"En syö, en puhu, en juo.
Makaan sängyllä kuin mykkä mytty.
Tämä ei ole minun elämäni.
Tämä on hullu vitsi."

27. helmikuuta 2012

Iso.

Iso maha on iso maha. Katselin eilen valokuvia, ja voi mahoton, miten iso mun maha muutama kuukausi sitten oli. Valtava suorastaan.


Ei se noin suurelta tuntunut. Eikä mun mielestä edes näyttänyt. Kuva on lasketulta päivältä, 14.10. Eipä ihme, että tuolta yli nelikiloinen syntyi. Mutta voi että mä rakastin tota vatsaa. Tuossa tokassa raskaudessa nautin siitä mahasta vielä enemmän kuin ensimmäisessä, vaikka muuten lähes koko raskausaika oli ihan hirveetä. Maha oli vain niin ihana.

Vä-sy-mys.

Miten voi väsyttää näin paljon? Olisiko nyt muka aika nukkua takaisin niitä viime kesän, syksyn ja alkutalven nukkumattomia tunteja vai mistä tämä jäätävä väsymys johtuu? Voisin vain nukkua. 

Tänään olisin saanutkin jopa. Molemmat lapset nukahtivat samaan aikaan päikkäreille, mitä ei ole tapahtunut ainakaan viikkoihin. En malttanut sitten kuitenkaan. Keitin kupposen teetä ja söin rotinamokkapalojen jämät. Viisitoista minuuttia kotiäidin laatuaikaa. Sitten pienempi heräsi ja alkoi itkeä, ja siihen sitten heräsi isompikin. Seuraavat puoli tuntia olivatkin sitten yhtä huutoa vaan, sooloja ja kuoro-osuuksia. Mietin, mihin sitä ollaankaan taas ryhtymässä.

Tänään sainkin annoksen tulevaa todellisuutta. Tähän asti päivät oon selvinny sillä, että oon tiennyt, että jossain vaiheessa mies tulee kotiin, ennemmin tai myöhemmin, ja saan edes sekunniksi lykättyä sille edes toisen lapsista. Tulevaisuudessa en saa enää, ja tänäänkin se hetken oma aika oli tosi, tosi lyhyt. Huh, miten siitä voi selvitä? En keksi muuta kuin rutiinit, rutiinit ja vielä kerran rutiinit. Luulen, että sitten kun ollaan kolmistaan, meillä on niin kellontarkat rutiinit että inttikin jää kakkokseksi. Pakkohan se on olla, ei mulla muuten ole hetkeäkään omaa aikaa. Nytkin voisin nukahtaa samantien kun vaan menisin sänkyyn, mutta pakko saada palautua hetken verran päivän hullutuksista.

Pieni papaatinpurija voi hyvin. Uudesta ruoka-aineesta ja -muodosta ei ole onneksi tullut juuri masuvaivoja. Mitä nyt pepussa pörisee kovasti, mutta ei onneksi väännä eikä käännä. Naperoisen kerhoilu on jatkunut ihan hyvällä mallilla. Tänään se sanoi jo ennen kuin oltiin päästy kerholle, että äiti ei lähde mihinkään. Minä vain totesin, että kyllä äiti lähtee Pöpön kanssa käymään kirpparilla. Siitä meinasi alkaa itku, ja itkemäänhän se raasu sinne jäi, mutta pian se itku oli sitten loppunut. Hoitajat sanoivat, että hyvin oli mennyt. Iltapesulla tosin huomasin naperon rintakehässä mustelman, ja kun kysyin siitä, napero kertoi jonkun tytön nipistäneen. Itse se kuulemma oli raapaissut, mutta en tiedä, kumpi oli aloittanut. Pitää tuosta muistaa mainita niille tädeille, että seurailevat vähän, miten napero ja se tyttö tulevat toimeen. Eihän ne hoitajatkaan siellä kaikkea ehdi nähdä.

26. helmikuuta 2012

Papaattia.

Äidin pikkupoika kasvoi isoksi ja sai tänään ensimmäisen annoksensa sosetta. Bataattia äidinmaidolla höystettynä. Taisi olla nannaa, kun ilmekään ei värähtänyt. Ei itkua, ei kyyneliä, vain maiskuttelua niin, että papaatit lenteli. Jospa se painokäyräkin lähtis sitten nousuun. Niin tietty jos äiti muistaa jatkossakin tarjoilla papaattia ja muita vihanneksia. Miten tollastakin voi muistaa, kun ei ole tähänkään asti tarvinnut? Niin eikä onneksi vaikuta mahaankaan ottaneen tuo soseilu, koska näköjään ehti se papaatti tuon suoliston jo kerran kiertää.

Niin se on iso poika, voi hyvänen aika. Sen minikokoisen kummitytön vierellä tuo poika on val-ta-va. Laitoin sen tänään vaunuihin, ja parin tunnin aikana se kasvoi salaa monta kuukautta. Kummisetänsäkin sanoi, että Pöpöhän on jo käytännössä taapero. Kohta se juoksee ja menee kouluun.

25. helmikuuta 2012

Argh.

Siis hyvänen aika, millasen miehen kanssa mä olen onnistunut pariutumaan ja lisääntymään. Argh. Tämä tuleva (asumus)ero ei ole ollenkaan huono ratkaisu, päinvastoin. Voi huah. On kyllä ollut sellanen tänään ärsyttää kaikki -päivä, mutta hitto että palaa tuohon mieheen kiinni.

Ollaan juu päätetty, että muutetaan erilleen, mutta voisi se silti edes hieman osallistua tämän kodin asioihin. Ja edelleen kyse on siis kotihommista. Se vain odottaa, että täällä on ruoka valmista, kun hän tulee kotiin, eikä minkään eteen voi tehdä mitään. Kun meitä kerran tässä vielä on kaksi, voisivat molemmat osallistua tähän kodin pyöritykseen. Pyysin miestä pesemään naperon hampaat sillä aikaa, kun minä itse söin (toista kertaa tänään). Miehen ja lapsen välinen keskustelu meni näin: "Tule hammaspesulle." "Ei." "Tule hammaspesulle." "Ei." "Tule hammaspesulle." "EI!" "Ei sitten!" Jep. Ja niin äiti jätti ruokansa jäähtymään, nappasi naperon kainaloon, kuskasi lapsen kylppäriin ja pesi lapsen hampaat. Syömisen lomassa lohdutin itkevää pienempää, käytin naperon pissalla, laitoin naperon nukkumaan. Kun tulin takaisin, ajattelin syödä vaikka vielä yhden leivän. Mies totesi, että olisi aika antaa vauvalle maitoa, johon mä puolestani sanoin, että aion vielä syödä. "Taas?!" oli miehen vastaus. Jep. Meni ruokahalu, kiitos. Totesin sarkastisesti, että on aina niin kiva, kun mies on niin mielellään lasten kanssa. Puuh. Vein pienemmän nukkumaan ja tulin pesemään uunia.

Joo-o. Totaaliyyhous taitaa väijyä kulman takana. Miten se mies luulee pärjäävänsä noiden lasten kanssa, jos se ei hermoja menettämättä saa edes yhtä kaks ja puolvuotiasta hammaspesulle? Kyllä sen pitäisi olla aikuinen, joka päättää, eikä lapsi. Huoh. Noh, edestään löytää. Mutta eipä se toki kivaa ole, et koko kaaos ja sen handlaaminen lepää mun harteilla. Ihmekös, että selkää särkee. Hah, hauska vitsi. 

Onneksi huominen on taas parempi päivä. Sen on pakko olla. Mennään visiitille tuorettakin tuoreemman kummitytön luo. Voi liikkis! Ja jospa sitä pääsisi pitkästä aikaa kuperkeikkaamaankin. Saisi tuo naperoinen purkaa vähän energiaa.

24. helmikuuta 2012

Reality check.

Eilen illalla taisin alkaa tajuta, mihin tässä ollaan menossa ja mitä tää ero tarkoittaa. Voi kamala, mikä ahdistus siitä seurasi. Ollaanko tai oonko mä tehnyt hätiköidyn päätöksen? Oisko sitä pitänyt yrittää vielä kerran? Mitä kaikki ihmisetkin ajattelee? En nyt sentään kotiin ole palaamassa ainakaan vielä, mutta mitä kaikki ihmiset ajattelee? Miten hemmetissä mä kuvittelen pärjääväni noiden kanssa kolmistaan, kun eilen ja toissapäivänä oli ihan kauheeta? Aivan järjetöntä riitelyä tuon vanhemman kanssa, ja pienempikin huutaa jostain syystä. Toisaalta minähän ne olen tähänkin asti hoitanut, eikä mies ole juuri osallistunut, mutta jatkossa ei ole edes sitä, johon purkaa se kiukku.

Ja se epäonnistuminen. Se, että perhe ei ole enää kokonainen. Se, että olen saanut kaksi lasta, mutta en pysty "pitämään" miestä itselläni. Se, että miten tässä kävi näin. Se, että olen epäonnistunut parisuhteessa ja perhe-elämässä.

Tänä aamuna onneksi kykenen jo vähän näkemään, että näin on parempi. Että olen yrittänyt riittävästi ja että tärkeintä on nyt huolehtia itsestäni. Ja ehkä jopa jollain tavalla pystyn hyväksymään, että aina ei voi onnistua, ei elämässä eikä muutenkaan. Kyllä tästä saattaa vielä hyvä tulla.

23. helmikuuta 2012

Vuokrasopimus.

Nyt vuokrasopimus on allekirjoitettu. Jee. Se asunto todella on mun. Meidän. Mahtavaa. Ihanin asunto ikinä. En malttaisi odottaa, että pääsen sisustamaan. En tiedä, millä rahalla sisustan, mutta sisustan kuitenkin. Mustaa ja valkoista ja pieniä väriläikkiä. Yhdelle seinälle, jossa on sellainen syvennys, tulee sen syvennyksen pituinen pöytä. Siitä pöydästä tulee mun ompelu/askartelu/gradupöytä. Oon niin fiiliksissä.

Nyt vain kirppistelyä ja ylimääräisen romppeen hävittämistä ja sitten pakkaamaan. Hitsi. Tekisi mieli palkata muuttopalvelu. Ei tarvitsisi itse raahata laatikon laatikkoa. Mä niin inhoan muuttamista, vaikka tässä tilanteessa se on vain puhdistavaa.

Best friends with benefits.

Mua on alkanut ärsyttää toi mies. Se ottaa jotenkin niin kevyesti ton erilleenmuuton. Tai jotenkin se käyttäytyy kuin mikään ei muuttuisi. Se taitaa olla vaan tyytyväinen, kun elämä helpottuu. Huoh. En tiiä, miksi se mua ärsyttää, mutta ärsyttääpähän vaan. Vaikka puhuttiin, että jatketaan silti yhdessä, vaikka erilleen muutetaankin, niin musta alkaa tuntua, ettei se toimi niin. Mies on sitä mieltä, että hyvin voidaan edelleen pussailla ja harrastaa seksiä, musta taas ei tunnu ollenkaan siltä. Pussailu nyt ehkä just ja just, mutta seksi ei missään nimessä. Ärsh. Enkä nyt tiiä, miten tästä etenis. Kummallista on.

Toisiin aiheisiin. Tänään kirjoittamaan vuokrasoppari. Jee. Sitten paperit Kelaan ja kaupasta muuttolaatikoita. Tästä se uusi elämä alkaa. Ehkä senkin puolesta miehen pussailu tuntuu kummallista, jotenkin se ei kuulu siihen uuteen elämään, jonka aloitan lasten kanssa. Kuuluu kyllä, mutta ei tietenkään samalla tavalla. Se juna meni jo.

22. helmikuuta 2012

Painokäyrä.

Maanantaina oli Pöpön neljäkuukautisneuvola. Pyhpah, painokäyrä jatkaa laskuaan. Voi itku. Ei se muu auta kuin alkaa sille niitä soseita syöttämään. Mä olin niin haaveillut kuuden kuukauden täysimetyksestä, mutta ei mahda mitään. Mun maito ei vaan ole riittävän hyvää. Eikä tuo ihmekään, enhän syö kunnolla. En vain pysty. Tärkeämpäähän se on, että vauva kasvaa, kuin se, että täysimetänkö sitä vai en. Kunhan ei maito loppuisi kokonaan. Jonkinlaista rintaraivaria ja toisesta tissistä kieltäytymistä on ollut jo pitkään liikkeellä, mutta toivotaan, että se on vain väliaikaista.

Muuten neuvolassa oli kaikki hyvin. Kehitys on iänmukaista ja niin edelleen. Pöpöä ei paljon kääntyilyt kiinnosta. Jos sen tökkää kyljelleen, se kyllä punnertaa itsensä mahalleen, mutta ei sitä todellisuudessa huvita se ollenkaan. Eikä se oikein vieläkään tartu esineisiin muuten kuin sattumalta. Isosisko teki kyllä molemmat jo tuon ikäisenä. Eihän sitä pitäisi verrata muihin lapsiin ja niiden kehitykseen, mutta mahdotontahan se on olla vertaamatta. Mutta se kehittyy sitä mukaa kuin kehittyy, vertailin tai en. Helpommallahan ja vähemmällä stressillä sitä pääsisi, jos osaisi olla miettimättä.

Anoppi.

Tai pitäisi varmaan sanoa, että ex-anoppi. Voi että se otti meijän erilleenmuuttoilmoituksen raskaasti. Tuli niin paha mieli sen puolesta, kun kerrottiin, mikä tilanne on. Pahempi mieli kuin itseni, miehen tai lasten puolesta. Mies pelkää, että se alkaa stressata ja surra niin paljon, että saa jonkun sairaskohtauksen. Toivottavasti ei.

Mummi/anoppi on kyllä ollut meidän elämässä aivan mielettömän suuri tuki ja apu. Ilman sitä esimerkiksi naperon kotihoito näin pitkään ei olisi mitenkään onnistunut. Nyt toivonkin, että mummi hoitaisi naperoa ja Pöpöä iltaisin myös kesän jälkeen, kun mun äitiysloma loppuu. Ei tarvitsisi laittaa Pöpöäkään alle vuoden ikäisenä päivähoitoon. Oikeastaan en haluaisi laittaa kumpaakaan ikinä päivähoitoon. Haluan pitää ne aina kotona. Nyt eron myötä ei vaan valitettavasti tule mitenkään onnistumaan.

Mitään erilleenmuuttoon liittyviä asioita en ole saanut hoidettua. Huomenna käyn vihdoin jättämässä vuokranantajalle irtisanomisilmoituksen ja pitäisi kai sinne lastenvalvojallekin soittaa. Ja uudelle vuokranantajalle, kun sieltä päin ei ole mitään kuulunut. Mun tuurilla tässä käy vielä niin, että jää se unelmien asunto saamatta. Olisi tyypillistä. 

Perhetyöntekijän saan avukseni ensi viikosta alkaen. Nyt vaan tuntuu siltä, että enhän mä sellaista tarvitse. Ehkä kuitenkin kannattaa ottaa vastaan kaikki apu, mitä vaan on saatavilla. Eihän sitä tiedä, koska taas tulee seuraava romahdus. Miehen kanssa onneksi asiat sujuu paremmin kuin aikoihin, joten se ei ainakaan masenna. Meillä menee varmaankin sen takia niin hyvin, kun tiietään, että kauaa tätä ei tarvitse enää leikkiä. En tiiä, mitä sitten erilleenmuuton jälkeen tapahtuu. Erotaanko vai ollaanko vielä yhessä? Parempi kai se olisi erota, olisi ainakin helpompi päästää irti. En nimittäin oo kuitenkaan ollenkaan varma, että voiko parisuhde, jossa on jo muutettu eri osoitteisiin, palata enää koskaan ennalleen. Tai edes hyväksi.

21. helmikuuta 2012

Kirppistelyä.

Sain vihdoin ja viimein varattua kirppispöydän ja tänään aamulla vietyä sinne tavaraa. Kolme Ikean kassillista vein, ja nyt pöytä on täynnä. Toivottavasti se myös tyhjenee hyvää tahtia, että saan uutta kamaa tilalle. Varmaan sata Ikean kassillista tuolla vielä odottaa. Hinnat laitoin kyllä aika kohilleen. Kalleimmat taitaa olla juurikin sellaiset itse virkkaamani pehmopuput, joista suurimman hinnaksi laitoin 8 euroa. Vaatteet kaikki lähes poikkeuksetta alle 5 euroa.

En tajua joidenkin hinnoittelua. Ennen kuin vein omat kamani tuonne kirppikselle kiertelin siellä ja tutkin hintoja. Aivan käsittämättömiä hintoja ihmiset yrittää repiä kuluneista, käytetyistä vaatteista. Melkein saman verran kuin uusista. Eihän se toki ole tyhmä, joka pyytää, vaan se, joka maksaa, mutta kuitenkin. Mun mielestä menee vähän kirpparin idea, jos jostain hedelmävadista pyydetään 25 euroa.

Kummityttö 2.

Toinenkin kummityttö on syntynyt. Pikkuinen prinsessa syntyi eilen iltapäivällä. Tämä kummitäti oli ollut aamuyöstä kuin kuumilla hiilillä ja odotellut tietoa vauvelin syntymästä. Voi että odotan, että pääsen nuuskuttelemaan pikkuista. Naperokin sanoi heti "mennään kattomaan", kun kerroin vauvan syntymästä. Ei se ihan ymmärtänyt vieläkään, että vauva oli siellä masussa ja nyt se ei enää ole.

Napero omi vauvalle virkkaamani pehmopupun. Se on ollut piilossa ja nyt otin sen esille, että tulee mukaan, kun mennään vauvaa katsomaan. Tuolla napero nukkuu pupu kainalossa. Onpahan hyväksi testattu.

20. helmikuuta 2012

Vuosaari.

Kävin lauantaina siskon kanssa leffassa. Käytiin kattomassa Aku Louhimiehen Vuosaari. Voi sitä ahdistusta, joka leffasta seurasi. Aivan loistava ajankuva se leffa oli, mutta jotenkin niin karu ja raadollinen. Ei siis todellakaan mitään lauantai-illan piristystä vaan lähinnä masennusta. Eikä todellakaan hyvä elokuva tähän mielentilaan tai elämäntilanteeseen. Aloin miettiä, tulikohan sitä sittenkin toimittua liian hätiköidysti, kun sen kämpän niin nopeasti hommasin. Aloin myös miettiä noita lapsia, että mitä niistä tulee. Eroperhe ja kaikkea.

Nyt nuo fiilikset on kuitenkin onneksi taas takanapäin, ja uskon, että hyvä tästä tulee. Parempi se on näin. Onhan toi miehen kanssa jo monesti yritetty ja kokeiltu "vielä kerran" eikä siitä mitään näytä tulevan. Näin on hyvä.

19. helmikuuta 2012

Vieraat.

Vieraat tuli ja meni. Oli ihanaa. Miehen kanssa ehdittiin jutella ennen vieraiden saapumista, ja onneksi se meni loistavasti. Seuraavana iltana kerroin siskolleni tulevasta asumuserosta. Se alkoi melkein itkeä, vaikka myöhemmin myönsikin tienneensä asiasta. Äiti oli kertonut. Ihana oli jutella asiasta ja ylipäänsä kaikesta elämästä ja parisuhteista. Samaan aikaan mies oli jutellut siskoni miehen kanssa.

Vähän ehkä harmittaa, kun äidin oli pitänyt mennä kertomaan, vaikka nimenomaan pyysin, ettei sanoisi mitään. Se oli kuulemma itkenyt. Ja kuulemma siskoni olisi pitänyt yrittää saada mut jäämään. Äiti ei ilmeisesti tajua, kuinka paha mulla on ollut olla viimeiset puoli vuotta tai ylikin. Mietin, pitäisikö sille yrittää vääntää rautalangasta. Vai onkohan se sitä sukupolvea, jonka mielestä masennus on keksitty juttu ja laiskojen ihmisten tekosyy saamattomuudelleen. En tiedä. Toisaalta miksi äitiä pitäisi huolestuttaa enempää? Sanoisin sille nimittäin, että syksyllä mulla oli niin paha olla, että mietin, hyppäänkö junan alle vai hyppäänkö parvekkeelta. Ehkä sen ei tarvitse tietää.

Ihaninta on, kun rakkaat ihmiset tulevat käymään. Viitsivät tulla. Ja ihaninta on myös, kun huomaa, että hädän hetkellä ne rakkaat ihmiset todella ovat olemassa. Nytkin, kun eniten oon tarvinnu tukea, olen voinut luottaa niihin ihmisiin. Olen kyllä onnekas.

Rauha.

Viime torstaina sain ennen vieraiden tuloa kakistettua miehelle, että muutan lasten kanssa. Se kysyi, että mihin hän sitten muuttaa. Totesin, että varmaan sen pitää ettiä itelleen asunto. Pienoisen alkujärkytyksen jälkeen mies oli samoilla linjoilla kanssani. Hänkään ei jaksa sitä ainaista riitelyä ja tappelua. Kovin yhteisymmärryksessä puhuttiin ja sovittiin asioita. Voi huojennus. 

Vielä ei puhuttu erosta, me vaan muutetaan erillemme. Katotaan, miten sitten käy. Lasten etu ja hyvinvointi menee kaiken edelle, ja kyllä me edelleen rakastetaan toisiamme. Kaikki vaikuttaa niin hyvältä. En malta odottaa muuttoa. Kaikki läheiset, joille asiasta ollaan puhuttu, ovat olleet kauhuissaan ja pahoitelleet niin paljon ja yrittäneet jopa puhua ympäri. En varmastikaan vielä ole tajunnut koko juttua enkä sitä, mitä se käytännössä tarkoittaa olla yksinhuoltaja ja kuinka yksinäinen sitä varmasti ajoittain on. Olen vain niin iloinen ja huojentunut, että koko viime vuoden ajan kestänyt löysässä hirressä roikkuminen on vihdoin ohi ja jotain konkreettista muutosta tapahtuu. Ei enää pelkkää puhetta ja tyhjiä lupauksia ja sopimuksia.

Itku tulee varmasti ajallaan, mutta olo on hyvä.

16. helmikuuta 2012

Täydellinen asunto.

Se kämppä oli täydellinen ja se on meidän. Oon niin iloinen, että saatiin se. Siinä kämpässä ei ollut mitään, mistä oisin ajatellut, että voi ei. Oon aina haaveillut asunnosta, jossa on korkeet huoneet, ja viimein mä saan sellasen.

Olo on toisaalta tosi iloinen, mutta toisaalta fiilis on aivan järkyttävä. Nyt pyörähti sellanen pyörä eteenpäin, että tästä ei oo enää paluuta. En mä ajatellut, että tää ois näin menny. Mutta ei tälle mitään voi. Aina ei onnistu.

Nyt pitäisi vielä miehelle kertoa. Mun sisko ja sen mies tulee meille tänään ja ne lähtee vasta sunnuntaina. Mietin, kerronko nyt vai vasta sitten, kun vieraat on lähteny. Ehittäis hetki jutella miehen kanssa ennenku ne tulee, mut toisaalta se varmasti pilaa viikonlopun fiiliksen. Ja sopeutumisaikaa ei jää kuin muutama minuutti, jos vieraat tulee sillon, ku niiden pitäisi. Toisaalta taas on tosi epäreilua pantata tällasta tietoa. Enhän sanonut miehelle mitään, että olen edes käynyt katsomassa jotain asuntoa. Eihän sekään puhu mulle.

Äänenmurros.

Hihii, pian nelikuisella pojallani on äänenmurros. Reppana huutelee ja keskustelee entiseen malliin, mutta välillä ääni katoaa kummallisiin sfääreihin ihan kuin murrosikäisellä pojalla. Hihih. Todellisuudessa sillä on vaan ääni lähtenyt sen flunssan seurauksena. Eilen aamulla kun herättiin, tuli yllätyksenä, että tosiaan nelikuiselta vauvalta voi lähteä ääni. Kunnon viskibasso.

Pitää varmaan käyttää sitä uudestaan lääkärissä. Kun se alkaa yskiä, se yskii niin kovasti, että luulen sen tukehtuvan. Raasu.

15. helmikuuta 2012

Hyvä päivä, hyvä elämä.

Tänään olen taas sitä mieltä, että selviän tästä. Meille tulee lasten kanssa hyvä elämä, ja musta tulee onnellinen. Tänään taas oikein odotan sitä, että pääsen muuttamaan ja laittamaan meijän uutta asuntoa. 

Ystäväni sanoi, että ehkä mun ei tarvi tuntea sääliä tai harmia miestä kohtaan. Se on kuitenkin puhumattomuudellaan saanut aikaiseksi tän tilanteen ja kohdellut mua todella epäreilusti. Tottahan se on. Tällä hetkellä mun on vaan oltava niin itsekäs, että hoidan itseni pois tästä epäterveestä parisuhteesta ja aloitan uuden, oman elämän. Missä määrin mies on siinä mukana, se jää nähtäväksi.

Tänään mennään katsomaan yhtä asuntoa. Toivottavasti se ois ihana ja toivottavasti saatais se.

14. helmikuuta 2012

Sääli.

Oon aivan hukassa. En vaan tajua enkä ymmärrä. En ymmärrä, miten se mies ei voi tajuta, miten pitkällä nyt ollaan. Se käyttäytyi eilen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jutteli niitä näitä, tekstaili töistä. En tajua. Sillä on varmaan joku defenssi päällä, kieltää koko homman. Ja musta tuntuu niin pahalta. Musta tuntuu pahalta meidän perheen, mun itseni ja miehen puolesta. 

Oon aina ollu sellanen, että mua alkaa hirveen helposti säälittää ihmiset. Siis esimerkiksi kerran jossain jääkiekko-ottelussa vierasjoukkue ei saanut tehtyä yhtään maalia, ja mua alko harmittaa niin paljon, ettei ollu kaukana, että koko ilta ois menny pilalle. Ja ylipäänsä mua alkaa säälittää, kun näen vaikka ihmisen pyörätuolissa ja alan miettiä, miten hankalaa sen elämä on. Huh. Ihan kuin mulla olis täydellinen elämä ja ihan kuin mä olisin niiden ihmisten yläpuolella, että voin sääliä niitä. Enhän mä ees tiiä niiden elämästä mitään.

Aamulla kun aloin ajatella taas näitä erojuttuja, mulle tuli sellanen fiilis miestä kohtaan. Se joko ei välitä musta ja meistä tippaakaan tai sitten se on niin hukassa itsensä kanssa, että on mennyt ihan lukkoon. Mä veikkaan jälkimmäistä. Se taitaa olla niin pulassa, ettei osaa enää tehdä mitään. Ja siksi käyttäytyy niinku mitään ei ois tapahtunut. Ja musta tuntuu niin pahalta miehen puolesta, et miten se pärjää jos mä lähen menee (and again, niinku se ei osais pitää huolta itestään ilman mua). Onko sillä ketään, jolle se voi jutella? Löytääkö se jotain asuntoa? Istuuko se vaan illat yksin kämpässään ja on hiljaa? Hajoaako se tähän?

Mun tekis niin mieli vaan halata sitä ja sanoa, et annetaan olla, jatketaan tästä. Mut en mä voi. Mun on pakko olla sen verran itsekäs, että en vaan anna asian olla. Jos se kykenee jättämään täysin huomiotta sen, että sanon irtisanovani asunnon, en mä voi antaa asian olla. Kyllähän mä ansaitsen enemmän ja parempaa kuin tollasen miehen ja tällasen elämän.

Säälittää me, kun muuten hyvä parisuhde ja perhe hajoaa puhumattomuuden takia. Niin paljon kun siitä puhumisestakin on puhuttu. Ollaan niin monesti sovittu, että ne asiat selvitetään. Mutta ei.

13. helmikuuta 2012

En nuku.

Yllätys, yllätys, uni ei tule. Väsymys on aivan mieletön, mutta en saa unta. Tietenkään en saa. Ei tällaisessa tilanteessa voikaan saada. Päätäkin särkee.

On täysin epätodellinen olo. Miten se mies voi olla noin välinpitämätön? Olin aivan varma ja luotin siihen, että viimestään sitten, kun sanon sille siitä asunnon irtisanomisesta, se herää ja alkaa puhua ja yrittää saada mut jäämään ja haluaa korjata tilanteen. Mutta ei. En voi tajuta, että miten niin ei. Miksi ei?

Ja mitä helvettiä mä nyt teen? Mitä sillon pitää tehdä, kun eroaa? Ja kun on lapsia? Apua.


En vaan vieläkään voi käsittää koko juttua. Ei tän näin pitänyt mennä. Mutta vaikka mies nyt kokisi jonkin ihmeherätyksen, niin voisinko mä muka jäädä tähän suhteeseen? En mä voi uskoa, että se tälläkään kertaa voisi muuttua yhtään sen puhuvammaksi tai avoimemmaksi. Miten me saatiinkaan pilattua tää juttu? Ja on toi sen käytös nyt sanotaanko viimeisen vuoden aikana ollut jotenkin niin kovaa ja sellaista, jota on mahdotonta antaa anteeksi. Tai ainakaan unohtaa. Mihin se hävisi se mies, johon päätä pahkaa rakastuin? Ja joka oli niin täydellinen mulle? Miksi se hävisi?


Mitä mä teen, jos mies ei edelleenkään puhu? Ehdin ehkä jo vähän luopua toivosta, että tätä asiaa saataisiin ikinä mitenkään ratkaistua, eiköhän se jää möröksi kummittelemaan kummankin loppuelämään, mutta mitä jos mies ei puhu mistään käytännön asioistakaan? Vaikka että miten se haluaa tavata lapsia tai haluaako se yhteishuoltajuuden. Mistä kaikista tollasistakin saa tietoa? Mihin helvettiin mun pitää soittaa? Mitä mun pitää tehä? Mitä mun pitää huomioida? 


Ja se pahin, miten tää kaikki vaikuttaa noihin lapsiin? Ihan kuin napero olisi äsken herätessään aavistanut jotain. Ei antanut mun käydä yksin vessassa, vaan seurasi perässä. Otin sen tuohon sohvalle nukkumaan, kun en vaan voi mennä miehen viereen ja lapsi pelästyy herätessään, jos en olekaan sen vieressä. Mutta miten tuollaiselle alle 2,5-vuotiaalle kerrotaan erosta? Siitä, että muutetaan äidin ja pikkuveljen kanssa uuteen asuntoon, joka on meijän koti. Ja että isi muuttaa omaan asuntoon, ja se on isin koti. Ja että isi ei enää asu meidän kanssa. Voi apua.


Todellakin apua.

12. helmikuuta 2012

Voi helvetti.

Sanoin miehelle, että jos sitten huomenna meen viemään tän kämpän irtisanomisilmoituksen. Se kysyi, että mitä varten. Sanoin, että eikö me aleta etsiä omia asuntoja. Se kysyi, että niinkö oon päättänyt. Mä aloin sanoa jotain, mutta jäi lause kesken, kun mies lähti pois. Menin perässä. Sanoin, että en jaksa enää sanoa samoja juttuja, joita oon jo monesti sanonut, se ei oo sanonut niihin mitään, joten en voi muuta päätellä kuin että sitä ei kiinnosta. Lähdin pois. Mies meni sänkyyn ja siellä se nyt kuuluu kuorsaavan.

Tommoseen pieneen puolen minuutin keskusteluun kaatui ne miltei viisi yhteistä vuotta, perhe ja yhteinen tulevaisuus. Se oli heppoista se. Ei sitä miestä ilmeisesti ihan tosiaan sitten kiinnosta. Se on varmaan vain odottanut, että pääsee musta (meistä) eroon. En voi vaan uskoa.

Nyt tuli itku.

11. helmikuuta 2012

Taas ilta.

Lienee sanomattakin selvää, että minkäänlaista edistystä tässä parisuhdeasiassa ei koettu tänäänkään. Puhuttiin kyllä miehen kanssa melkein jo normaalisti, en mä jaksa mykkäkoulua pitää. Se varmaan luulee, että riita ja kaikki on unohdettu, mutta ei ole. Musta on vaan mukavampaa puhua kuin olla hiljaa.

Oon jo katellu kämppiä. Keskustassa oli pari ihan varteenotettavaa. Sinne haluan, että olen yhtä ystäväpariskuntaa lähellä. Eron jälkeen he ovat se ainoa turvaverkko, joka mulla täällä on. Tai no toki on mies ja sen äiti, mutta ei ne enää ole sitten samalla tavalla. Oon kyllä aika tarkka siitä, millasessa asunnossa haluan asua, mutta toivottavasti löytyy joku miellyttävä. Sen jälkeen, kun opiskelijakämpästäni muutin, olen asunut lähes poikkeuksetta joko uudessa tai vastaremontoidussa asunnossa, joten on varmaan melko haasteellista löytää sellanen kämppä, joka on halpa, riittävän suuri ja tosi hyväkuntonen. Jospa se lottovoitto paukahtaisi mulle tänään, niin ei tarvitsisi miettiä. (Edit: Hah, kahdella rivillä ei yhtään oikein ja jokerissa yksi, wow!)


Fiilis on meinannut olla vähän matala tänään. Itku meinasi tulla, kun aloin miettiä, mitä mulla (tai meillä) on edessä. En mä oikeasti halua erota enkä menettää miestäni. Mutta en näe mitään muutakaan vaihtoehtoa. Totesin, että parempi vaihtoehto on lähteä ja erota kuin sairastua uudestaan (en voi sanoa sairastua uudestaan, koska en ole vielä parantunut, mutta kuitenkin) ja tappaa itsensä. Hurjalta kuulostaa, mutta siltä musta tuntuu. Jos se masennus vielä tulee päälle, se tulee varmasti ryminällä, enkä osaa sanoa, mitä kävisi. 

Tänään oli taas rahantuhlauspäivä. Varasin Pöpölle lääkäriajan Mehiläisestä, kun ei sen räkänen yskä ole parantunut. Lääkäri diagnosoi rs-viruksen ja määräsi jotain lääkettä. Menee ohi sitten kun menee. Kunpa ei vaan vaikeutuisi toisen hengittäminen enää tosta. Huvittavaa on, että mun mielestä vakavin oire (ja siis syy, jonka takia vein lapsen lääkäriin) on se röhäköhä, kun taas lääkäri ei sanallakaan sanonut siitä mitään, mutta löysi muita oireita. Niin sitä kuvittelee jotain tietävänsä lasten sairauksista, "nyt se on tosi kipee, kun se tolleen yskii", mut onkin sit aika väärässä. Ja itse asiassa ajattelin olevani paska mutsi, jos en vie alle nelikuista vauvaa lääkäriin yskän takia. Ei se mun mielestä mitenkään oikeasti kipeä ollut. Eikä ookaan, hyvin tuo voi. Mitä nyt vähän yskii ja köhii. Mutta lääkäriin ja apteekkiin kävin viemässä hilppasen alle 120 euroa. Paluumatkalla, kun kerta oltiin "sielläpäin" piti käydä kangaskaupassa ostamassa nappeja. Ostin kankaita, vaikka en ees tiiä, mitä niistä tekisin ja ennenkaikkea milloin. Ostin kyllä niitä nappejakin. Gradu odottaa kirjoittajaansa ja kirjat lukijaansa, mutta kyllä mä mieluummin ompelen ja virkkaan ja neulon. Siitä on jotain iloakin.

Loppu.

Tässä se taitaa olla. Parisuhde. Ei se mies edelleenkään puhunut. Toivotti kyllä hyvää yötä nukkumaan mennessään, mutta ei muuta. Eikö sitä tosiaan kiinnosta? Kuvitteleeko se, että tämä selviäisi puhumatta?

Soitin äidilleni tänään ja kerroin, mitä todennäköisesti tuleman pitää. Kerroin sille samat asiat, joita olen tässä muutaman päivän ajan jauhanut ystävilleni. Eihän se ollut mitenkään voinut edes aavistaa, miten huonosti meillä on mennyt. Jotain se sanoi, että mun ei pitäis lähteä mihinkään ennen syksyä. En ihan tajunnut pointtia, mitä autuutta se syksy toisi, mutta sanoin, etten voi jäädä. Sillä oli ilmeisesti mennyt jotenkin ohi siitä meidän jouluisesta keskustelusta se kohta, kun kerroin syöväni masennuslääkkeitä. Mutta kyllä se ymmärsi, miksi oon lähössä tästä suhteesta. Ja lupasi, että ne voi isin kanssa auttaa taloudellisesti, jos on tarvetta. Varmasti on. Onhan se vähän noloa pyytää rahaa lainaan porukoilta, vaikka ikää on jo 28, mutta ei voi mitään.

Paska fiilis on kyllä. En olisi kyllä tämän toivonu näin päättyvän. En ees jaksa uskoa mihinkään ihmeeseen, joka muuttaisi tilannetta. Ihan oman mielenterveyteni takia mun on vaan lähdettävä. Kun se ei oo paremmaksi muuttunut aiemminkaan, miten se nytkään muuttuisi?

Voi surku.

10. helmikuuta 2012

Myrskyvaroitus.

Yritin taas eilen illalla jutella miehen kanssa. Kahdesti. Ensimmäisellä kerralla se ei sanonut mitään ja alkoi leikkiä naperon kanssa, toisella kerralla ei sanonut juuri sen enempää. Kuulemma sitä vituttaa kaikki eikä mikään kiinnosta. Mä sanoin sille samat asiat, joita oon tässä viime päivinä toistellu. Eniten olen pirun huolissani omasta voinnistani, koska se huononee sitä mukaa, kuinka huonosti miehen kanssa menee. 

Oon jo niin kyllästynyt tähän samaan saikkaamiseen, että sanoin miehelle (kun siis en siitä mitään irti saanut), että aletaan sitten etsiä omia kämppiä. Kun tämä ei näytä etenevän mihinkään eikä suhde parantuvan, niin mitä järkeä tuhlata kummankaan aikaa ja elämää? Muutetaan erilleen ja jatketaan elämää erossa. Ei se helppoa tuu olemaan, mutta en näe muutakaan vaihtoehtoa. En mä jaksa enää tapella samoista asioista enkä mä jaksa enää tota puhumattomuutta ja sitä, että asiat jätetään selvittämättä.


Jos se mies ei nyt viikonlopun aikana osoita minkäänlaista kiinnostusta asioiden parantamiseen tai edes niistä keskustelemiseen, irtisanon asunnon maanantaina ja alan valmistella meijän elämää ilman miestä. Toivottavasti se nyt kuitenkin heräis ennenku on liian myöhästä. Kun oon päätökseni tehny, on turha tulla anelemaan enää. Jäämme odottelemaan.

9. helmikuuta 2012

Ei voi olla totta.

Tekstiä eilisillalta.

En voi tajuta, miten helvetissä me ollaan taas tässä tilanteessa. Tilanne juuri nyt on toisinto loppuvuoden tilanteesta. Mitä helvettiä mä teen?

Mies tuli illalla kotiin. Laittoi naperon unille, ja mä samalla pienemmän. Kun mies palasi olohuoneeseen, kysyin siltä, pitäisikö meijän jutella. Se kysyi, mistä. Mä kysyin, että eikö sen mielestä meillä oo mitään selvitettävää, senkö mielestä kaikki on hyvin. Se vastasi, että ite alotit. Näin kypsästi meillä keskustellaan. Minä kuvittelin olevani parisuhteessa aikuisen kanssa, en nelivuotiaan.

Mies pyysi hyvin vittuuntuneen kuuloisena anteeksi, kun ei ollut jaksanut siivota tai käydä kaupassa, ja totesi, ettei varmasti jaksa jatkossakaan. On kuulemma niin hirveän väsynyt. Vaikka oonkin kotona lasten kanssa, mun mielestä ei oo täysin mun homma siivota ja pitää kotia kunnossa. Miehen mielestä kai on. Jos mä oon kotona lasten kanssa, eikö mun homma silloin oo nimenomaan olla lasten kanssa, ei siivota? Kotityöt hoidetaan sitten puoliksi, kun molemmat on duuninsa tehnyt. Vai oonko ihan täysin väärässä?

Mies ei sanonut mitään, kun sanoin, että ollaan kohta taas samassa tilanteessa kuin viime vuonna, ja kysyin, että sitäkö se haluaa. Se ei voinut edes katsoa mua, vaan tuijotti tietokoneen ruutua. Sen mielestä on aivan sama, puhuuko niskalle vai naamalle. Kysyin, että mikä helvetti sillä on. Se sanoi, että ei tiiä, kaikki vituttaa, iski nuuskan huuleen, kuulokkeet korville ja alkoi kattoa videota tietokoneelta.

Siinä sitten istuin sohvalla ja tuijotin miestä epäuskoisena. Mitä mä teen? Ootan hamaan tulevaisuuteen, kun sitä ei enää vituta? Masennun uudestaan? Alan toden teolla etsiä asuntoa? Itken ja ahdistun, kun ei ole rahaa?

Mä en vaan ymmärrä, mikä tolla miehellä on. Mä niin haluaisin olla sen kanssa. Olin jopa onneni kukkuloilla ajatellut, että kosisin sitä karkauspäivänä, niin kliseistä kuin se olisikin. Ja ollaan jopa puhuttu naimisiinmenosta. Toi käytös tuli aivan puun takaa. En mä ymmärrä. Oon kyllä raivostuttava, kun nalkutan, mutta en mä oo tollasta kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä ansainnut.

Yhden ystävän kanssa juttelin näistä meijän ongelmista lomareissulla. Se on varmasti viisain ja fiksuin tapaamani ihminen ja antoi perspektiiviä tähän tilanteeseen. Tänään juttelin sen kanssa hetken, mut kovin paljon ei ehitty pohtia tilannetta, kun mies tuli kotiin. Kun tuon ystävän kanssa juttelin, tajusin, että sekä mun että miehen käytös on ollut sellasta, ettei sillä tavalla voi rakastamaansa ihmistä kohdella. Juuri sellasta, että asettaa itsensä toisen yläpuolelle ja on ylimielinen toista kohtaan. Mulla se, kun päätin syksyllä, etten puhu asiasta ennen kuin mies tekee aloitteen. Miehellä se, että se vaikenee täysin.

Mutta siis, mitä ihmettä mä teen? Mä niin haluaisin olla ton miehen kanssa ja olla kokonainen perhe, mutta ei se onnistu, jos se käyttäytyy noin. Jos me käyttäydytään noin. Mä en voi alkaa siihen, että se masennus puskee pahemmin päälle. En voi, koska en todella tiedä, mitä tekisin, jos niin kävisi.

Voi helvetti, että mä ehin olla onnellinen sen kuukauden ajan. Ja voi helvetti, miten paljon mua taas sattuu ja ahistaa.

8. helmikuuta 2012

Here we go again 2.

Eilen taas riideltiin. Mä nalkutin siitä siivoamisesta, miehellä meni hermo. Se alkoi siivota. Siivos sitten sen verran äänekkäästi, että napero heräsi yöunilta. Mä itkin. Mua niin satuttaa se, että kun riidellään, mies lähtee aina toiseen huoneeseen tai lopettaa puhumisen. Eilen teki molemmat. Mä menin itkien sen perässä, että se ei voi tehä noin. Ja se teke sen joka kerta. Ihan joka kerta. Menin sitten itkien naperon kanssa nukkumaan. Mies ei tullut viereen, se nukku sohvalla. Innolla odotan tätä iltaa, kun se joskus tulee kotiin. Not.

Isomman nenä vuotaa räkää solkenaan. Ei siis mennä tänään uimaan. Pienempikin rykii ja räkii, niin en viiti sitäkään viedä uimaan. Mummi lupasi tulla illalla, joten ehkä mä pääsen yksin vaikka pyykkitupaan. Tai johonkin. Pakkasta on edelleen se miljoona astetta, niin ei sitten tänäänkään liikuta mihinkään. Just nyt kun ois sellanen fiilis, että tarvis päästä johonkin. Edes bussiin. Mutta kun tuo isompi pikkuinen on kipeä, en ala sitä mihinkään viedä. Ja koska se on kipeä, mihin mä sen veisin? Eihän me voida mihinkään mennä kyläänkään, kun viedään flunssa mukanamme.

Rahat on loppu. Sain syksyn aikana säästettyä aika paljon, mutta ne on nyt tuhlattu. Sitten kun taas tuon eilisen riidan jälkeen aloin miettiä, et tässäkö tää oli, muutetaan erilleen, niin ahdistus alkoi. Millä helvetin rahalla mä muka mihinkään muuttaisin? Ja kun sitä rahaakaan ei vaan tule sen vertaa, että senttiäkään sais säästöön. Mitäköhän alkaisin myymään? Hitto, miks menin ne kaikki rahat käyttämään? Halusin ostella kaikkea kivaa itelleni ja lapsille ja kummilapsille. Puuh. No, turha itkeä kun paskat on housussa.

7. helmikuuta 2012

Paska päivä on paska päivä.

Tää päivä on kyllä ollu just niin paska kuin sellaisen paluu arkeen -päivän voi kuvitella olevan. Aamulla on herätty aivan törkeen aikasin, että ehittiin lentokoneeseen. Oltiin kotona joskus kymmenen aikaan.

Pakkasta on about miljoona astetta, ja kämppä on aivan läävä. Ei ollut mies "ehtinyt" siivota eikä käydä kaupassa. Niinpä oon tuskaillu paskasen kämpän (mähän en siivoa) ja ruuattomuuden takia. Oon syöny varmaan kilon karkkia ja just ja just saanu naperon ruokittua, mut siinäpä se. Vituttaa.

Vituttaa, että aikuinen ihminen viettää täällä viikon lapsetonta aikaa eikä edes voi siivota. Eikä käydä kaupassa silleen, että meillä ois jotain syömistä, kun tullaan. Miinus kolmekymmentä astetta ei ole sellanen keli, että lähtisin tuota pienempää roudaamaan vaunuilla kauppaan. Ei ole ei. Ja jos kerran se aikuinen ihminen on ehtinyt ryypätä, niin kyllä se ois ehtinyt siivoomaanki, jos vaan ois viittinyt. Edes ne omat sotkunsa.

Jääkaapissa oli viikon vanhaa salaattia, ja siellä haisi ihan mädäntyneelle. Miten se ei voi haistaa tollastakaan? Miten se ei voi heittää niitä viikon vanhoja perunoitakaan roskiin? Miten se ei voi ikinä siivota liettä, kun paistaa pannulla pekonia? En varmasti siivoa. Tein ruuaksi munakasta. Nam, nam, maistui vaan aivan paskalta. Mitä lie vanhoja kananmuniakin. Meni fiilikset. Söin karkkia ja syötin naperolle juustoa. Ei oo edes pakkasessa leipääkään.


Hirveetä huutoa ollut koko päivä. Pienempi oppi taas hyvälle tuolla mummolassa ja huutaa joka sekunnin, jota ei nuku tai ole sylissä. Isompi tekee suunnilleen samaa. Mä en tänään jaksa. En jaksa. Isompi nukahti päikkäreille aivan väärään aikaan, nukkuu siis nyt. Ei toivoakaan saada sitä ajoissa yöunille, mutta en viiti herättääkään, koska en kestä nyt sitä huutoa, joka keskenjääneistä unista alkaa. No ei tarvinnukaan herättää, nyt se huuto alkoi jo. Ja nyt nukahti uudelleen. Lienee sanomattakin selvää, että pienempi heräs just sillä samalla sekunnilla, kun isompi nukahti. Ja huuto alkoi. Ei toivoakaan mun siis päästä minkäänlaisille unille tänäänkään. Mies niin lähtee kauppaan noiden kanssa, kunhan tulee kotiin.


Tänään on taas sellanen päivä, että musta ei todellakaan ole tähän. Vituttaa ja pahinta kaikesta, masentaa. Sellanen orasteleva paska fiilis, joka oli päällä viime vuoden loppupuoliskon. En halua sitä. Mutta fiilis on just se, et lähen menee tai hyppään parvekkeelta tai jotain muuta. En mä vaan pysty tähän. Mä en jaksa.

3. helmikuuta 2012

Melkein täydellinen asunto.

Jos olisi satakakskytä tonnia. Jos ottaisi lainaa satakakskytä tonnia Jos saisi lainaa satakakskytä tonnia. Paitsi että siihen tulee putkiremontti parin vuoden sisällä. Mutta muuten. Sijainti ois loistava, olkkarin ikkunasta näkyy miehen firma. Rivitalo puiston vieressä. Voi itku, jos tietäisi, että miehen firma menestyy tai jos se olisi jo vaikka vuoden tehnyt noita hommia ja firma olisi menestynyt, ei varmasti epäröitäisi hetkeäkään. Se on vanha, mutta tosi hyvässä kunnossa ja voitaisiin asua siinä pitkään. Ja putkiremonttikin varmasti selvittäisiin. Kukakohan haluaisi ostaa meille sen asunnon? Ostettaisiin se sitten pois, kun saataisiin lainaa.


Vuokra-asuntoja ei ole näkynyt. Oli mulla netissä ilmoituskin. Kolme asuntotarjousta sain. Yksikään niistä ei ollut oikealta alueelta. Mitä ne ihmiset oikein ajattelee? Jos mun ilmoituksessa lukee, että haen vuokra-asuntoa alueilta x, y ja z ja erityisesti alueen z läheltä, miksi ne tarjoaa mulle asuntoa alueelta a, b tai c? Ei mitään järkeä. 


Mutta eiköhän meille joskus joku asunto tule vastaan. Tosin tuon myytävän haluaisin. Näen meijät niin asumassa siinä!

Kummilapsia siellä, kummilapsia täällä.

Mullahan ei ole tähän mennessä ollut yhtäkään kummilasta, mutta tänä talvena saan kolme. Kaksi on jo syntynyt, molemmat viime kuussa. Kolmaskin kuulemma jo koputtelee yksiönsä ovella.


Tapasin tänään kummityttöni, joka on huomenna viikon ikäinen. Voi mahdoton, miten voi olla pieni ihminen. Tyttönen syntyi nelisen viikkoa ennen laskettua aikaa, joten hän on oikeasti pieni, ei vain pieni niin kuin vastasyntyneistä sanotaan. Pikkuisen pilkisti nenänpää liian suurten vaatteiden seasta. Ja voi, kun otin hänet syliini. Kuin olisin nostanut vaatteisiin puettua maitotölkkiä, niin kevyt hän on. Niin pieni ja suloinen, kyllä kummitädin sydän suli täysin ja kyyneleet tuli silmiin.


Huomenna tapaan kummipoikani. Ei hänkään vanha ole, huomenna kolme viikkoa. En malttaisi odottaa ja toivon todella, että ajokeli ei ole niin huono kuin mitä on luvattu. Pakkohan mun on päästä kummipojan nimiäisiin, jotka siis pidetään huomenna. Sielläkin odottaa varmasti ihana hurmuri, joka vie sydämen mennessään. Ja jonka rinnalla tuo oma pikkuinen tuntuu niin suurelta. 


Voi kun tänäänkin Pöpö vanheni ainakin kuukaudella sen pienen nyytin vieressä. Onhan tuo oma vauva niin maailman ihanin. Tai nuo molemmat. Pöpökin vain hymyilee ja nauraa hekottelee eikä turhia kitise. Se on myös aloittanut saman, mitä siskonsakin teki vauvana: hörähtää, kun tietää saavansa maitoa. Itseäkin alkaa aina hymyilyttää.


Napero on todella ottanut Pöpön rakkaakseen. Sanoo aina aamuisin "huomenta Pöpö" ja pussaa. Ja Pöpö on alkanut todella seurata naperon touhuja ja jopa naureskella sille. Kohta äitiä ei enää tarvitakaan, kun ne viihdyttävät toinen toisiaan. Kohta ne on jo niin isoja, että ne menee pihalle leikkimään yksinään ja sitten ne lähteekin jo baariin yhdessä. Voi apua. Onneksi äiti ei vanhene samaa tahtia.

Etelässä.

Täällä ollaan. Kotikotona. Yleensä en täällä juuri koneella hengaile, en vaan ehdi. Tai ehkä se on se, että täällä tietokone on pikkuveljen huoneessa eikä olkkarissa niin kuin kotona. Kotona se kone on liian saatavilla koko ajan, ja sen takia siinä roikkuu jatkuvasti. Ja jos sen laittaa kiinni, keksii miljoona asiaa, jotka on vaan just sillä sekunnilla tarkistettava netistä.


Tultiin lentäen. Superpaniikissa olin ennen lentoa, miten mä voisin ikinä selvitä lentomatkasta yksin vauvan ja taaperon kanssa? Turha pelko ja paniikki, matka meni aivan loistavasti. Kumpikaan ei huutanut, kumpikaan ei oksentanut. Sen sijaan toinen nukkui alkumatkan ja söi tissiä loppumatkan. Toinen oli pirtsakka alkumatkasta ja nukkui loppumatkan. Jos paluumatka sujuu yhtä hyvin, sanomme hyvästit ystävällemme VR:lle ja matkaamme tästä lähin siivillä. Ei mitään järkeä istua junassa seitsemää tuntia, jos saman matkan voi taittaa alle tunnissa ja siitä hyvästä köyhtyy vain kolmisenkymppiä enemmän. Ei ole ekologista ei, mutta nyt en jaksa välittää. Matkustan sitten junalla, kun olen vanha eikä tarvitse pitää lapsia sylissä. Niin ja jos se paluumatka on tunnin kestävä helvetti, turvaudumme jatkossa taas junaan.


On ihana olla taas täällä, vaikka ei sitä samanlaista kaipuuta tänne ollut kuin mitä oli ennen joulua. Tai oikeastaan aina mulla on sellanen kaipuu kotiin ollut. Asun pohjoisessa, etelässä olen kotona. Napero oli ihanin, kun ensimmäisenä yönä heräsi ja totesi kirkkaalla äänellä: "Täällä on tosi kiva olla." Ihan huippua, kun molemmat lapset saavat täällä niin paljon huomioita. Riittää viihdyttäjiä ja sylittelijöitä. Parasta on se, että ehkä ensi kuussa tullaan taas.