Toinen vai ei?

Yksi asia hiertää erityisesti.

Mies oli koulukavereidensa kanssa juhlistamassa koulun päättymistä pari viikkoa sitten. Kovin oli kuulemma mukavaa, ja muistikin jäi matkalle ja joku kassi sille tielleen. Näin sitten valokuvia illanvietosta, ja parissa kuvassa miehellä oli oikein nätti ja simpsakka opiskelijakaverityttö kainalossaan. Olin aivan järkyttynyt ja olen edelleen. Mitä helvettiä? Ihan niinkuin joku pariskunta. Paitsi että ei se mies ole valokuvissa mua sillä tavalla kainalossa pitänyt enää aikoihin. Mitä mies ajattelisi, jos mä heiluisin tuolla kännissäties kenen miesten kainaloissa ja syleissä? No, ei varmaan mitään. Siltä ainakin vaikuttaa.

Ne kuvat nähtyäni mä tajusin tän koko meijän parisuhdepaskan ajoituksen. Ongelmat alkoi alkuvuodesta, jotenkin just niihin aikoihin, kun mies aloitti koulun. Odottaako se nyt, että mä vihellän pelin poikki, ettei sen tarvitsisi tehä sitä? Pääsisi helposti eroon kamalasta arjesta ja nalkuttavasta akasta ja kaikesta muusta tylsästä, eikä tarvitsisi itse ottaa vastuuta? Mitä jos me erotaan, ja sillä onkin jo heti uusi nainen kierroksessa? En mä ole sitä koskaan minään pettäjänä pitänyt, en olisi aiemmin voinut kuvitellakaan, mutta enää en ole yhtään niin varma. Jotenkin vaan niin hyvin käy yksiin se koulun alkaminen ja meidän ongelmat. Vai onko kyse vaan yleisestä kyllästymisestä, ei siis pettämisestä? Voihan se niinkin olla, ja niin toivoisin sen olevan. Kovasti mies kuitenkin sen tytön kanssa Facebookissa chattailee, ja kovasti näen niiden välisissä seinäkeskusteluissa uusia merkityksiä. Enkä edes tiedä, miten ottaisin asian puheeksi. Silloin se jäi, ja nyt on koko ajan entistä vaikeampaa nostaa asia esiin.

Ei me olla vieläkään juteltu. Mies tekee pitkää päivää, tulee kotiin, istuu tietokoneella ja menee nukkumaan. Ei puhettakaan, että se valvoisi niin myöhään, että meille jäisi yhtään kahdenkeskistä aikaa naperon mentyä nukkumaan. Kai se välttelee mua, kun tietää, että pitäisi puhua ja että ennemmin tai myöhemmin avaan suuni.

On tämä kyllä niin ahdistavaa ja niin masentavaa. Taas meni yksi päivä näitä miettiessä. Yöt valvon ja päivisin voisin vain nukkua. Väsyttää niin.

Muoks. Oon itteäni pitäny pääsyyllisenä näihin meijän ongelmiin. Tai siis ajatellut, että mun nalkuttaminen saa miehen hermostumaan, ja niinpä sitten en olekaan enää sille valittanut kaikista asioista, jotka ärsyttää. Kun pyydän sitä tekemään jotain, se lupaa tehdä sen, mutta yleensä homma jää tekemättä tai sitten se tekisi sen sitten joskus. Mutta nyt olenkin alkanut miettiä, onko vika sittenkään mussa? Mielestäni en oo riitaa ollut haastamassa yhtään sen useammin kuin ennen, päin vastoin. Yhä useammin jätän sanottavani sanomatta ja hoidan asian itse. Jospa se vika onkin siis miehessä? Sillä on se toinen akka ja se odottaa mun ehdottavan eroa, jotta se itse pääsee helpommalla, tai sitten se on muuten vaan kyllästynyt koko meidän yhteiseen elämään ja haluaa pois. No, kummin tahansa, eihän tämä hyvältä näytä.