Eilen illalla aloin ihan toden teolla miettiä menneisyyttäni ja yritin löytää selitystä sille, miksi mun on niin vaikea olla yksin ja miksi pelkään hylätyksi tulemista niin paljon. Miksi musta tuntuu, että olen aina jotenkin ulkopuolinen?
Mun mielestä mulla oli ihan tavallinen lapsuus. Isosisko- ja velipuoli äidin aiemmasta avioliitosta, minä ja kokonainen pikkuveli. Äiti ja isä edelleen naimisissa. Ne meni naimisiin lähes päivälleen tasan puoli vuotta ennenkuin mä synnyin. Mikä lie "pakko" sekin aikoinaan.
Muistan perhepäivähoitajani ja muut hoitolapset, muistan saman pihan muut lapset. Sen kun opin ajamaan ilman apupyöriä, kun opin solmimaan kengännauhat rusetille. Sen kun käytiin kerran hoitotädin kanssa kioskilla ja siellä myytiin violetteja karkkeja, en ollut tiennyt sellasia olevan olemassakaan.
Muistan, kun pääsin kerran tai ehkä kahdesti isän mukaan päiväksi tontille, kun rakennettiin omaa taloa. Muistan, että isi valoi mulle betonisia hiekkakakkuja, että sedät muurasivat tiiliverhoilua. Muistan ensimmäisen joulun omassa, uudessa kodissa. Kun isoveli lähti käymään kioskilla ja kuinka ollakaan, joulupukki tuli juuri silloin. Muistan ihmetelleeni, miten joulupukilla voikaan olla niin samanlainen ääni kuin isoveljellä. Vahva on lapsen usko.
Muistan, kun itkin autossa, kun isi lähti viemään mua mummolaan, koska pikkuveljen oli määrä syntyä lähiaikoina. Muistan, että oltiin äitin ja pikkuveljen kanssa kotona. Siihen aikaan sisarukset eivät saaneet olla päivähoidossa, jos äiti oli äitiyslomalla. Muistan, että se oli kamalan tylsää. Kaikki kaverit olivat tietenkin tarhassa, esikoulussa kävin kai kerran viikossa. Tipuin joku yö parvelta ja sain aivotärähdyksen enkä saanut mennä edes esikouluun. Niin tylsä vuosi kotona äidin ja pikkuveljen kanssa.
Menin kouluun. Olin ainoa tyttö meidän luokalta, joka asui sillä asuinalueella. Muut kylän samanikäiset lapset olivat rinnakkaisluokalla. Muut luokkani lapset asuivat muualla, ja kaikilla oli luokallamme ainakin yksi kaveri, paras kaveri omalta asuinalueeltaan. Kuljin koulumatkat yksin. Joskus saatoin kulkea joko vuotta vanhemman tai vuotta nuoremman meillä päin asuvan kaverini kanssa yhtä matkaa kouluun, mutta heilläkin oli tietenkin kaverinsa omilta luokiltaan. Muistan, kuinka musta tuntui, etten kelpaa parhaaksi kaveriksi kenellekään. Ne, joiden kanssa oltiin jossain vaiheessa parempia, ehkä jopa parhaita kavereita, muuttivat pois.
Kuudennella luokallemme tuli uusi tyttö. Sen kanssa oltiin välillä parhaita kavereita, välillä se oli paras kaveri yhden toisen luokkalaisemme kanssa. Kolmistaan emme viettäneet aikaa, kai se oli sen ikäisenä se juttu, että voi olla paras kaveri vain yhden kanssa kerrallaan. Kun en ollut sen uuden tytön kanssa paras kaveri, olin yksin.
Yläasteella meillä oli kuuden hengen tyttöporukka. Kilttejä tyttöjä, jotka olivat hyviä koulussa. Muilla omat tärkeät, aikaavievät harrastuksensa. Itse olisin halunnut viettää aikaa Mäkkärin edessä, tavata poikia, hengailla niinkuin kaikki coolit tyypit. Sen sijaan olin kotona ja opiskelin.
Lukion tokalla tutustuin kahteen tyttöön ja pääsin mukaan kaveriporukkaan, joka oli sellainen, josta olin aina haaveillut. Me kolme tyttöä ja paljon poikia. Bileitä ja hengailua. Sitä ennen kävin viisi kertaa viikossa aerobic-tunneilla ja kerran viikossa spinningissä. Luin illat koulujuttuja. Kehitin sääntöjä, joiden mukaan esimerkiksi iltakuuden jälkeen ei saanut enää syödä. Ei väliä, vaikka olisi ollut koulussa neljään asti, mennyt siitä viideltä aerobiccaamaan ja tulisi kotiin vasta puoli seitsemän. Ei ruokaa kuuden jälkeen. Piste.
Lukion jälkeen aloin seurustella ensimmäisen poikaystäväni kanssa. Se oli ihanaa. Niin ideaalista ja loppuelämän kestävää. Sen aikaisen mittapuun mukaan olimme yhdessä pitkään, vaikka olisi pitänyt erota jo ensimmäisen puolen vuoden jälkeen. Olin muka niin umpirakastunut ja toisaalta niin naiivi. Jos se kännissä haukkuu mut maanrakoon kerran, niin ei se tee sitä toista kertaa. Jos se tekee sen toisen kerran, niin ei varmasti enää kolmatta. Jos se kerran kännissä tönäisee mut ojanpohjalle, niin ei se sitä ainakaan tee enää. Liian kauan mä sitä katoin, mutta opin ainakin, mihin en enää ikinä lähde.
Olin muuttanut toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Siellä tutustuin uusiin ihmisiin ja sain uusia kavereita. Lukioaikaiset kaverit olivat jääneet, mutta olin saanut uusia kavereita myös entisessä kotikaupungissani. Oli ihmisiä, joiden kanssa viettää vapaa-aikaa ja joita kutsua ystävikseen. Kuitenkin olin vähän joka paikassa ulkopuolinen. Edelleen kaipasin sellaista parasta ystävää. Mutta eihän siinä iässä enää ollut parhaita ystäviä, kaikilla oli jo historiansa ja oma elämänsä. Opiskelupaikkamme oli sellainen sulatusuuni, joka keräsi opiskelijoita ympäri Etelä-Suomea ja josta ihmiset lähtivät aina viikonlopuksi elämään omaa, oikeaa elämäänsä. Niinhän minäkin tein.
Tapasin tulevien lasteni isän ulkomailla erään kevään alussa. Seuraavana syksynä jo muutin tänne. Jäljellä olevat opintoni eivät enää katsoneet paikkakuntaa, joten sama oli jättää se kaupunki taakse ja muuttaa vielä kauemmaksi, yli 500 kilometrin päähän kotoa. Täällä olin ensimmäisen vuoden yksin, vailla ystäviä. Tein töitä vuokrafirman kautta, joten eri kohteiden työntekijöistä en saanut kavereita. Tutustuin kuitenkin yhteen toiseen vuokratyöntekijää ja hän olikin ensimmäinen kaverini täällä. Ensimmäistä kertaa lähdin ulos ilman poikaystävääni.
Aloin opiskella. Sain kavereita, ryyppäys- ja illanviettokavereita. Tulin raskaaksi, kaverit jäi. Vauva syntyi, mies teki pitkää työpäivää. Olin yksin. Pääsin kuitenkin mukaan äitiporukoihin ja löysin sielunsiskoni. Palasin töihin, opiskelut jäi vähemmälle.
Sovittiin miehen kanssa, että toinen lapsi saa tulla jos on tullakseen. Seuraavassa kuussa menkkoja ei enää tullut. Sen sijaan tuli niskaturvotusta ultrassa ja ongelmia ja puhumattomuutta parisuhteessa. Tuli piinallisen pitkä ja pelottava raskaus, jossa odotin ja pelkäsin yksin.
Syntyi vauva. Olin vielä enemmän yksin. En saanut tukea ja turvaa kenestäkään, vähiten omasta miehestäni, lasteni isästä. En tosin puhunut hänelle, mutta eipä hänkään ottanut asiaa puheeksi. Tuli ero. Tuli elämäni sumuisin kesä, josta en muista juuri mitään. Tuli ja meni miehiä, niinkuin oli tullut ja mennyt aina, kun en ollut ollut parisuhteessa. Yhdenillanjuttujen lukumäärän laskemisen lopetin tavattuani lasteni isän. Nuorempana saatoin hakea seksillä rakkautta ja välittämistä, vanhempana sitä, ettei tarvitsisi olla yksin. Sama asia kai.
Tuli yksi mies, jonka kanssa homma ei oikein edennyt. Tuli toinen, joka sai mut puhuttua pyörryksiin, rakastumaan itseensä. Sitten se lähti yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Tuli tuo ensimmäinen mies uudestaan. Juuri kun olin ajatellut, että suhteen voisi viedä seuraavalle tasolle, että se voisi tavata mun lapset, se löi liinat kiinni. Jostain syystä kuitenkin aloitettiin uudestaan, mutta eihän siitä edelleenkään tullut mitään. Ei se halunnut mua kokonaan, ei halunnut tavata mun lapsia. Jälkikäteen sanoi, että sitä pelotti niin paljon, että ei tulekaan niiden kanssa toimeen. Ei voinut kuitenkaan edes yrittää.
Sitten tapasinkin jo sen miehen. Sen kahden lapsen vastaeronneen isän monen sadan kilometrin päästä. Siinä asetelmassahan jo oli loistavat lähtökohdat parisuhteelle, mutta rakastuin silti aivan jäätävän täysin ja olin valmis sen kanssa ihan mihin vaan. Oikea rakkauden kesä, joka päättyi liian nopeasti ja niin kamalalla tavalla, etten uskonut selviäväni. Sitten taas tämä yksi mies, viimeisen kerran.
Yksinäisyyttä ja hylätyksi tulemista. Sietämätöntä yksinoloa ja kaipausta olla rakastettu. Pelkoa siitä, että jää yksin, ja varmuutta, että loppujen lopuksi sitä on yksin.