Taaksepäin.

Ilmeisesti ensin on katsottava taaksepäin, jotta voi nähdä eteenpäin. Mitä meille on tapahtunut ja miten tähän pisteeseen on päädytty?

Ennen lapsen syntymää isoja riitoja oli lähinnä vain silloin, kun oltiin viihteellä, jos siis silloinkaan. Hyvin vähän riideltiin mistään. Lapsen syntymän jälkeen aloin ehkä odottaa mieheltäni suurempaa panostamista kotitöihin ja muutenkin osallistumista perheen elämään. Kun näin ei sitten toiveistani huolimatta tapahtunut, alkoivat ongelmat. Riitoja tuli ja meni, ja ne toimivat aina samalla kaavalla. Ensin riidellään eli minä puhun ja mies vaikenee. Riita jatkuu niin kauan kuin minä jaksan valittaa, mies on hiljaa. Varsinainen riita päättyy mykkäkouluun, joka kestää minkä kestää. Sen jälkeen asiasta harvemmin keskustellaan, ja riita painuu unholaan. Ja jää vaivaamaan ainakin minua ja kasvaa muiden selvittämättömien asioiden kanssa isoksi klöntiksi, jota ei ole enää helppo niellä. Nyt taidetaan olla siinä tilanteessa.

Viimeisin  riita alkoi niinkin typerästä aiheesta kuin miehen nousemisesta ylös sängystä. Tai ehkä se kulminoitui siihen, en tiedä. Riittävän monta kertaa, kun jouduin pyytämään ja lopulta käskemään miestä nousemaan sängystä, että ehditään siihen, mihin piti ehtiä, eikä mitään tapahtunut, sain tarpeekseni ja pakkasin naperon pyörän kyytiin ja lähdin hoitamaan niitä asioita. Tai no, asiat jäivät hoitamatta, koska auto liittyi siihen asioiden hoitamiseen olennaisesti, mutta vein naperon mummilaan ja painuin itse töihin. Sen jälkeen kotona tunnelma olikin jäätävä. Yhtäkään kokonaista lausetta ei pariin päivään vaihdettu. Minä valvoin yöt ja itkin, jäin jopa sairauslomalle töistä, kun alkoi jo henkinen pahoinvointi vaihtua fyysiseen pahaan oloon. Soitin muissa asioissa neuvolaan ja kerroin samalla tilanteestamme. Täti otti onneksi asian tosissaan ja laittoi perheterapeutin ottamaan minuun yhteyttä. Huojentunut olo seurasi saman tien. Olin saanut sanottua ääneen sen, mikä mieltäni on painanut jo pitkän aikaa ja pyydettyä apua. Olo parani heti. Sanoin miehelle soittaneeni neuvolaan ja kerroin, että juttelen perheterapeutin kanssa myöhemmin. Mies ei sanonut sanaakaan. Jotain kuitenkin tapahtui, sillä nyt tilanne alkaa olla jo melko normalisoitunut, ja me jopa puhumme toisillemme.

Minulla tosin on olo, että petän itseäni, jos nyt taas annan asioiden olla ja taas unohtua. Tämä viimeisin riita oli jo sitä suuruusluokkaa, että sitä ei voi enää lakaista maton alle. Tai ehkä riita oli normaali, mutta minun suhtautumiseni mieheen sen riidan takia muuttui jostain syystä niin paljon, että asiasta olisi pakko keskustella. Ja toisaalta myös perheterapeutti soitti, ja hänen juttusilleen meille on varattu aika heinäkuun alkuun. Olisi siis ehkä suotavaa, jos me molemmat olisimme samalla viivalla ja yhtä tietoisia kaikista ongelmista sinne mennessämme. Pitäisi vain avata suu.