Huomenna, melkein jo tänään.

Kotiin huomenna. Ihanaa. Tai siis oikeastaan tänään, niin parasta. Aika kauhulla odotan matkaa, mutta kun se on ohi, olen kotona. Hirveä pakkaaminen vaan huomenna. Tänään en oikein ehtinyt. Ja pitää vielä käydä yliopistolla palauttamassa yks kirja, kun en sitä saanut enää uusittua. Ihan kuin ei olisi muuta tekemistä.

Fiilis on vaihteeksi tosi hyvä. Aamulla käytiin neuvolassa, sekä minä että Pöpö. Poitsu oli kasvanut hyvin, pituutta 60,5 cm ja painoa 5 900 g. Virkeä ja hyvin kasvava vauva, ei moitteita. Mä sain puhuttua tästä pahasta olosta, ja oli huojentavaa, kun tuntui, että ekan kerran kukaan ottaa mut tosissaan. Neuvolantätikin tais tajuta, että ihan oikeasti tarvitsen apua. Lääkärin kanssa juteltiin, se kyseli kaikkea, ja tultiin siihen tulokseen, että voisin kokeilla jotain lääkitystä. Jo pelkästään se reseptin kouraan saaminen paransi oloa potenssiin sata. Mutta koska eihän asiat voi onnistua kerralla, niin pitihän tämänkin homman kusta. Kävin hakemassa lääkkeen apteekista enkä sitten sen enempää kysynyt siitä. Kotona sitten aloin lukea pakkausselostetta ja todellakin onneksi luin, koska ei tota lääkettä nyt sitten saakaan käyttää imetyksen aikana. Sepä siitä sitten. Nyt sitten odottelen, että lääkäri saattaa soittaa keskiviikkona. Ihmetyttää vain, kun puhuttiin, että imetän, ja lääkäri sanoi vielä tarkistavansa sen imetyshomman ton lääkkeen kohdalla, mutta silti määräsi lääkettä, jota ei saa käyttää, jos imettää. No jospa se lääkäri sitten keskiviikkona soittaisi ja laittaisi vaikka puhelinreseptin apteekkiin. Pääsisin sitten aloittamaan sen lääkityksen. Katotaan.

Nyt vaan tätä fiilistä ei voi mikään pilata. Huomenna kotiin ja saan olla monta viikkoa rakkaiden ihmisten lähellä. Miehen kanssa ei vieläkään juteltu, mutta ehkä sen aika tulee sitten etelässä. Jos vaikka saataisiin muutaman tunnin irtiotto, ja mummo ja ukki olisivat lastenvahteina.

Kyllä mä vielä paranen ja kyllä musta vielä tulee hyvä äiti.

Epäonnistunut.

Huh. Yritin käydä nukkumaan, mutta eihän se uni taaskaan tuu. Pelkästään ahdistavat ajatukset alkaa pyöriä päässä, ei mitään järkeä.

Tuntuu, että olen täysin epäonnistunut äitinä. En vain osaa. Naperon kanssa vielä osasin, mutta Pöpön kanssa en ollenkaan. Kun katson lapsiani, näen vain omat virheeni ja sen, miten mun pitäisi olla parempi äiti. Naperoa katsoessani tunnen sääliä, että kuinka paljon parempi elämä sillä olisi, jos sillä olisi sellainen äiti, joka jaksaa touhuta ja leikkiä ja tehdä. Pöpön toivon nukkuvan kaiket päivät, koska en vain osaa olla sen kanssa. 

Pöpön syntymästä on kulunut kohta kaksi kuukautta, enkä ole vielä kertaakaan tuntenut pakahduttavaa onnen tunnetta. En oikeastaan minkäänlaista onnea. Menee niin hukkaan tämä aika. Tästä pitäisi nauttia, mutta ei.

Toivottavasti joku huomenna osaa sanoa jotain.

Tatuointi.

Kävin keskiviikkona tatuoitavana. Palkitsin itseni, kun olin ollut kiltti veronmaksaja vuonna 2010, ja kävin hakkauttamassa ranteisiini lasteni syntymäajat. Idea kypsyi jossain vaiheessa raskausaikana, ja nyt päätin repästä kysymättä keneltäkään. Ongelmat miehen kanssa aiheuttivat sen, että ilmoitin sille vain päivän, kun sen on oltava lasten kanssa. Mitään en ookaan noin tehokkaasti saanut hoidettua aikoihin. Jonkun kampaaja-ajan varaaminen on kuukausien projekti. Ripsienpidennykset on vieläkin ottamatta, vaikka niistä oon jo puoltoista vuotta haaveillut. Mutta nyt ne kuvat on siinä ja pysyy. Hienot tuli. Eivätkä ole ihan niin kliseiset kuin lasten nimet ihossa. Ei sillä, että kliseissä olisi jotain vikaa. Päinvastoin, kliseet on tosi jees.

Hienot ovat. Ja nyt vain mietin, mitä muuta hienoa voisin ihooni laitattaa. Naperon kädenjäljen olen ottanut sormiväreillä talteen, kun se oli yksivuotias. Nyt taidetaan odotella, että Pöpö täyttää vuoden, ja sitten käyn tatuoimassa molempien kädenjäljet olkapäihini.

En jaksa.

Taas ollut huono päivä. En tajua, mistä näitä oikein tulee? Miksi ihmeessä se olo voi aivan yhtäkkiä muuttua niin helvetin huonoksi? Mä vihaan tätä, mä niin vihaan.

Kohta on mennyt jo kaksi kuukautta tätä paskaa. Mitä järkeä tässä on, kun joka aamu herään ja odotan vaan, että olisi jo ilta? Kaksi kuukautta mennyt Pöpön pikkuvauva-aikaa, enkä mä muista siitä mitään. Enkä ole nauttinut suunnilleen hetkeäkään. Pelkkää pakkosuorittamista koko elämä. Jos ei olisi pakko, en nousisi aamuisin sängystä enkä tekisi mitään muutakaan. Vähän me tosin päivisin tehdään mitään, hyvin harvoin. Ja siitä jos mistä tunnen huonoa omaatuntoa. Paska mutsi. Ja olisihan noilla lapsilla niin paljon parempi olla, jos niillä olisi sellanen ihminen, joka jaksaisi oikeasti olla niiden kanssa. Vaikka kuinka päätän iltaisin, että huomenna tehdään ja mennään ja niin edelleen, ei niin kuitenkaan tapahdu seuraavana päivänä. Tällä viikolla peruin kahdet treffit, kun en vaan jaksanut. Siitä se kierre alkaa. Nytkin olen päättänyt, että huomenna neuvolan jälkeen mennään kauppaan ja ostetaan joululahjoja, mutta en jaksa uskoa, että tehään niin. Olisi ihanaa, jos sen lisäksi jaksaisi vaikka mennä puistoon. Olisi ihana, jos jaksaisi ja pystyisi nauttimaan tästä vauva-ajasta ja tehdä lasten kanssa kaikkea kivaa. Mutta ei vaan jaksa eikä pysty. Toivottavasti pian pystyn.

Luotan jotenkin niin siihen huomiseen jälkitarkastukseen ja lääkärikäyntiin, et sieltä sitä apua alkaa tulla. Mitä jos ei tuukaan? Kyllä ton kotikotireissun kestän varmasti, kun se on jo ihan just täällä, mutta entäs sitten? Sen hoitsutädin kanssa tavataan kyllä vielä tammikuussa, mut en tiiä, onko niistä tapaamisista mitään hyötyä. Tai ehkä on kuitenkin.

Ei puhuttu miehen kanssa. Se on menny nyt joka ilta nukkumaan naperon kanssa samaan aikaan, joten ei ole ehitty. Huomenna sit pitäis yrittää. Mä en vaan osaa aloittaa sitä keskustelua. Tänään tosin ois näin jälkikäteen ajateltuna ollut tilaisuus, mutta en sitä siinä hetkessä tajunnut. Sitten se hetki meni, ja toista ei varmasti tule. En vaan uskalla alottaa sitä keskustelua, koska en voi tietää, mitä siitä seuraa. Haluaisin ainakin vähän selvittää näitä juttuja ennen reissua, voi olla aika rankkaa olla siellä kaksneljäseittemän yhessä. Siellä kun ei ole töitä eikä koulua, pelkkää lomaa vaan. Toisaalta mä lähen lasten kanssa reissuun aiemmin ja mies tulee perässä, joten jäiskö ne asiat sitten painamaan, jos niitä ei saatais kunnolla selvitettyä? Mies lähtee koulukavereidensa kanssa muutamaks päiväks pohjoseen, ja tietty haluan, että sillä on kivaa siellä. Olis aika tylyä alkaa nyt puhua erosta. Tai huomenna kun ylihuomenna jo lähden lasten kanssa. Toisaalta sitten taas miten voidaan selvittää näitä asioita etelässä, kun siellä kukaan ei tiiä, mitä on meneillään? Miten siinä sit aletaan riidellä ja itkeä? Ei mitenkään. En tiiä, mitä tässä pitäis tehä. En sitten niin yhtään. Kunpa vois vaan päästä pois.

Täti kävi, tyhjä fiilis jäi.

Tänään oli se päivä, kun se hoitsu tuli käymään. Aika mitäänsanomaton olo jäi. Ihan hyvältä tyypiltä se vaikutti ja kyllä se osas ihan hyviä asioita kysellä, mutta jotenkin, en tiiä. Samoja asioita sille kerroin, mitä oon jo muille kertonut ja täällä purkanu, joten en kyllä mitään uutta siitä saanu. Tiiän, että miehen kanssa noi ongelmat pitäis yrittää selvittää ja että se parantaa mun oloa ainakin jonkin verran. Ehkä tänään.

Näköjään se tuttu ahdistus palaa tuon tädin käynnin jälkeen. Olo on ollu ihan hyvä muutaman päivän, mutta nyt alkaa taas ahdistaa. Pitikin mennä kaivelemaan. Voi puuh. Nyt taas alkaa morkkis siitä, että en nyt(kään) jaksaisi olla noiden lasten kanssa, vaan tekisin mieluummin jotain muuta. Mitä tahansa. Ja sehän musta vasta paskan äidin tekeekin. Illalla onneksi pääsen ehkä shoppailemaan. Jos siis mies tulee menoistaan riittävän aikaisin. Ehkä sitten jaksan taas paremmin olla lasten kanssa. Ehkä jopa mennä ulos. Wau.

Täti sanoi, että lapset on onnellisia silloin, kun äiti on onnellinen. Ja että mun pitäis alkaa huolehtia itestäni ja omasta voinnistani. Niinpä. Senhän takia mä yritänkin saada itelleni apua. Tuli sellanen fiilis, että se olis sitä mieltä, et mun pitäis vaan päättää, että oon nyt onnellinen. Niinku se olis niin helppoa, että huomenna aamulla päätän, että tänään olen onnellinen. Sanoin sille kyllä, että jaksan huolehtia lapsista, mutta en enää itestäni ja omasta voinnistani. Ei riitä rahkeet, mutta ei se tainnut ymmärtää. Ehkä olen vähän (tai paljon) jäänyt jumiin tähän pahaan oloon enkä pyri riittävästi siitä eroon pääsemiseen, mutta en vain osaa enää muuta.

Maanantaina on Pöpön neuvola ja mun jälkitarkastus. Ehkä siellä pääsen vihdoin täyttämään sen masennuslapun, ja sen avulla joku tajuaa, että mulla on oikeasti aika paha olla. Saa nähdä.

Chisu.

Nyt vasta oon löytänyt tän artistin. Toki ne hittibiisit on tuttuja, mutta nyt oon alkanut kuunnella muutakin. Tämä osuu niin täydellisesti:

Mä tarvitsen mun haavoja
Syviä ja suolaisia
Kun mikään ei tunnu miltään
Kipu korvaa ystävää
Joka ei jätä milloinkaan
Nöyränä vartoo vuoroaan
Kun mikään ei tunnu miltään
Kipu korvaa ystävää
                             Chisu: Sabotage

Wau.

Kauniit, nukkuvat lapset.

Nuo lapset ovat niin rakkaita. Ja niin kauniita, erityisesti nukkuessaan. Niin ihania tuhisijoita.

Tänään on pitkästä aikaa ollut tosi hyvä fiilis. Sellainen normaali. Tuntuu normaalilta, siltä niinku pitäisikin. Jaksoin lähteä käymään kaupassa ja puistossa. Napero oli niin fiiliksissä, kun sai heittää lapiolla hiekkaa vesilätäköihin. Olen jaksanut olla lasten kanssa tässä kotonakin ja jopa ihan oikeasti läsnäkin. Yrittänyt saada Pöpöä hymyilemään ja onnistunutkin siinä. Olin jo aivan varma, ettei se ala hymyillä ikinä, koska sillä on tällainen äiti. Mutta tulihan se ensimmäinen oikea hymy noin viiden viikon iässä, ja nyt se hymyilee jo päivittäin.

Vaikeinta tämän masennuksen aikana on ollut juuri tuo vauvan kanssa oleminen. Sille jutteleminen on tuntunut todella teeskentelyltä, ihan kuin näyttelisin. Ja kyllä se tunne tänäänkin on tullut, että mitä mä tässä oikeen yritän, en osaa kuitenkaan. Mutta oon myös tuntenut aitoa rakkautta. Ehkä tää juttu ei ole ihan täysin pilalla vielä.

Luulen, että syy tähän hyvään mieleen on se eilen keksimäni "ratkaisu" tohon parisuhdepaskaan. Että siis muutettaisiin erilleen, mutta silti asuttais lähekkäin. Eihän se ratkaisu todellisuudessa tuu toteutumaan ainakaan vielä, kun ei miehen kanssa ole edes puhuttu koko asiasta, koko parisuhteesta ja siitä, mitä sille pitäisi tai voisi tehdä. Mutta jos toi ajatus saa mut voimaan paremmin, ehkä pidän siitä kiinni. Kyllä se vielä suruksi muuttuu. Enkä ehkä ole tuhoon tuomittu, kun kerran pelkkä potentiaalinen ratkaisu parisuhdeongelmiin auttaa näin paljon. Ehkäpä masennuksenikin johtuu suurimmaksi osaksi tästä parisuhteesta. Ongelma onkin sitten se, miten parisuhdeongelmat ratkaistaan.

Nyt ihanien lasten luo nukkumaan. Jospa se uni tänä iltana tulisi.

Ei tule uni, ei.

Taas vaivaa unettomuus. Tosin syy taitaa olla liian monessa illalla nautitussa teekupposessa, ei niinkään ahdistuksessa tällä kertaa. 

Tuossa illalla tunsin yhdessä kohtaa itseni jopa onnelliseksi. Se oli sellainen pieni hetki, kun naperon kanssa piirrettiin ja onni läikähti sisälläni. Nyt yritän pitää tästä fiiliksestä kiinni, on ihan hyvä olla. Ja kai mä välillä olen ihan hyvä äitikin. Tunsin myös jonkinlaista onnea ja rakkautta äskenkin, kun imetin Pöpöä. Toinen niin suloisesti tuhisi ja jutteli rintaa imiessään. Saattaa tästä vielä joskus tullakin jotain.

Ystävä ehti tuossa loppuillasta vielä säikäyttää. Laittoi tekstarin, että on matkalla Kättärille. Hänellä on laskettu aika vasta tammikuun puolenvälin jälkeen, joten kyllä alkoi jännittää, että vauva meinaa tänä yönä syntyä. Ei onneksi kuitenkaan, vaan oli väärä hälytys. Mutta eiköhän se sieltä tämän vuoden puolella kuitenkin tule, 28.12. on mun veikkaukseni. Poitsusta tulee ensimmäinen kummilapseni. Ihan parasta.

Asuntoja olen katsellut. En tiiä, ratkaisisiko se muutto mitään. Jonkinlainen aikalisä olisi ainakin tarpeen. Toisaalta taas sitten olisin vieläkin enemmän yksin, jos mies ei muutamaa tuntia illassa samassa asunnossa pyörisi. Mutta ei tämä näinkään voi enää kauaa jatkua.

Tässä meidänkin talossa olisi yksi kaksio vapaana. Pikkuinen tosin, mutta jotenkin haaveilen simppelistä elämästä lasten kanssa, ilman turhaa roinaa. Mies voisi sitten jäädä tähän kämppään ja ottaa tästä ainakin yhden huoneen yrityksensä toimitilaksi. Mutta ehkä oltaisiin kuitenkin vähän liian lähekkäin. 

Mutta tuli mitä tuli, miehen haluan kuitenkin pitää elämässäni. Onhan se lasteni isä ja mielettömän tärkeä ihminen mulle jo senkin takia. Ja muutenkin. Tuntuu, ettei meillä ole enää mitään parisuhdetta. Ollaan niin kuin kaverit, mutta toisaalta siihen nähden riidellään ja pidetään mykkäkoulua liian paljon. Ainakin väliaikainen ero voisi tehdä ihan hyvää. Huomaisi, rakastaako toista tosissaan vai ei. Nyt musta tuntuu, etten rakasta enää. Liian pitkään ollaan oltu hiljaa ja vaiettu ongelmista, että rakkauskin on kuollut. Se voisi kyllä jostain löytyä taas, kun vain olisi ilman vähän aikaa. Saa nähdä.

Tänään.

Eilen illalla oli niin paha olla, että tuntui, että kuolen siihen pahaan oloon. Sattui niin saatanasti, että tärisin ja itkin vain. Se helpotti vähän, ja tänään on ollut hieman parempi olo. Itkettää ja ahdistaa vieläkin, mutta enää en tunne kuolevani. 

Pelottaa vaan niin kamalasti. 
Pelottaa, kuinka pahaksi tämä olovoi vielä mennä. 
Pelottaa, kuinka tämä vaikuttaa lapsiin. 
Pelottaa, mitä niistä tulee, kun niillä on tällanen äiti. 
Pelottaa, miten Pöpöön vaikuttaa se, että sen äiti ei tunne rakkautta sitä kohtaan ja että sen isä ei ole juuri koskaan kotona.
Pelottaa, miten Napuun vaikuttaa se, että sen äiti on jatkuvasti kiukkuinen eikä jaksa leikkiä sen kanssa ja että sen isä ei ole juuri koskaan kotona.
Pelottaa, etten koskaan enää tunne normaalisti.
Pelottaa, etten koskaan enää ole onnellinen.

Ahdistaa, että elän parisuhteessa, jota ei voi parisuhteeksi kutsua.
Ahdistaa, että en voi puhua miehelle tästä.
Ahdistaa, että pitää jaksaa esittää ihmisille, että kaikki on kunnossa.
Ahdistaa, että olen niin yksin ja niin yksinäinen.


Kunpa vaan voisin päästä pois. Jospa alkaisin katsella asuntoja.

Itku pitkästä ilosta.

Oli ihana alkuviikko. Ystävä oli kylässä, ei ahdistanut eikä surettanut. Ystävä lähti eilen, ja nyt olo onkin taas entisellään. Olo huononi sitä mukaa, kun ystävän lähdön aika läheni. Alkoi kiukuttaa ja ahdistaa. Ei tästä tunnu mitään tulevan. Viikon kuluttua olisi se keskusteluaika sen hoitsun kanssa. En oikein jaksa odottaa siltäkään mitään. Ei siitä varmasti ole mitään apua.