en pysähtymään enkä olemaan läsnä. En tiedä.

Tää ON mun elämä.

Aika rientää, viikot, kuukaudet, vuodet kuluvat. Taas on kohta yksi vuosi kulunut edellisestä kirjoituksestani. Toisinaan ajattelen, että voisihan sitä laittaa vähän ajatuksia ylös, mutta sitten se kuitenkin jää. Kirjoitan ennemmin päiväkirjaan, oikealle paperille, oikealla kynällä.

Siitä on jo yli vuosi. Muistan, kun sain tietää, että Robin Williams on kuollut. Lahjakas näyttelijä, mutta en ollut sen enempää kiinnostunut hänestä. Muistan sen epätoivon ja ahdistuksen, kun sain tietää hänen tehneen itsemurhan. Jos Robin Williams on kokenut, että kuolema on elämää parempi vaihtoehto, niin mitä järkeä minunkaan on täällä olla? Muistan, miten katsoin parvekkeen kaiteen yli ja punnitsin, kuolisinko jos hyppäisin. Muistan, miten mietin laittavani lasteni isälle tekstiviestin, että tulee meille mahdollisimman nopeasti, ettei lasten tarvitsisi olla kuin hetken yksin sen jälkeen, kun mä olisin hypännyt. Totesin kuitenkin, että vituiksi sekin varmasti menisi enkä kuolisikaan. Menin pois parvekkeelta. Pelästyin, miten minusta voi tuntua niin pahalta, että kylmän rauhallisesti katson alas parvekkeelta ja mietin, jättäväni kaiken.

Se ilta oli jollain tavalla käänteentekevä elämässäni. Siitä illasta, kauhusta, epätoivosta ja paniikista selvittyäni aloin todella tehdä töitä itseni kanssa. Oman pääni kanssa. Ystäväni pikkuveljien äiti opiskeli elämäntaitovalmentajaksi. Pääsin tapaamaan häntä muutaman kerran, ja jotain ihmeellistä tapahtui meidän tapaamistemme aikana ja niiden jälkeen. Jotenkin maailma kirkastui ja elämä alkoi näyttää aluksi ihan hyvältä, sitten hyvältä ja vielä paremmalta.

Sain kunnon opiskeluvaihteen päälle, ja seminaarityöni valmistui marraskuun lopussa. Kirjoitin sitä sillä mentaliteetilla, että kuhan menee läpi. Sain nelosen. Töissä oli ihan kiva käydä, koska minulla on aivan huiput työkaverit. Opettelin olemaan yksin ja tein niitä juttuja, joista nautin. Minun oli hyvä olla yksin ja loppujen lopuksi jo tarvitsin sitä omaa aikaa olla yksin.

Tein tulevaisuudensuunnitelmia ja vasta hieman myöhemmin tajusin, että suunnitelmiini ei kuulunut ketään muuta kuin minä ja lapseni. Se oli hämmentävä hetki. Tajuta, että minulla on niin hyvä olla itsekseni ja yksin, että en tarvitse rinnalle ketään muuta. Pärjään yksin, selviän yksin, olen onnellinen yksin.




Ja niin kuin elämällä yleensä on tapana, se yllättää. Vain pari viikkoa tulevaisuudensuunnitelmien tekemisen jälkeen olimme lasteni kanssa viettämässä joulua perheeni luona kotikotona. Lähdin tapsan tansseihin siskoni ja hänen miehensä kanssa. En ollut koskaan aiemmin ollut tapaninpäivänä baarissa, joten kerrankin kun siihen oli mahdollisuus, olihan se lähdettävä. Fiilistelin etukäteen, kuinka varmasti monet teiniaikojen tutut tai tutuntutut ovat myös joulunvietossa vanhassa kotikaupungissaan ja kuinka niitä näkee baarissa. Ja niin niitä näkikin.

Tapasin ripari-isoseni, jonka kanssa ei olla vuosiin tavattu. Hänen seurueessaan oli sattumalta eräs tyyppi. Entisiä kotikaupunkilaisia hänkin, mutta kuitenkaan en ollut hänen olemassaolostaan tietoinen ennen tuota iltaa. Siinä tyypissä oli sitä jotain, siinä tyypissä on edelleen sitä jotain. Tällä hetkellä olen laittamassa elämää ja opiskeluja pakettiin täällä pohjoisessa, ja mitä todennäköisimmin vuodenvaihteessa koittaa paluu etelään tai vielä etelämpään, Keski-Eurooppaan.

Elämä tuo mukanaan asioita, joita ei voisi koskaan edes kuvitella tai edes toivoa. Ja silti on tunne, että juuri näin tämän kuuluikin mennä. Tää on mun elämä.