Odotus.

Esikoisen odotus oli elämäni parasta aikaa. Rakastin olla raskaana ja vauvan synnyttyä kaipasin sitä ihanaa vatsaa, ihania potkuja ja koko sitä omaa hehkuvaa olemustani, sitä tiettyä onnellisuutta. Aika varmasti kultasi muistot ja saanut unohtamaan kivut ja säryt, turvotukset ja krempat. Kaipasin raskaana oloa ja halusin kokea sen vielä kerran uudestaan. Se kun olisi kuitenkin viimeinen kerta.

Kun Pöpö ilmoitti tulostaan, olin äärimmäisen onnellinen. Saisinhan olla taas raskaana ja tällä kertaa nauttisin jokaisesta hetkestä enkä vain odottaisi, mitä uutta tapahtuu ja milloin. Tietenkään tämä raskaus ei ole sujunut niin kuin piti, ei ollenkaan.

Suunnilleen viikko positiivisen raskaustestin jälkeen aloin jo katua. Olin viettänyt päivän kolmen noin puolitoistavuotiaan lapsen kanssa ilman hetkenkään hengähdystaukoa. Illalla kaipasin jo omaa aikaa edes viisi minuuttia ja pyysin miestä huolehtimaan naperosta sen aikaa. Ei sitä olisi huvittanut ja vedotessani väsymykseeni mies totesi, että olisit miettinyt ennen kuin lapsia halusit saada. Kukaan ei ole koskaan, ikinä, missään tilanteessa sanonut minulle yhtä pahasti. Se taisi olla ensimmäinen raskauden aikainen riita. Loukkaannuin miehen sanoista todella paljon, en olisi ikinä voinut kuvitella sen sanovan niin. Myöhemmin mies sanoi, ettei tarkoittanut sitä, mitä sanoi, mutta ei koskaan pyytänyt anteeksi. Tästä riidasta taisi seurata ensimmäinen vakava keskustelu, jossa totesimme, että jotain olisi tehtävä, emme haluaisi erota. Tuon riidan ja mykkäkoulun aikana aloin katua raskaaksi tulemista. Voi kun olisikin helppo pakata kamppeet ja lähteä kävelemään, jos olisi vain yksi lapsi huolehdittavana. Alitajuisesti saatoin jopa toivoa, että varhaisultrassa ei näkyisikään sykettä, vaan raskaus olisi keskeytynyt. Eihän tällaiseen tilanteeseen enää toista lasta voisi tuoda.

Saimme jotenkuten sotkun selvitettyä, ja jäin hyvillä mielin odottamaan varhaisultraa, ensimmäistä neuvolaa, ensimmäistä oikeaa ultraa, ylipäänsä raskauden jatkumista ja sen tuomaa ihanaa oloa. Olin väsynyt, oksentelin, mutta silti olin onnellinen, olin raskaana. Poika sieltä oli tulossa oireista päätelleen, aivan varmasti. Ensimmäinen oikea ultra oli shokki: sikiöllä oli niskaturvotusta yli rajojen, ja veriseulan tulosten kanssa down-riskiluku oli yli rajan. Tunsin maailman romahtavan. Siinä meni kaikki ilo odotuksesta, ja tilalle astui pelko ja ahdistus. Neljä seuraavaa viikkoa olivat helvetilliset: pelkkää odottamista, odottamista ja odottamista. En iloinnut raskaudesta enää ollenkaan. Olin varma, että Pöpö oli kuollut. En tuntenut liikkeitä, en tuntenut mitään. Olin varma, että olin itse aihettanut kaiken pahan toivomalla heikkona hetkenä, että koko vauvaa ei olisikaan tulossa. Jonain päivinä jaksoin olla positiivinen ja toisina (useimpina) kielsin koko raskauden. Itkin ja surin. Tuo neljän viikon piina tuntui kuitenkin lähentävän minua ja miestä. Kun sain vihdoin tietää odottavani kromosomeiltaan normaalia poikavauvaa, tärisin vain. Juoksin miestä vastaan lähikaupan pihalle, kun en voinut odottaa maailman parhaimman uutisen kertomista. Kromosomitutkimuksen jälkeen jäi jäljelle vain huoli sydänviasta, jonka pitäisi kuitenkin näkyä rakenneultrassa ja joka kuitenkin olisi korjattavissa. Saatoin vihdoin alkaa nauttia raskaudesta ja niin teinkin, kunnes parisuhteen tilanne taas kärjistyi.

Tällä hetkellä olen äärimmäisen onnellinen Pöpöstä, siitä että hän on tulossa elämäämme. Kuitenkaan en ole raskaudesta voinut nauttia samalla tavalla kuin naperon aikana. Nyt en voi hehkuttaa miehelle Pöpön jumppahetkiä tai pyytää miestä kokeilemaan, tuntuvatko liikkeet jo vatsan päältä tunnusteltaessa. Se tuntuisi jollain tavalla itseni pettämiseltä, kun ei muutenkaan puhuta, niin miten sitä voisi tuollaisiakaan asioita jakaa. Olen niin äärimmäisen surullinen, että en voi tätä jakaa kenenkään kanssa. Lisäksi mieltäni kaihertaa pelko, että en voi koko loppuraskauttakaan jakaa miehen kanssa samalla tavalla kuin esikoisen aikaan. Toisaalta myös pelottaa, että oma henkinen pahoinvointini vaikuttaa Pöpöön ja meidän tulevaan kiintymyssuhteeseen ja ties mihin. Mitä jos nyt pilaan jo vauvani? Ja miten tämä ahdistus ja pelko vaikuttaa naperoon? Enkö saisi vain olla onnellinen?