Pari päivää oli jo parempia. Oli jo ihan hyvä olla, eikä niin kovasti ahdistanut joka hetki. Miehen kanssa tilanne jotenkin normalisoitui ilman mitään keskusteluja, ja oltiin melkein kuin oikea pariskunta. Tai jotain. Eilen mun vanhemmat tuli kylään ja tänään ne jo lähti. Mulla on niin maailman suurin ikävä niitä ja perhettä ja kaikkia kavereita kotona. Mä vaan niin haluisin täältä pois takaisin kotiin ja karkuun kaikkia ongelmia.
Mieheltä kysyin eilen, et juteltaisko. Se sano, et senkun jutellaan. Sanoin sille, että meillä on aika ens kuun alussa perheterapeutille, mihin se sitten totes, että hän ei sellaseen lähe. Mitäpä siihen sitten lisäämään. Totesin vain, että olisi ihan kiva yrittää ja kokeilla kaikki mahdolliset keinot ennen eroa. Siihen se ei sanonut mitään, meni suihkuun. Siihen jäi se keskustelu, enkä yhtään tiedä, mitä pitäisi ajatella. Enhän mä sitä voi sinne pakottaa, mutta eikö se pidä sen vertaa tärkeänä meidän parisuhdetta ja perhettä, että voisi edes yrittää? En mä tiedä, ollaanko me jo siinä tilanteessa, että mitään ei oo tehtävissä, mutta itse en voisi luovuttaa ilman yrittämistä.
Eilen oli sitä mieltä, että aivan sama, mitä tapahtuu. Ei mitään väliä, mennäänkö mihinkään terapiaan, ei mitään väliä, vaikka erottaisi. Nyt taas pelkkä ajatuskin saa mut hajoamaan palasiksi. En tiedä, miten ikinä voisin selvitä yksin. Ja ristiriitaisesti toisaalta mietin, miten paljon helpommalla kaikesta selviäisin, kun olisi vain minä ja lapsi. Ja kohta lapset. Olisi vain vastuussa itsestään, olisi vain omat sotkut siivottavana, eikä kukaan pitäisi mua vain pelkkänä kodinkoneena. Täällä kotona tuntuu, että en muuta teekään kuin siivoa miehen jälkiä. Oonhan tietty päivisin naperon kanssa kotona, mutta voi se mies silti laittaa omat likaiset astiansa pesukoneeseen, omat likaiset vaatteensa pyykkikoppaan ja omat roskansa roskikseen. Ei kai se ole liikaa vaadittu, kun mä kuitenkin hoidan sen, että astianpesukoneesen voi laittaa likaiset astiat, likaiset vaatteet tulee puhtaana kaappiin ja niin. Ehkä olen aiemmin opettanut miehen huonoille tavoille ja päästänyt liian helpolla, mutta nyt kun tuo lapsi tuo oman lisänsä kotihommiin, tuntuu naurettavalta siivota aikuisen miehen jälkiä. Kyllä, olen kokeillut, mitä tapahtuu, jos minäkin jätän asiat hoitamatta. Ei niin mitään sen ajan puitteissa, että multa lähtee järki. Naurettavinta tässä on se, että koko parisuhde ja perhe on vaarassa hajota tällaisen asian takia. Oikeasti. Minähän tässä olen lähdössä, mutta kun en vain jaksa sitä arvostuksen puutetta, joka kotona tuntuu vallitsevan. Yksin ollessa sentään saisin arvostusta juuri niin paljon kuin jaksaisin itseäni arvostaa. Toisen kanssa eläessä sitä vain on jotenkin riippuvainen sen toisen antamasta arvostuksesta. Yksin sitä ei osaisi varmaan edes kaivata.
Miten sitä voisi saada itsensä taas onnelliseksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti