Tässä se taitaa olla. Parisuhde. Ei se mies edelleenkään puhunut. Toivotti kyllä hyvää yötä nukkumaan mennessään, mutta ei muuta. Eikö sitä tosiaan kiinnosta? Kuvitteleeko se, että tämä selviäisi puhumatta?
Soitin äidilleni tänään ja kerroin, mitä todennäköisesti tuleman pitää. Kerroin sille samat asiat, joita olen tässä muutaman päivän ajan jauhanut ystävilleni. Eihän se ollut mitenkään voinut edes aavistaa, miten huonosti meillä on mennyt. Jotain se sanoi, että mun ei pitäis lähteä mihinkään ennen syksyä. En ihan tajunnut pointtia, mitä autuutta se syksy toisi, mutta sanoin, etten voi jäädä. Sillä oli ilmeisesti mennyt jotenkin ohi siitä meidän jouluisesta keskustelusta se kohta, kun kerroin syöväni masennuslääkkeitä. Mutta kyllä se ymmärsi, miksi oon lähössä tästä suhteesta. Ja lupasi, että ne voi isin kanssa auttaa taloudellisesti, jos on tarvetta. Varmasti on. Onhan se vähän noloa pyytää rahaa lainaan porukoilta, vaikka ikää on jo 28, mutta ei voi mitään.
Paska fiilis on kyllä. En olisi kyllä tämän toivonu näin päättyvän. En ees jaksa uskoa mihinkään ihmeeseen, joka muuttaisi tilannetta. Ihan oman mielenterveyteni takia mun on vaan lähdettävä. Kun se ei oo paremmaksi muuttunut aiemminkaan, miten se nytkään muuttuisi?
Voi surku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti