Palasina.

Luulin jo kerran hajonneeni sen miehen takia, mutta eihän se ollut mitään verrattuna tähän, kuinka rikki oon nyt. Se tuli tänne lauantaina. Sattumusten summana päädyin meijän yhteiselle ystäväpariskunnalle, ja nähtiin siellä. Mua ahisti niin paljon, että luulin kuolevani. Väsymyksen piikkiin laitoin sen, että olin vaan hiljaa enkä puhunut kenellekään juuri mitään. Kyllähän se luki mua kuin avointa kirjaa ja tasan näki, että mulla vaan oli niin saatanan paha olla siellä sen kanssa. Edellisen kerran oon tainnu olla siellä niiden luona sen kanssa juhannuksena. Silloin kun kaikki oli vielä niin vitun hyvin ja niin vitun täydellistä ja olin niin vitun onnellinen. Nyt kun istuttiin terassilla sen saman pöydän ääressä sillä samalla porukalla kuin juhannuksena, olin itku kurkussa koko ajan enkä voinu ees kattoa siihen päin. En vaan pystynyt olemaan, mutta oli pakko hengittää ja selvitä.

Lähdettiin sen kanssa kuitenkin mun luo. Olin aivan kauhuissani. Juteltiin niitä näitä, pysyin jotenkuten kasassa. Se kysy, onko mulla paha olla. Vastasin, että on. Se sano huomanneensa, että mua vähän ahisti. Ai että ihan vähän. Sain sanottua sille melkein kaiken, mitä pitikin. Että olen kaikkea muuta kuin yli siitä, että en pysty olemaan sen kanssa missään tekemisissä, että en pysty olemaan sen kaveri enkä yhtään mitään. En sanonut, miten katkera oon sille, että se vei multa kaiken, mun unelmat ja haaveet, enkä sitä, että se anto tilalle epätoivon, katkeruuden ja kyynisyyden. Olisi varmaan pitänyt.

Se jäi kuitenkin mun luo yöksi. En halunnut, että se lähtee. Se halasi mua lujasti ja piti mut tiukasti lähellään koko yön. Sain vielä hetkeksi upota siihen valheeseen, että se on mun, että me ollaan me ja että kaikki on hyvin. Se oli maailman ihanin valhe. Niin todellisuuspakoista itsensä kusettamista, ettei mitään järkeä, mutta kai mä tarvitsin sen. Sen hetken onnentunteen ennenkuin koko maailma romahtaa.

Se lähti, ja illalla maailma romahti. Pyysin sen mun luo vielä toiseksi yöksi, koska olisin tarvinnut vielä vähän sitä valheellista kaikki on ihan hyvin -tunnetta. Se lupasi ilmoittaa, tuleeko. Ei ilmoittanut. Siihen hajosin lopullisesti. Itkin koko illan, ja jäljelle jäi vaan helvetin tyhjä olo. Se olo, kun ei tunne edes kipua.

Se soitti mulle äsken. Mietin pitkään, vastaanko. Vastasin kuitenkin. Se väitti, ettei muistanut, että lupas ilmottaa, tuleeko vai ei. Jäi kuulemma siihen käsitykseen, että ilmottaa, jos tulee. Vituiks meni. Se sano, että haluais olla mun kanssa vielä yhteyksissä joskus, että sitä ei ahdista pitää yhteyttä, mutta ymmärtää, että mä en pysty. Ei toivotettu hyvää loppuelämää. Sanottiin vaan, että moikka.

Nyt mä olen palasina. Niin pieninä sirpaleina, ettei musta ehjää taida saada ikinä. Mun jalat ei kanna, mun kädet on puutunu, mä en tunne mun huulia. Mä en syö. Istun vaan sängyllä ja yritän hengittää.