Mun elämä, milloin siitä tuli näin hirveä?

Eka kirjoitus.


Elämä ei ihan ole tällä hetkellä sitä, mitä haluaisin sen olevan. Oikeastaan se on kaikkea muuta paitsi sitä, mitä haluaisin sen olevan. En tajua, missä kohtaa meni pieleen, mutta tässä sitä ollaan. Parisuhde miehen kanssa on pahimmassa karikossa ikinä, ja tätä blogia ajattelin kirjoittaa ihan vain selvittääkseni päätäni ja puhuakseni jollekin. Ainakin näin alustavasti suunnittelin. Ehkä innostun tästä niin paljon, että kerron koko elämäni ja kaikki ajatukseni pian tässä blogissa.


Olen äiti, mikä on elämäni suurin ja paras saavutus. Rakas naperoni on pian vuoden ja yhdeksän kuukautta. Toinen pieni, Pöpö, on matkalla maailmaan hieman yli raskauden puolivälin. Syksyllä meitä on siis neljä. Tai kolme, riippuu siitä, onko mies enää matkassa vai ei.


Kriisithän (kai) kuuluvat jokaiseen parisuhteeseen, mutta meillä on niitä tässä alkuvuoden aikana ollut vähän turhan paljon ja vähän turhan suuria. Yhteiselo mullistui tietenkin silloin, kun napero syntyi ja meitä olikin kolme kahden sijasta. Vauvan myötä parisuhteen hoito jäi hieman retuperälle, ja ne solmut tälläkin hetkellä varmaan jossain kiristää. Siihen päälle on sitten tuon vuoden ja yhdeksän kuukauden ajan ehtinyt kertyä muuta sontaa.


Mies ei ole koskaan ollut mikään avautujatyyppi eikä ole sitä vieläkään. Itse taas avaudun asiasta kuin asiasta ehkä vähän liikaakin. Mitäpä siitä tulee, kun toinen ei puhu ja toinen puhuisi toisen edestäkin? Mies on ollut aina melko, miten sen sanoisi, suurpiirteinen kun taas minä olen melko järjestelmällinen. Ei natsaa kovin hyvin. Minä haluan, että asiat tapahtuvat heti, miehen mielestä ilmeisesti riittää, että ne tapahtuvat piakkoin, siis seuraavan kolmen viikon aikana noin suunnilleen. Ei ollenkaan hyvä.


Nyt kun miettii, meidän parisuhteen ongelmat ovat lähtöisin todella pienistä ja naurettavista asioista: likaisista astioista tiskipöydällä, likaisista kalsareista kylpyhuoneessa. Minusta on kuoritunut kamala nalkuttava akka, joka ei tosin nalkuttaisi, jos ei olisi tarvetta. Mies on ilmeisesti erityisen kyllästynyt kuuntelemaan, joten soppa on valmis. Riita, mykkäkoulu ja sen jälkeen elämä jatkuu taas samalla lailla ennen seuraavaa riitaa.


Itse olen totaalisen kyllästynyt koko touhuun ja raskaushormoneissani aivan hajalla tilanteesta. Viimeisen viikon aikana olen tullut siihen lopputulokseen, että ero on edessä ennemmin tai myöhemmin. Olen mielessäni jo jakanut huonekalut ja jopa katsellut asuntoja. En nuku enkä syö, kun stressaan, miten pärjään lapsen (kohta kahden) kanssa yksin. Sain onneksi soitettua neuvolatädille ja kerrottua tilanteesta, ja heti olo oli huojentuneempi. Olin saanut sanottua ääneen, että meillä on ongelmia, ja pyydettyä apua. Heinäkuun alussa menemme (toivottavasti yhdessä) perheterapeutin juttusille. Vaikka nyt onkin se tunne, että on liian myöhäistä yrittää, en voisi antaa itselleni (tai miehelle) anteeksi, jos emme yrittäisi. Kävi miten kävi, ei ainakaan tarvitse myöhemmin jossitella, olisiko jotain ollut kuitenkin tehtävissä.