Vuosi nuoruudestani (?)

Vuosi sitten tapasin sen miehen. Äitienpäiväaattona. Ja tavallaan myös tasan vuosi sitten se tuli kaupunkiini tapaamaan vain mua. Tänään on euroviisut, sinäkin iltana oli. Missä olen tämän vuoden jälkeen?

Tismalleen samassa tilanteessa kuin vuosi sitten. Nyt. Nyt olen samassa tilanteessa kuin vuosi sitten. Vuosi sitten vannoin, että nyt mun on aika kohdata oma itseni, omat pelkoni ja ahdistukseni. Mun on aika päästä eteenpäin, oppia rakastamaan itseäni ihan itse, ihan omana itsenäni ja olla onnellinen ihan vain ja ainoastaan itseni kanssa.

Tapasin sen miehen. Rakastuin, rakastin. En edes tajua, miten niin älyttömästi rakastuin. Kahden lapsen isä. Melko vasta eronnut. Monta sataa kilometriä välimatkaa. Siinä miehessä oli ilmeisesti jotain ihmeellistä. Ja jotain ihmeellistä siinä kai on edelleen. Tai miksi muuten se olisi mun mielessä taas? Edelleen?

Se jatkoi matkaansa, palasi yhteen lastensa äidin kanssa. Se tuli mulle yllätyksenä, mutta tavallaan ei. Elää ilmeisen onnellisena omaa pikku perhe-elämäänsä. En tiedä. Tai tiedän jotain, osittain. Ei se mua ole kokonaan unohtanut. Haluaa ehkä olla kaveri. Nyt ehkä tuntuu siltä, että voisinkin olla sille sitä. Mutta en ole varma.

Mä jatkoin myös tavallaan matkaani. Siitä ystävästä, joka kiskoi mut ylös ja joka sai mut pysymään hengissä, siitä tuli mulle rakas. Rakastettu. Tavallaan tunsin sen jo vuoden takaa, tapailtiin kerran, toisenkin kerran, kai kolmannenkin. Sen kolmannen kerran jälkeen siitä tuli ystävä. Se oli aivan yhtäkkiä jotain aivan muuta kuin mitä se oli aikaisemmin ollut. Se kertoi itsestään, taustastaan, ajatuksistaan, kaikesta. Aikaisemmin se ei ollut kertonut. Opin tuntemaan sen. Se rakastui muhun, ja mä jotenkin myös siihen. Oltiin parisuhteessa, suunniteltiin yhteistä tulevaisuutta. Yhteistä kotia, perhettä, avioliittoa, vauvaa.

Olin onnellinen, kunnes en enää ollut. Koko alkuvuosi oli pelkkää ahdistusta ja stressiä. Gradu, työt, oman ajan puute, se kaikki sai mut voimaan todella pahoin, vaikka tajusin sen vasta jälkikäteen. Sen kaiken purin lähimpään ja sain senkin voimaan pahoin. Loppujen lopuksi todettiin, että eroaminen on, jos ei ainoa, niin ainakin paras vaihtoehto. Sitä eroa on nyt tässä tehty pari kuukautta. Hullua, miten nopeasti aika kuluu. Nyt se lähti kokonaan pois kaupungista, Suomesta, joten ehkä pikkuhiljaa se erokin sieltä alkaa astua esiin. Helppoa se ei ole. Se on täydellisin mies mulle, ainakin paperilla. Sellainen joka tytön unelmamies, huomioonottava, kiltti, ystävällinen, rakastava, älykäs, hyvin koulutettu, hyvin toimeentuleva ja mikä mulle oli tärkeintä, se otti meidät, mut ja lapset omakseen. Mutta kuitenkin siitä ehkä puuttui se jokin. Tai ainakin musta puuttui se jokin. En ollut vielä valmis. Mutta nyt se on poissa, ja aika näyttää mitä tuleman pitää. Nähdäänkö me edes koskaan enää? Voisiko meistä vielä kerran ja lopullisesti tulla jotain? Oonko mä ikinä valmis? Mihinkään? Kenenkään kanssa?

Vasta nyt tajusin, että tein saman tälle miehelle kuin se toinen teki mulle. Otin laastarin. Ymmärrän nyt sitä toista todella hyvin. Ymmärrän sen, kun se kertoi kokemastaan ahdistuksesta, tunteistaan, halustaan olla yksin vaikka loppuelämänsä. Mä ymmärrän. Ja nyt pystyn antamaan sille anteeksi, koska tajuan, ettei se sitä tahalleen tehny, ei satuttaakseen mua, vaan se oli itse niin hukassa ja valitettavasti mä satuin joutumaan siihen mukaan.

Nyt on kuitenkin aika päästää irti. Kaikesta. Kaikista. Nyt mä koen olevani riittävän vahva kohtaamaan pelkoni ja ahdistukseni. Pikkuhiljaa mä löydän itseni ja opin rakastamaan itseäni. Ennemmin tai myöhemmin mä olen ehjä ja onnellinen itseni kanssa, juuri sellaisena kuin mä olen. Sitten, ehkä sitten mä voin kuvitella jakavani elämäni jonkun ihmisen, puolison kanssa.