Kamalin päivä ikinä. Paska todellakin osui tuulettimeen ja suoraan sanottuna voi vittu. Hain kolmen päivän sairausloman, kun eilen illalla ja vielä aamullakin oli tosi kipeä olo. Psykosomaattinen flunssa, kaikkeen ne naiset pystyy. Ystävä tuli pitämään paletin kasassa, kun itse makasin sängyn pohjalla ja nukuin.
Olo muuttui pelottavan samanlaiseksi kuin viime joulukuussa. Silloin lähdin pari kertaa töistä kesken päivän pois, koska en vain pystynyt olemaan siellä. Ahdisti niin paljon, että luulin kuolevani. Toivoin, että pääsisin jonnekin vähäksi tai vaikka pitkäksi aikaa lepäämään, että joku huolehtisi musta, että mun ei tarvitsisi olla mistään vastuussa, että saisin vain nukkua. Psykiatri totesi, etten ollut työ- tai opiskelukykyinen ja laittoi puolentoista kuukauden sairauslomalle.
Lähdettiin lasten kanssa viikoksi etelään mun kotikotiin. Lähdin joulun jälkeen Leville. Hajotin sillä reissulla kyynärpääni. Lähdettiin lasten kanssa pariksi kuukaudeksi etelään mun kotikotiin. Tultiin takaisin. En viettänyt yhtäkään lapsivapaata iltaa yksin kotona moneen kuukauteen. Tapasin sen miehen. Kesä meni onnellisena. Sitten se loppui.
Kului yhdeksän kuukautta ja yksi päivä siitä, kun jäin pääni takia sairauslomalle, enkä kertaakaan miettinyt syitä, miksi niin kävi. Tai no, kyllä multa on niitä yritetty vähän kysellä, mutta oon sivuuttanu ne kysymykset aika tehokkaasti.
Nyt yheksän kuukautta ja yksi päivä myöhemmin oon edelleen siinä samassa tilanteessa kuin silloin. Tosin olo on vielä pahempi kuin silloin. Paljon käsittelemätöntä paskaa on kertynyt sen jälkeen, puhumattakaan, millaisiin mittoihin ne vanhat käsittelemättömät paskat on kasvanu.
Aivan järkyttävän ahistunu olo. Tekisi mieli vain lähteä karkuun ja painaa se kaikki paska taas unohduksiin ja keskittyä muihin asioihin. Leikkiä, että kaikki on kunnossa ja että ei mua mikään vaivaa, ei mulla oo mitään käsittelemättä. Mutta ei se niin mene. Tällä kertaa mä en voi paeta ja olla kohtaamatta sitä kaikkea, mitä mä oon paennut jo ties kauan. Kuukausia? Vuosia? Kymmeniä vuosia? No vitun kauan ainakin.
Nään vaan edessäni valtavan vuoren, joka mun on selvitettävä, jonka päälle mun on kiivettävä. Vasta sitten mä voin olla aidosti onnellinen. Eikä mulla ole mitään aavistustakaan, miten sille vuorelle kiivetään tai mistä mä edes alottaisin. Se on niin saatanan suuri ja pelottava, ei siitä voi selvitä. Tällä hetkellä kun jo pelkkä se, että pystyy hengittämään, tuntuu liian ylivoimaiselta.
"Muista hengitä silti..." NGO 1.6.2013
Hei
VastaaPoistaEt tunne minua enkä minä sinua, mutta uskotko, että teksteistäsi on ollut minulle paljon apua. Sairastin itse masennuksen muutama vuosi sitten. Nyt olen jo parantunut ja ajoittain osaan olla jopa kiitollinen kaikesta kokemastani paskasta. Se opetti minulle paljon.
Mutta jotta pahasta olosta voi oppia, sitä täytyy pystyä käsittelemään. Pahan olon keskellä minulla ei ollut minkäänlaista kykyä pukea sanoiksi sitä, mitä tunsin. Nyt muistelen hengästyneenä vuosien takaista usvaa ja ihmettelen, miten saatoin selvitä siitä. Tekstisi ovat auttaneet minua muistamaan ja ja unohtamaan sopivassa suhteessa, päästämään irti ja olemaan kiitollinen.
Kiitos siis sinulle. Sinulla on hieno kyky kirjoittaa tunteistasi. Toivottavasti jaksat jatkaa blogin pitämistä. En tiedä millaista apua olet hakenut tai saanut, mutta suosittelen lämpimästi terapiaan hakeutumista. Toivotan sinulle kaikkea hyvää.
Hei
PoistaKiitos sanoistasi. Jotenkin lohduttavaa kuulla, että teksteistäni on ollut jollekin hyötyä :) Blogissa on ollut hiljaista, koska en vain ole jaksanut tai viitsinyt kirjoittaa ja purkaa ajatuksia. Enkä toisaalta ole kokenut sitä tarpeelliseksikaan. Olen vain mennä viipottanut enkä pysähtynyt miettimään, miltä oikeasti tuntuu. Nyt siihen ehkä tulee muutos, koska tuntuu siltä, että kirjoittaminen voisi taas olla hyvä juttu.
Ja kyllä, terapiassa olen käynyt nyt vuoden verran. Eka puoli vuotta meni vähän penkin alle, koska en jotenkin ollut valmis käsittelemään asioitani. Nyt sujuu kerta kerran jälkeen paremmin. Ehkä musta vielä ehjä tulee.
Kiitos sulle ja hyvää jatkoa :)