Juhannus.

Ei tunnu juhannukselta. Ei ole varmaan ikinä tuntunut näin vähän juhannukselta. Ollaan naperon kanssa kahdestaan kotona ja vietetään ihan normaalia, en mä tiedä, viikonloppua tai arkea. Mies on töissä, ehkä parempi niin. Eilen tullessani töistä se oli jo nukkumassa. En tiedä, mitä taas ajattelin, kun toivoin, että olisi saatu juteltua. Turha toivo se ainakin oli. Alkaa vaikuttaa aika sinetöidyltä tämä homma. Oon jo unohtanut, mistä me riideltiin, mutta nyt tämä puhumattomuus rassaa niin paljon, että hajoan. En voi uskoa, miten joku voi tehdä noin enkä käsitä, mitä se tällä hakee. Se takuulla tietää, että kaikki ei ole kunnossa, mutta ilmeisesti luulee, että kaikki palaisi ennalleen, jos riittävän paljon teeskentelee, että kaikki on ennallaan. No ei ole.

Tänään on rv 24+0. Hurjan nopeasti menee aikaa. Enää 16 viikkoa laskettuun aikaan. Alkaa pelottaa. Eilen illalla nukkumaan käydessäni supisteli aika paljon ja ehkä kipeästikin. Stressaa niin paljon tämä parisuhdetilanne, että alkaa jo varmasti vaikuttaa raskauden kulkuun. Pelottaa myös, miten tämä jatkuva paha olo vaikuttaa Pöpöön. Ja naperoon. Naperosta on tullut kovin halailevainen, ja iltaisin sen on saatava pitää kädestä kiinni, kunnes nukahtaa. Ei ollut ennen tuollaista. 

Epäilen myös, että jonkinasteista raskaudenaikaista masennustakin on ilmassa. Tosin sekin johtuu tästä parisuhteesta, ei raskaudesta. Hormonit kyllä varmasti vaikuttavat fiilikseen ja siihen, että kaikki tuntuu entistä pahemmalta. Tuntuu, että kodin ulkopuolelle lähteminen on nykyään todella vaikeaa ja saavutus itsessään. Väsyttää, ja haluaisin vain olla. Pitänee ottaa neuvolassa puheeksi, koska en todellakaan voi hyvin ja tiedän sen itsekin.

Onneksi on vain pari viikkoa lomaan. Lähdetään Etelä-Suomeen mun kotiseudulle. Ihaninta. On niin ikävä kaikkia rakkaita siellä ja tuntuu niin pahalta varsinkin nyt olla näin kaukana. Ei kai siellä voi kertoa, kuinka huonosti meillä menee, mutta siellä ei ainakaan tarvitse miettiä sitä pahaa oloa koko ajan, kun on niin paljon ihmisiä ympärillä ja kyläilyjä ja muutakin tekemistä. Menisi vain nopeasti nämä pari viikkoa.

Voi itku.

Eipä taida tästä mitään tulla. Eilen töissä ollessani laitoin miehelle viestiä, että kävisi lukemassa, mitä olen tänne kirjoittanut. En tiedä, kävikö, kun ei ole sanallakaan maininnut. Ei eilen eikä tänäänkään. Luulisi, että olisi edes jotain ajatuksia tai sanottavaa herättänyt nämä mun tekstit, jos on käynyt lukemassa. Mutta ei ilmeisesti sitten.

Eipä sille mitään voi.

Muoks. Pari tuntia myöhemmin. En taaskaan nuku. Kävin kokeilemassa, tulisiko uni, mutta ei se tullut. Itku tuli. Niinpä tulin olkkariin istumaan ja tuijottamaan. Onneksi on olemassa tuo ihana napero. Kävin äsken katsomassa toisen unta, ja siellä se oli kierähtänyt sängystään lattialle ja jatkaa siinä uniaan. Reppana.

Hiljaisuus 2.

Edelleen on hiljaista. Pahalta tuntuu. Ei kai tätä koskaan selvitetä.

Ehkä pitäisi antaa miehen lukea tämä kaikki, mitä olen kirjoittanut. Sitten se ainakin tietäisi, mitä ajattelen. Alkaisi puhua tai ei, mutta ainakin tietäisi.

Ehkä teen niin. 

Hiljaisuus.

Ei mitään muutosta tilanteeseen. Ei siis juteltu tänäänkään. Satuttiin ihme kyllä olemaan muutama tunti samaan aikaan hereillä, mutta eipä sitä ennen naperon nukkumaanmenoa voi alkaa tosissaan jutella. Yllättäen mies taas ehti mennä nukkumaan ennen lasta. Näin ollen hiljaisuus jatkuu.

Vaietaanko me tämä parisuhde kuoliaaksi? Mies käyttäytyy jo kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunut, kuin mitään riitaa ei olisi ollutkaan. Tulee taputtelemaan mahaa, antaa pusuja, juttelee normaalisti. Helppohan siihen olisi lähteä mukaan, mutta en tahdo. Tahdon, että kerrankin nämä asiat selvitettäisi ja puhuttaisi, että tämä ei taas toistuisi muutaman viikon tai kuukauden kuluttua. Niin hajalla olen ollut viimeiset pari viikkoa, että tämän on vain loputtava. Tavalla tai toisella.

Tätä menoa vain ei pian ole enää mitään, mitä selvittää.

Odotus.

Esikoisen odotus oli elämäni parasta aikaa. Rakastin olla raskaana ja vauvan synnyttyä kaipasin sitä ihanaa vatsaa, ihania potkuja ja koko sitä omaa hehkuvaa olemustani, sitä tiettyä onnellisuutta. Aika varmasti kultasi muistot ja saanut unohtamaan kivut ja säryt, turvotukset ja krempat. Kaipasin raskaana oloa ja halusin kokea sen vielä kerran uudestaan. Se kun olisi kuitenkin viimeinen kerta.

Kun Pöpö ilmoitti tulostaan, olin äärimmäisen onnellinen. Saisinhan olla taas raskaana ja tällä kertaa nauttisin jokaisesta hetkestä enkä vain odottaisi, mitä uutta tapahtuu ja milloin. Tietenkään tämä raskaus ei ole sujunut niin kuin piti, ei ollenkaan.

Suunnilleen viikko positiivisen raskaustestin jälkeen aloin jo katua. Olin viettänyt päivän kolmen noin puolitoistavuotiaan lapsen kanssa ilman hetkenkään hengähdystaukoa. Illalla kaipasin jo omaa aikaa edes viisi minuuttia ja pyysin miestä huolehtimaan naperosta sen aikaa. Ei sitä olisi huvittanut ja vedotessani väsymykseeni mies totesi, että olisit miettinyt ennen kuin lapsia halusit saada. Kukaan ei ole koskaan, ikinä, missään tilanteessa sanonut minulle yhtä pahasti. Se taisi olla ensimmäinen raskauden aikainen riita. Loukkaannuin miehen sanoista todella paljon, en olisi ikinä voinut kuvitella sen sanovan niin. Myöhemmin mies sanoi, ettei tarkoittanut sitä, mitä sanoi, mutta ei koskaan pyytänyt anteeksi. Tästä riidasta taisi seurata ensimmäinen vakava keskustelu, jossa totesimme, että jotain olisi tehtävä, emme haluaisi erota. Tuon riidan ja mykkäkoulun aikana aloin katua raskaaksi tulemista. Voi kun olisikin helppo pakata kamppeet ja lähteä kävelemään, jos olisi vain yksi lapsi huolehdittavana. Alitajuisesti saatoin jopa toivoa, että varhaisultrassa ei näkyisikään sykettä, vaan raskaus olisi keskeytynyt. Eihän tällaiseen tilanteeseen enää toista lasta voisi tuoda.

Saimme jotenkuten sotkun selvitettyä, ja jäin hyvillä mielin odottamaan varhaisultraa, ensimmäistä neuvolaa, ensimmäistä oikeaa ultraa, ylipäänsä raskauden jatkumista ja sen tuomaa ihanaa oloa. Olin väsynyt, oksentelin, mutta silti olin onnellinen, olin raskaana. Poika sieltä oli tulossa oireista päätelleen, aivan varmasti. Ensimmäinen oikea ultra oli shokki: sikiöllä oli niskaturvotusta yli rajojen, ja veriseulan tulosten kanssa down-riskiluku oli yli rajan. Tunsin maailman romahtavan. Siinä meni kaikki ilo odotuksesta, ja tilalle astui pelko ja ahdistus. Neljä seuraavaa viikkoa olivat helvetilliset: pelkkää odottamista, odottamista ja odottamista. En iloinnut raskaudesta enää ollenkaan. Olin varma, että Pöpö oli kuollut. En tuntenut liikkeitä, en tuntenut mitään. Olin varma, että olin itse aihettanut kaiken pahan toivomalla heikkona hetkenä, että koko vauvaa ei olisikaan tulossa. Jonain päivinä jaksoin olla positiivinen ja toisina (useimpina) kielsin koko raskauden. Itkin ja surin. Tuo neljän viikon piina tuntui kuitenkin lähentävän minua ja miestä. Kun sain vihdoin tietää odottavani kromosomeiltaan normaalia poikavauvaa, tärisin vain. Juoksin miestä vastaan lähikaupan pihalle, kun en voinut odottaa maailman parhaimman uutisen kertomista. Kromosomitutkimuksen jälkeen jäi jäljelle vain huoli sydänviasta, jonka pitäisi kuitenkin näkyä rakenneultrassa ja joka kuitenkin olisi korjattavissa. Saatoin vihdoin alkaa nauttia raskaudesta ja niin teinkin, kunnes parisuhteen tilanne taas kärjistyi.

Tällä hetkellä olen äärimmäisen onnellinen Pöpöstä, siitä että hän on tulossa elämäämme. Kuitenkaan en ole raskaudesta voinut nauttia samalla tavalla kuin naperon aikana. Nyt en voi hehkuttaa miehelle Pöpön jumppahetkiä tai pyytää miestä kokeilemaan, tuntuvatko liikkeet jo vatsan päältä tunnusteltaessa. Se tuntuisi jollain tavalla itseni pettämiseltä, kun ei muutenkaan puhuta, niin miten sitä voisi tuollaisiakaan asioita jakaa. Olen niin äärimmäisen surullinen, että en voi tätä jakaa kenenkään kanssa. Lisäksi mieltäni kaihertaa pelko, että en voi koko loppuraskauttakaan jakaa miehen kanssa samalla tavalla kuin esikoisen aikaan. Toisaalta myös pelottaa, että oma henkinen pahoinvointini vaikuttaa Pöpöön ja meidän tulevaan kiintymyssuhteeseen ja ties mihin. Mitä jos nyt pilaan jo vauvani? Ja miten tämä ahdistus ja pelko vaikuttaa naperoon? Enkö saisi vain olla onnellinen?

Toinen vai ei?

Yksi asia hiertää erityisesti.

Mies oli koulukavereidensa kanssa juhlistamassa koulun päättymistä pari viikkoa sitten. Kovin oli kuulemma mukavaa, ja muistikin jäi matkalle ja joku kassi sille tielleen. Näin sitten valokuvia illanvietosta, ja parissa kuvassa miehellä oli oikein nätti ja simpsakka opiskelijakaverityttö kainalossaan. Olin aivan järkyttynyt ja olen edelleen. Mitä helvettiä? Ihan niinkuin joku pariskunta. Paitsi että ei se mies ole valokuvissa mua sillä tavalla kainalossa pitänyt enää aikoihin. Mitä mies ajattelisi, jos mä heiluisin tuolla kännissäties kenen miesten kainaloissa ja syleissä? No, ei varmaan mitään. Siltä ainakin vaikuttaa.

Ne kuvat nähtyäni mä tajusin tän koko meijän parisuhdepaskan ajoituksen. Ongelmat alkoi alkuvuodesta, jotenkin just niihin aikoihin, kun mies aloitti koulun. Odottaako se nyt, että mä vihellän pelin poikki, ettei sen tarvitsisi tehä sitä? Pääsisi helposti eroon kamalasta arjesta ja nalkuttavasta akasta ja kaikesta muusta tylsästä, eikä tarvitsisi itse ottaa vastuuta? Mitä jos me erotaan, ja sillä onkin jo heti uusi nainen kierroksessa? En mä ole sitä koskaan minään pettäjänä pitänyt, en olisi aiemmin voinut kuvitellakaan, mutta enää en ole yhtään niin varma. Jotenkin vaan niin hyvin käy yksiin se koulun alkaminen ja meidän ongelmat. Vai onko kyse vaan yleisestä kyllästymisestä, ei siis pettämisestä? Voihan se niinkin olla, ja niin toivoisin sen olevan. Kovasti mies kuitenkin sen tytön kanssa Facebookissa chattailee, ja kovasti näen niiden välisissä seinäkeskusteluissa uusia merkityksiä. Enkä edes tiedä, miten ottaisin asian puheeksi. Silloin se jäi, ja nyt on koko ajan entistä vaikeampaa nostaa asia esiin.

Ei me olla vieläkään juteltu. Mies tekee pitkää päivää, tulee kotiin, istuu tietokoneella ja menee nukkumaan. Ei puhettakaan, että se valvoisi niin myöhään, että meille jäisi yhtään kahdenkeskistä aikaa naperon mentyä nukkumaan. Kai se välttelee mua, kun tietää, että pitäisi puhua ja että ennemmin tai myöhemmin avaan suuni.

On tämä kyllä niin ahdistavaa ja niin masentavaa. Taas meni yksi päivä näitä miettiessä. Yöt valvon ja päivisin voisin vain nukkua. Väsyttää niin.

Muoks. Oon itteäni pitäny pääsyyllisenä näihin meijän ongelmiin. Tai siis ajatellut, että mun nalkuttaminen saa miehen hermostumaan, ja niinpä sitten en olekaan enää sille valittanut kaikista asioista, jotka ärsyttää. Kun pyydän sitä tekemään jotain, se lupaa tehdä sen, mutta yleensä homma jää tekemättä tai sitten se tekisi sen sitten joskus. Mutta nyt olenkin alkanut miettiä, onko vika sittenkään mussa? Mielestäni en oo riitaa ollut haastamassa yhtään sen useammin kuin ennen, päin vastoin. Yhä useammin jätän sanottavani sanomatta ja hoidan asian itse. Jospa se vika onkin siis miehessä? Sillä on se toinen akka ja se odottaa mun ehdottavan eroa, jotta se itse pääsee helpommalla, tai sitten se on muuten vaan kyllästynyt koko meidän yhteiseen elämään ja haluaa pois. No, kummin tahansa, eihän tämä hyvältä näytä.

Voi äiti, mun on niin paha olla.

Pari päivää oli jo parempia. Oli jo ihan hyvä olla, eikä niin kovasti ahdistanut joka hetki. Miehen kanssa tilanne jotenkin normalisoitui ilman mitään keskusteluja, ja oltiin melkein kuin oikea pariskunta. Tai jotain. Eilen mun vanhemmat tuli kylään ja tänään ne jo lähti. Mulla on niin maailman suurin ikävä niitä ja perhettä ja kaikkia kavereita kotona. Mä vaan niin haluisin täältä pois takaisin kotiin ja karkuun kaikkia ongelmia.

Mieheltä kysyin eilen, et juteltaisko. Se sano, et senkun jutellaan. Sanoin sille, että meillä on aika ens kuun alussa perheterapeutille, mihin se sitten totes, että hän ei sellaseen lähe. Mitäpä siihen sitten lisäämään. Totesin vain, että olisi ihan kiva yrittää ja kokeilla kaikki mahdolliset keinot ennen eroa. Siihen se ei sanonut mitään, meni suihkuun. Siihen jäi se keskustelu, enkä yhtään tiedä, mitä pitäisi ajatella. Enhän mä sitä voi sinne pakottaa, mutta eikö se pidä sen vertaa tärkeänä meidän parisuhdetta ja perhettä, että voisi edes yrittää? En mä tiedä, ollaanko me jo siinä tilanteessa, että mitään ei oo tehtävissä, mutta itse en voisi luovuttaa ilman yrittämistä.

Eilen oli sitä mieltä, että aivan sama, mitä tapahtuu. Ei mitään väliä, mennäänkö mihinkään terapiaan, ei mitään väliä, vaikka erottaisi. Nyt taas pelkkä ajatuskin saa mut hajoamaan palasiksi. En tiedä, miten ikinä voisin selvitä yksin. Ja ristiriitaisesti toisaalta mietin, miten paljon helpommalla kaikesta selviäisin, kun olisi vain minä ja lapsi. Ja kohta lapset. Olisi vain vastuussa itsestään, olisi vain omat sotkut siivottavana, eikä kukaan pitäisi mua vain pelkkänä kodinkoneena. Täällä kotona tuntuu, että en muuta teekään kuin siivoa miehen jälkiä. Oonhan tietty päivisin naperon kanssa kotona, mutta voi se mies silti laittaa omat likaiset astiansa pesukoneeseen, omat likaiset vaatteensa pyykkikoppaan ja omat roskansa roskikseen. Ei kai se ole liikaa vaadittu, kun mä kuitenkin hoidan sen, että astianpesukoneesen voi laittaa likaiset astiat, likaiset vaatteet tulee puhtaana kaappiin ja niin. Ehkä olen aiemmin opettanut miehen huonoille tavoille ja päästänyt liian helpolla, mutta nyt kun tuo lapsi tuo oman lisänsä kotihommiin, tuntuu naurettavalta siivota aikuisen miehen jälkiä. Kyllä, olen kokeillut, mitä tapahtuu, jos minäkin jätän asiat hoitamatta. Ei niin mitään sen ajan puitteissa, että multa lähtee järki. Naurettavinta tässä on se, että koko parisuhde ja perhe on vaarassa hajota tällaisen asian takia. Oikeasti. Minähän tässä olen lähdössä, mutta kun en vain jaksa sitä arvostuksen puutetta, joka kotona tuntuu vallitsevan. Yksin ollessa sentään saisin arvostusta juuri niin paljon kuin jaksaisin itseäni arvostaa. Toisen kanssa eläessä sitä vain on jotenkin riippuvainen sen toisen antamasta arvostuksesta. Yksin sitä ei osaisi varmaan edes kaivata.

Miten sitä voisi saada itsensä taas onnelliseksi?

Taaksepäin.

Ilmeisesti ensin on katsottava taaksepäin, jotta voi nähdä eteenpäin. Mitä meille on tapahtunut ja miten tähän pisteeseen on päädytty?

Ennen lapsen syntymää isoja riitoja oli lähinnä vain silloin, kun oltiin viihteellä, jos siis silloinkaan. Hyvin vähän riideltiin mistään. Lapsen syntymän jälkeen aloin ehkä odottaa mieheltäni suurempaa panostamista kotitöihin ja muutenkin osallistumista perheen elämään. Kun näin ei sitten toiveistani huolimatta tapahtunut, alkoivat ongelmat. Riitoja tuli ja meni, ja ne toimivat aina samalla kaavalla. Ensin riidellään eli minä puhun ja mies vaikenee. Riita jatkuu niin kauan kuin minä jaksan valittaa, mies on hiljaa. Varsinainen riita päättyy mykkäkouluun, joka kestää minkä kestää. Sen jälkeen asiasta harvemmin keskustellaan, ja riita painuu unholaan. Ja jää vaivaamaan ainakin minua ja kasvaa muiden selvittämättömien asioiden kanssa isoksi klöntiksi, jota ei ole enää helppo niellä. Nyt taidetaan olla siinä tilanteessa.

Viimeisin  riita alkoi niinkin typerästä aiheesta kuin miehen nousemisesta ylös sängystä. Tai ehkä se kulminoitui siihen, en tiedä. Riittävän monta kertaa, kun jouduin pyytämään ja lopulta käskemään miestä nousemaan sängystä, että ehditään siihen, mihin piti ehtiä, eikä mitään tapahtunut, sain tarpeekseni ja pakkasin naperon pyörän kyytiin ja lähdin hoitamaan niitä asioita. Tai no, asiat jäivät hoitamatta, koska auto liittyi siihen asioiden hoitamiseen olennaisesti, mutta vein naperon mummilaan ja painuin itse töihin. Sen jälkeen kotona tunnelma olikin jäätävä. Yhtäkään kokonaista lausetta ei pariin päivään vaihdettu. Minä valvoin yöt ja itkin, jäin jopa sairauslomalle töistä, kun alkoi jo henkinen pahoinvointi vaihtua fyysiseen pahaan oloon. Soitin muissa asioissa neuvolaan ja kerroin samalla tilanteestamme. Täti otti onneksi asian tosissaan ja laittoi perheterapeutin ottamaan minuun yhteyttä. Huojentunut olo seurasi saman tien. Olin saanut sanottua ääneen sen, mikä mieltäni on painanut jo pitkän aikaa ja pyydettyä apua. Olo parani heti. Sanoin miehelle soittaneeni neuvolaan ja kerroin, että juttelen perheterapeutin kanssa myöhemmin. Mies ei sanonut sanaakaan. Jotain kuitenkin tapahtui, sillä nyt tilanne alkaa olla jo melko normalisoitunut, ja me jopa puhumme toisillemme.

Minulla tosin on olo, että petän itseäni, jos nyt taas annan asioiden olla ja taas unohtua. Tämä viimeisin riita oli jo sitä suuruusluokkaa, että sitä ei voi enää lakaista maton alle. Tai ehkä riita oli normaali, mutta minun suhtautumiseni mieheen sen riidan takia muuttui jostain syystä niin paljon, että asiasta olisi pakko keskustella. Ja toisaalta myös perheterapeutti soitti, ja hänen juttusilleen meille on varattu aika heinäkuun alkuun. Olisi siis ehkä suotavaa, jos me molemmat olisimme samalla viivalla ja yhtä tietoisia kaikista ongelmista sinne mennessämme. Pitäisi vain avata suu.

Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä?

Eka kirjoitus.


Elämä ei ihan ole tällä hetkellä sitä, mitä haluaisin sen olevan. Oikeastaan se on kaikkea muuta paitsi sitä, mitä haluaisin sen olevan. En tajua, missä kohtaa meni pieleen, mutta tässä sitä ollaan. Parisuhde miehen kanssa on pahimmassa karikossa ikinä, ja tätä blogia ajattelin kirjoittaa ihan vain selvittääkseni päätäni ja puhuakseni jollekin. Ainakin näin alustavasti suunnittelin. Ehkä innostun tästä niin paljon, että kerron koko elämäni ja kaikki ajatukseni pian tässä blogissa.


Olen äiti, mikä on elämäni suurin ja paras saavutus. Rakas naperoni on pian vuoden ja yhdeksän kuukautta. Toinen pieni, Pöpö, on matkalla maailmaan hieman yli raskauden puolivälin. Syksyllä meitä on siis neljä. Tai kolme, riippuu siitä, onko mies enää matkassa vai ei.


Kriisithän (kai) kuuluvat jokaiseen parisuhteeseen, mutta meillä on niitä tässä alkuvuoden aikana ollut vähän turhan paljon ja vähän turhan suuria. Yhteiselo mullistui tietenkin silloin, kun napero syntyi ja meitä olikin kolme kahden sijasta. Vauvan myötä parisuhteen hoito jäi hieman retuperälle, ja ne solmut tälläkin hetkellä varmaan jossain kiristää. Siihen päälle on sitten tuon vuoden ja yhdeksän kuukauden ajan ehtinyt kertyä muuta sontaa.


Mies ei ole koskaan ollut mikään avautujatyyppi eikä ole sitä vieläkään. Itse taas avaudun asiasta kuin asiasta ehkä vähän liikaakin. Mitäpä siitä tulee, kun toinen ei puhu ja toinen puhuisi toisen edestäkin? Mies on ollut aina melko, miten sen sanoisi, suurpiirteinen kun taas minä olen melko järjestelmällinen. Ei natsaa kovin hyvin. Minä haluan, että asiat tapahtuvat heti, miehen mielestä ilmeisesti riittää, että ne tapahtuvat piakkoin, siis seuraavan kolmen viikon aikana noin suunnilleen. Ei ollenkaan hyvä.


Nyt kun miettii, meidän parisuhteen ongelmat ovat lähtöisin todella pienistä ja naurettavista asioista: likaisista astioista tiskipöydällä, likaisista kalsareista kylpyhuoneessa. Minusta on kuoritunut kamala nalkuttava akka, joka ei tosin nalkuttaisi, jos ei olisi tarvetta. Mies on ilmeisesti erityisen kyllästynyt kuuntelemaan, joten soppa on valmis. Riita, mykkäkoulu ja sen jälkeen elämä jatkuu taas samalla lailla ennen seuraavaa riitaa.


Itse olen totaalisen kyllästynyt koko touhuun ja raskaushormoneissani aivan hajalla tilanteesta. Viimeisen viikon aikana olen tullut siihen lopputulokseen, että ero on edessä ennemmin tai myöhemmin. Olen mielessäni jo jakanut huonekalut ja jopa katsellut asuntoja. En nuku enkä syö, kun stressaan, miten pärjään lapsen (kohta kahden) kanssa yksin. Sain onneksi soitettua neuvolatädille ja kerrottua tilanteesta, ja heti olo oli huojentuneempi. Olin saanut sanottua ääneen, että meillä on ongelmia, ja pyydettyä apua. Heinäkuun alussa menemme (toivottavasti yhdessä) perheterapeutin juttusille. Vaikka nyt onkin se tunne, että on liian myöhäistä yrittää, en voisi antaa itselleni (tai miehelle) anteeksi, jos emme yrittäisi. Kävi miten kävi, ei ainakaan tarvitse myöhemmin jossitella, olisiko jotain ollut kuitenkin tehtävissä.