"En syö, en puhu, en juo.
Makaan sängyllä kuin mykkä mytty.
Tämä ei ole minun elämäni.
Tämä on hullu vitsi."

28. marraskuuta 2011

Mielenterveystoimisto.

Viikonlopun verran keräsin rohkeutta soittaa mielenterveystoimistoon. Jospa sieltä saisin apua. Enpä saanut. Kuulemma terveysaseman kautta lähetteellä pääsee sinne. Että se siitä. Anto se täti jonkun hoitajien päivystysnumeron, mutta en mä sinne taida nyt soittaa. Eikä olisi pitänyt soittaa tuonne mielenterveystoimistoonkaan. Nyt alkoi taas ahdistaa ja itkettää niin paljon, että en tiedä, miten päin olisin. Miten ja miksi ihmeessä se avun saaminen on tehty näin vaikeaksi?

Apua.

27. marraskuuta 2011

Riitoja.

Miehen kanssa ollaan viime aikoina oltu ihan hyvissä väleissä. Ei mitään läheisyyttä, mutta muuten ollaan kuitenkin eletty melko normaalisti. Puhutaankin jopa toisillemme. Ei mitään syvällisiä, mutta lapsista ja sellasista arkisista asioista.

Eilen kuitenkin riideltiin taas. Tai no ei se ehtinyt oikeen riidaksi muuttua, kun alotettiin jo mykkäkoulu ja mentiin nukkumaan, mutta kuitenkin. Mua alkoi päivällä ärsyttää, kun yritin naperon kanssa miestä herätellä, että lähettäis käymään keskustassa ennen kuin mentäisiin miehen äidin luo syömään. No, eihän se viittinyt herätä, joten lähdin sitten lasten kanssa yksin. Mies tuli sitten perästä äidilleen. Ihmettelin, kun ei noi oharit harmittanut sen enempää. Hirveän helppoahan se ei ole noiden kahden kanssa käydä pikkukaupoissa, mutta selviäähän siitä.

Illalla hermostuin, kun mies oli menossa nukkumaan ja Pöpö tietenkin heräs juuri, kun olisin saanut viettää hetken omaa aikaa ennen kuin kävisin nukkumaan. En saanut. Miehelle tiuskahdin, että olisi kiva, jos hänkin joskus olisi niiden lasten kanssa. Sehän suuttui, haki peiton ja tyynyn ja kävi sohvalle nukkumaan. Me sitten Pöpön kanssa nukuttiin makkarissa. Ei toivotettu hyvää yötä eikä sanottu mitään muutakaan. Kummallista on, että toikaan ei liikauttanut mua yhtään. Ennen olisin itkenyt ja valvonut puoli yötä, nyt kävin vain nukkumaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Parisuhteen kannalta on kai aika huolestuttavaa, jos ei riidat eikä sen puoleen hyvät hetketkään tunnu missään. Onkohan tämä tosiaan tällä taputeltu?

Toi oman ajan puute mua rassaa aika paljon. Olishan se kiva tehdä jotain välillä ihan yksinkin. Päivisin kun Pöpö nukkuu, napero on hereillä. Iltaisin kun napero on jo nukkumassa, Pöpö syö. Mies lähtee aamulla työharjoitteluun, käy sen jälkeen pari tuntia salilla ja tulee seitsemän kahdeksan aikaan kotiin. Se leikkii hetken aikaa naperon kanssa, käyttää sen ehkä iltapesulla, ja mä oon sen aikaa Pöpön kanssa. Sitten Pöpöllä alkaakin iltatankkaus, ja sen jälkeen käydäänkin nukkumaan. Siinä meni sekin päivä, enkä ollut hetkeäkään yksin. Hyvää harjoittelua yh-elämään jos ei muuta. Silloin varmasti saisin sitä omaakin aikaa muutaman kerran viikossa.

26. marraskuuta 2011

Ei auta.

Aivan hirveä olo edelleen. Ei paljon ollut iloa sen psykiatrisen sairaanhoitajan tapaamisesta. Menin sinne tosi suurin odotuksin, mutta ihan paska reissu oli koko homma. Heti kun näin sen hoitsun, tuli tunne, ettei sen kanssa oikein kemiat kohtaa. Tietty toi oli vasta eka tapaaminen, jossa kai kartoitettiin mun ongelmia ja tarpeita, mutta ei kuitenkaan vakuuttanut. Kuulemma tuo täti on vain sellaista ennaltaehkäisevää juttua ja voi tavata vain muutaman kerran. Kaikkeen, mitä sanoin, se totes "joo" ja ehdotti, että kävisin ulkona, raitis ilma piristää. Jep. Niin ja sanoi, että jos haluan jotain lääkkeitä, pitää ottaa terkkariin yhteyttä, ja jos tuntuu siltä, et tarvitsen pidempiaikaista apua, ni pitää sit (ite?) miettiä, mihin sitä sit menis. Jäi niin paha maku suuhun, ja ton reissun jälkeen ahdisti vielä enemmän. Tietenkään ei pitäis nyt etukäteen tuomita, mutta olo on se, että tarvitsen vähän enemmän jotain kuin parin viikon päästä jonkun juttelutuokion ton naisen kanssa. Enkä nyt enää tiedä yhtään, mitä tehdä. Tohon tapaamiseen olin laittanut kaiken toivoni, ja nyt on vaan niin epätoivoinen olo, että enkö vieläkään saa apua.

Olo vaan pahenee koko ajan. Huomaan ajattelevani koko ajan vaan synkempiä juttuja enkä koe sitä vähäistäkään iloa mistään. En tosiaan usko, että tässä mitkään "ennaltaehkäisevät" jutut enää auttaa. Oon oottanut niin kauan. Ja en ymmärrä, miksei se neuvolantätikään tajua, miten paha mun on olla. Kuitenkin kesästä asti, suunnilleen puoli raskautta oon puhunu, että ahdistaa ja masentaa, enkä siltikään saa tarvitsemaani apua. Mietinkin, että pitääkö tässä joku sairaalakeikka hoitaa itelleen, että saa sitä apua.

En enää tunne oikeastaan mitään muuta kuin ahdistusta. Kun katson Pöpöä, en tunne mitään sitä kohtaan. Tai ainakaan mitään sen enempää kuin mitä tuntisin ventovierasta vauvaa kohtaan. Välillä saattaa tulla sellainen pieni rakkauden läikähdys, mutta se häviää saman tien. Vauvan kanssa oleminen ja sille puhuminen on jotenkin pakotettua ja näyteltyä, ei ollenkaan luonnollista. Toivon, että se vaan nukkuisi, ettei tarvitsisi olla sen kanssa. Naperoa kun katson, tunnen vain sääliä, että sillä on tällainen äiti. Se on kuitenkin maailman ihanin ja kiltein tyttö ja ansaitsisi niin paljon parempaa. Kun oon lasten kanssa kotona, en oo missään vaiheessa läsnä. Naperon kanssa kun hypitään ja pompitaan, oon jossain ihan muualla. Hymy ei yllä silmiin asti, olen kuin joku tyhjä kuori. Ja poden suunnattoman huonoa omaatuntoa näistä tunteista tai tästä tunteettomuudesta, mikä pahentaa oloani entisestään. Se on sellainen noidankehä, josta en pääse pois.

Äiti ja isi oli kylässä. Oli aivan ihanaa, mutta toisaalta todella raskasta. Molemmat auttoivat tosi paljon lasten kanssa, ehdottomasti enemmän kuin olisin ikinä osannut odottaa. Helpotti niin paljon, kun oli useampi syli eikä mun tarvinnut olla yksin. Oli kuitenkin niin ahdistavaa, kun ei ollut hetkeäkään omaa rauhaa. Tai siis kun ei saanut itkeä silloin, kun itketti, piti koko ajan tsempata. Ihana ystäväni etelästä on tulossa maanantaina kylään, ja sekin on täällä neljä päivää. Oon oottanut niin kauan sen vierailua, mutta toisaalta on alkanut ahdistaa, että se tulee. Juuri se, että pitää teeskennellä ja olla iloinen. En kuitenkaan halua tästä sille ystävälle puhua ellei ole pakko. Tai tule puheeksi. Se on raskaana ja odottaa esikoistaan, joten en halua pelästyttää.

22. marraskuuta 2011

Unettomuus.

Taasko se alkaa? Se, ettei pysty nukkumaan. Väsyttää, mutta ei saa unta. Päässä vaan pyörii kaikki ajatukset, ja vitutuskäyrä on aivan liian korkealla. Ei tule uni, ei. Vituttaa vaan.

Ollaan nukuttu perhepedissä jo vaikka kuinka kauan. Tänään sitten sovittiin naperon kanssa, että se nukkuu pitkästä aikaa omassa sängyssä. Nukkuhan se, pari tuntia. Sitten alkoi itkeskely. Tunnin ajan jaksoin rampata muutaman minuutin välein naperon huoneessa lohduttamassa. Totesin, että tule vaan äitin ja isin sänkyyn. Kyllähän ne lapset nukkuikin rauhassa omissa sängyissään huimat viisi minuuttia.

Enpä sitten saanut unta sen jälkeen. Nousin ylös ja keitin teetä. Pienempi alkoi itkeä, ja isompi heräsi siihen. Nyt ne molemmat roikkuu unen ja valveen rajamailla tossa sohvalla. Huomisesta tulee aika helvettiä. Kaikki on väsyneitä, ja mä olen aika valmis hyppäämään parvekkeelta.

Olihan se jo liikaa, kun kolme päivää oli hyvä fiilis. Viikonloppu oli tosi kiva, ja maanantaikin menetteli. Onhan se jo aikakin siis masentua taas. Eipä tästä tule taas yhtään mitään.

20. marraskuuta 2011

Paino.

Mulla on aina ollut enemmän tai vähemmän vääristynyt suhde ruokaan ja omaan kehooni ja painooni. Tai aina ja aina, mutta jostain teini-iästä asti. Eikä se oikein ole vieläkään oiennut eikä varmaan koskaan oikenekaan.

Muistan, kun lukiossa en syönyt enää iltakuuden jälkeen, koska syöminen kuuden jälkeen lihotti. Painoin jotain alle viiskymmentä ja olisin halunnut painaa 45 kiloa. En ole oikein koskaan ollut tyytyväinen kroppaani, vaan aina olisi voinut olla kapeammat reidet, parempi perse ja litteämpi vatsa. Nyt kun katson valokuvia Szigetin reissulta vuodelta 2008, huomaan olleeni aika laiha. Ei se siltä silloin tuntunut, todellakaan.

Raskausajat ovat oikeastaan olleet ainoat ajat, kun olen ollut tyytyväinen kehooni. Toki ilmestynyt selluliitti ja kasvaneet jenkkakahvat ovat ällöttäneet, mutta niitä saa raskaanaolevalla olla. Iso maha oli ihana, ja todella pidin kropastani. Etenkin tällä toisella kerralla, kun raskauskiloja ei kertynyt niin paljon kuin ensimmäisessä raskaudessa. Oli vain iso maha eikä paljonkaan läskiä.

Synnytyksen jälkeen suhtautumiseni kehooni muuttui heti. Kun vauva ei enää ole vatsassa, siitä, että se on siellä joskus ollut, ei saisi enää näkyä merkkiäkään. Jo sairaalassa kävin ensimmäisen kerran vaa'alla ja petyin, kun synnytys ei vienytkään kiloja niin paljon kuin olisin toivonut.

Nyt kun synnytyksestä on kulunut kuukausi, raskauskiloja on jäljellä kaksi tai kolme, päivästä riippuen. Ajatukseni pyörii liikaa painon ja syömisen ympärillä. Jätän aterioita välistä, syön todella vähän, ramppaan peilin edessä peilaamassa vatsaani ja käyn vaa'alla vähintään aamuin ja illoin. Toisaalta syön jatkuvasti jotain herkkuja ja välillä ahmin ruokaakin aivan älyttömiä määriä. Kovin tervettä se ei ole.

Tällä hetkellä painoni tuntuu olevan ainoa asia, johon voin vaikuttaa ja jotain voin hallita. Raskausaikana ne asiat olivat painoni ja kodin siisteys. Nyt en enää jaksa kovin paljon siivoilla tai järjestellä, ei vain kiinnosta, mutta painoa tarkkailen sitäkin tehokkaammin. Haaveilen siitä, että olisin tikkulaiha. Todella hyvä kehonkuva opettaa lapsille. Ei ihan.

18. marraskuuta 2011

Apua.

Eilen oli Pöpön 1-kuukautisneuvola. Neuvolassa oli kaikki hyvin. Poika on ollut ruoka-aikaan kotona, painoa 5 090 g ja pituutta 57 cm. 57 cm! Tyyppi on kasvanut kuukaudessa kuusi senttiä! Tokihan siitä osa on pelkkää oikenemista, kun on niin kasassa syntyessään, mutta kuitenkin. Kuusi senttiä!

Sain neuvolantädille sanottua, että en ole voinut ollenkaan hyvin syntymän jälkeenkään. Se varasi heti mulle ajan jollekin psykiatriselle sairaanhoitajalle, joka sitten kartoittaa mun tilanteen ja ohjaa eteenpäin, jos on tarvis. Ja toivottavasti se hoitsu on sitä mieltä, että on tarvis. Pelottaa kovasti, etten saa mitään apua kuitenkaan, niin kuin kesällä. Sanoi se neuvolantäti, että onhan synnytyksestä niin vähän aikaa, että on mielialan heittelyt on normaalia. Tietty on, mutta tämä vaan ei enää tunnu normaalilta. Mutta onneksi ei tarvinnut alkaa vaatimalla vaatia mitään.

Kun sanoin miehelle, että sain jutteluajan, se kysyi vaan, että miksi mä sellaselle menen. Sanoin, että on niin helvetin paha olla. Siinä se keskustelu. Eikö sitä kiinnosta ollenkaan, miten mä voin, vai mitä toi oli? Ei se kyllä ole aiemminkaan juuri kommentoinut, kun oon sanonut, että tuntuu tosi pahalta. En tiedä, miksi.

Pöpö on tänään kuukauden. En pysty käsittämään, miten aika voi kulua niin nopeasti? Tai vasta se oli viikon ikäinen, ja nyt on kolme viikkoa hävinnyt johonkin? Toisaalta oma paha oloni alkoi juurikin silloin, kun Pöpö oli viikon ikäinen, ja sen jälkeen olen kai elänyt jonkinlaisessa sumussa. Eikä kai se ole mikään ihme, että aika kuluu, kun joka aamu odottaa vaan, että tulis ilta ja olis sekin päivä ohi. 

Toivottavasti saisin oikeasti apua ja pääsisin vihdoin nauttimaan tästä vauva-ajasta. Tämän hetkinen tunne on se, että en edes haluaisi olla enää kotona. En kyllä haluaisi palata töihinkään. Mutta kotona olo tuntuu aika helvetiltä. Päivät on niin pirun pitkiä.

Yöllä oli satanut lunta, ja maa on vähän valkoisena. Toivottavasti päästään ulos lasten kanssa sitä ihmettelemään.

15. marraskuuta 2011

Voi itku 2.

Miten sitä voikin tulla niin pienestä niin paha olo? Oltiin ystävän kanssa sovittu, että nähdään huomenna. Ootin sitä kuin kuuta nousevaa, ja nyt sen pitikin vaihtaa työvuoroa, eikä ehditäkään nähdä. Voi itku.

Oli jo pari parempaa päivää, mutta nyt se paha olo taas nostaa päätään. Jaksoin eilen käydä lenkilläkin, mikä piristi oloa myös. Nyt vain kurkkua kuristaa ja oksettaa. Tekisi mieli vain itkeä. Inhotan ja ällötän itseäni. En saa mitään aikaiseksi, kämppä on kuin pommin jäljiltä. En jaksaisi seurustella lasteni kanssa, vaan haluaisin vain olla yksin ja rauhassa. Tunnen jumalattoman huonoa omaa tuntoa siitä, että isompi napero leikkii yksikseen ja pienempi napero köllöttelee sohvalla itekseen. Tuntuu, etten jotenkin vaan osaa olla niiden kanssa. Mitä niistäkin tulee? Kun katon lapsiani, tunnen lähinnä sääliä niitä kohtaan, koska niillä on tällanen äiti. Surkea äiti.

Musta tuntuu niin pahalta ja mun sisälle sattuu niin paljon, että haluaisin satuttaa itteäni ulkoisesti. Vähän niinku kun sattuu hampaaseen ja iskee varpaansa kunnolla sohvan jalkaan, niin hammaskipu häviää. Ehkä sisäinen kipu häviäisi edes hetkeksi, jos jonnekin muualle sattuisi vielä enemmän. Onneks kuitenkin tajuan, ettei itteni satuttaminen auta mitään. Pahentaa vaan, mutta silti tekisi mieli.

Pöpö on tänään jo neljä viikkoa. Viimeiset kolme viikkoa on mennyt ihan hujauksessa, ja olen ollut jonkinlaisessa sumussa. En oikein muista, mitä on tapahtunut tai mitä ollaan tehty. Ei varmaan mitään. Joka päivä odotan vain, että tulisi ilta ja päivä olisi ohi. Ihmekös tuo, että aika menee nopeasti, vaikka päivät matelee. 

Onneksi torstaina on Pöpön neuvola. Siellä voin ottaa puheeksi tämän olon. Ja onneks enää kuukausi, niin ollaan jo etelässä. Ja äiti ja isi tulee ensi viikolla kylään pariksi päiväksi. Ihanaa, mutta toisaalta oon huomannu, että tosi rankkoja on noi vieraspäivät, koska ei voi itkeä silloin, kun siltä tuntuu. Pitää esittää, että kaikki on tosi hyvin ja elämä hymyilee, vaikka mieli tekisi romahtaa täysin.

Kauppaan pitäisi lähteä. Ei varmaan lähetä.

12. marraskuuta 2011

Ihana veli.

Olipa ihana eilinen ja tää päivä. Niin ihanaa, kun nuo rakkaat tuolta kaukaa tulevat moikkaamaan. Aika meni hurjan nopeasti, ja alkaa taas ahdistaa. On niin yksinäinen olo. Nyt kun noita vieraita tuolta etelästä käy, alan vaan hetki hetkeltä kaivata enemmän kotiin. Onneksi enää kuukausi, niin päästään sinne muutamaks viikoks. Kunpa pääsis loppuelämäks. Hirveintä on se hetki, kun pitää halata läheisiä viimeisen kerran ja lähteä.

Ensi viikolla on Pöpön neuvola. Silloin se on jo kuukauden. En voi tajuta, miten aika menee näin nopeasti. Vastahan se syntyi, ja tuntuu, ettei olla edes mitään ehditty tässä kuukauden aikana tehdä. Pitää neuvolantädille puhua tästä mun masentuneisuudesta ja toivoa, että se ottaa asian tosissaan. Tarvitsen jotain apua, vaikka sitten niitä lääkkeitä. Mitä tahansa, että voisin olla oma entinen itseni ja olla onnellinen ja iloinen taas.

11. marraskuuta 2011

Perjantai.

Onnea on ihana ystävä. Sain eilen purkaa mieltäni eräälle ystävälle. Olen niin kiitollinen hänestä, parhaasta ystävästäni. Välimatkaa meillä on valitettavasti yli 600 kilometriä, joten nähdään vain silloin, kun me matkataan etelään. Ollaan tunnettu ala-asteelta asti, yli puolet elämästä. Harvat ystävät pysyy mukana niin pitkään. On meilläkin tietty ollut aikoja, kun ei olla oltu kovin paljon tekemisissä, mutta parin viime vuoden ajan ollaan oltu todella tiiviisti yhteyksissä. Suurimmaksi osaksi se johtuu varmasti lapsista, kun ollaan nyt kahdesti jo oltu raskaana samaan aikaan. Ystävästäni tulee Pöpön kummikin, ja mä sain kunnian alkaa heidän kuopuksensa kummiksi. Kunpa vaan asuttais lähempänä toisiamme. Lapsetkin on niin saman ikäsiä, että niistä tulis varmasti bestiksiä. Niinku me äiditkin oltiin joskus sillon kuudennella luokalla, bff.

Eilen sain kuulla surullisia uutisia. Pikkuveljeni on eronnut tyttöystävästään. Koko juttu tuli aivan puun takaa varmaan kaikille paitsi niille itelleen, ja mua surettaa ihan hirveästi. Ne oli niin söpö pari. Harmittaa niin paljon. Aloin miettiä meijän mahdollista eroa. Se tulee kyllä kanssa niin yllätyksenä melkein kaikille. Mun muutama ystävä tietää meijän ongelmista, mutta muut ei varmasti osaa aavistaakaan.

Suuntaan tai toiseen tässä pitäisi pian tapahtua jotain. On jotenkin niin ahdistavaa olla kotona samaan aikaan miehen kanssa, vaikka kyse ei olekaan kuin parista tunnista päivässä. Nykyään sentään jutellaan toisillemme, ja kaikki on tavallaan normaalisti. Mutta ei kuitenkaan ole. Eikä varmasti tule olemaankaan. En tiedä, oonko jo luovuttanut ja valmistaudun henkisesti eroon. Ehkäpä. Ei nimittäin ole sellaista tunnetta, että jaksaisin alkaa selvittää koko asiaa, mun puolesta sen voisi vain lakaista maton alle ja jatkaa elämää erillään. Tottakai lapset sitoo meidän yhteen loppuelämäksi, ja ilman muuta miehen haluan pitää elämässäni, mutta enää ei vain ole sitä tunnetta eikä sitä rakkautta, mitä ennen oli. Neuvolantäti oli sitä mieltä, että asia pitää yrittää selvittää juurta jaksain ja sitten vasta erota, mutta en mä tiedä, jaksaisinko mä. Tai olisiko siitä mitään hyötyä, kun se tunne puuttuu. En tiedä, miten sen voisi saada takaisin. Selväähän on, että ei me tätä yksin saada ratkaistua, ja kun keskusteluavun saaminen tässä kaupungissa on mitä on, niin mitäpä siitä tulisikaan.

10. marraskuuta 2011

Sujuu.

Kun on tekemistä, vieraita tai muuta ohjelmaa, päivät menee ihan hyvin. Ei ehditä naperon kanssa riidellä, ja mä en menetä hermojani. Nyt on pari päivää mennyt niin, ettei ole edes ollut kauhean paha olla. Sellainen pieni ahdistus ja kurkun kuristus vain. Mutta olisihan se ihanaa, jos tuntisi jotain muutakin kuin pahaa oloa tai tyhjyyttä.

Eilen mun sisko ja sen mies tuli kylään. Maailman parasta, niin ihanaa. Ja kun ne lähti, iski taas niin hirveä ahdistus ja ikävä kotiin. En mä kestä enää olla täällä. Tahdon kotiin perheen luo. Pari vuotta pitää vain sinnitellä. Ei jaksaisi, mutta pakko on. Tässä vaiheessa ei voi muuttaa, koska paluu opintoihin odottaa vuoden kuluttua. Mutta kun ne on suoritettu, lähdetään varmasti etelään.

9. marraskuuta 2011

Parempi päivä.

Tänään oli ihan hyvä päivä. Eilinen oli aivan hirveä, maailman hirvein. Tänään en menettänyt hermoja lapseen ja saatoin jopa olla ihan hyvä äiti. Kyllähän tuollainen parivuotias uhmis koettelee pinnaa, mutta hyvin selvittiin.

Eilisestä en meinannut selvitä. Rikoin puhelimeni suutuspäissäni. Kamala, kamala äiti. Puhelimella ei niin väliä, mutta pelottaa, miten sekin vaikuttaa naperoon. Miten kaikki vaikuttaa naperoon tai Pöpöön. Mua vaan niin pelottaa. Mua pelottaa tää oma olo, tulevaisuus ja kaikki. Se, mitä noista lapsista tulee, jos äiti on tällanen, jos äidillä on näin paha olla. Tää paha olo ottaa mahasta, oksettaa, kuristaa kurkkua.

Tiedän, että pitäisi hankkia apua. Eilen sen tajusin, koska ei tämä voi näin jatkua. Toivoisin, että saisin jotain nappeja, joilla saisin tän olon normalisoitumaan. Onnellisuuspillereitä. On sellanen olo, etten tunne mitään muuta kuin ahdistusta. Tiedän rakastavani Pöpöä aivan älyttömästi, mutta en jostain syystä tunne sitä. Rakkautta. En sillä tavalla kuin pitäisi. Pelkkää ahdistusta, tyhjyyttä ja pelkoa. Kunpa tämän saisi jotenkin loppumaan.

6. marraskuuta 2011

Kamala, kamala äiti.

On aivan kamala olla. Mä en vaan pysty tähän. Mä olen vaan niin surkea äiti. En jaksa enkä osaa. Olis kaikille niin paljon helpompaa, jos mua ei olis. Ei tarvis katella ja ihmetellä itkevää äitiä. Mulla ei vaan pinna kestä yhtään esikoisen ilkeyksiä, ja sitten huudan sille ja alan itkeä. Lapsi alkaa itkeä, kun äiti itkee, ja sitten itketään molemmat. Ja saan jatkuvasti pyydellä anteeksi siltä, kun huudan sille. Aivan hirveä äiti. Tekis mieli hypätä parvekkeelta tai vetää ranteet auki. Ei kovin hyvä.

4. marraskuuta 2011

Tyhjyys.

On aivan älyttömän tyhjä olo. Ei hyvä eikä huono, tyhjä vain. Ihan kuin olisin vain joku kuori, jossa ei ole mitään tunteita. Kurkkua kuristaa, ja alkaa ahdistaa tämä olo.

Vaikka kaikki onkin vielä melko uutta ja vaatii totuttelemista, alkaa jo ahdistaa tämä päivien samankaltaisuus. Onneksi sentään on ollut ohjelmaa ja menoa ja vieraita käynyt, ettei ihan mökkiydytä kotiin. 

Mistä tämä olo oikein johtuu? Kaikki on niin kuin ennenkin, eikä ole mitään syytä, miksi alkaa tuntua taas tältä. Luulen, että tohon parisuhteen surkeeseen tilanteeseen oon jo tottunut ja alkaa jo tuntua, että on ihan normaalia olla koskematta toiseen tai tekemättä mitään yhdessä. Niin kai se on muillakin. No, tiedän, ettei ole, mutta voinhan aina uskotella itselleni niin.

1. marraskuuta 2011

Synnytys.

Tässä synnytyskertomusta.

Laskettu aika oli siis 14.10., ja siitä mentiin humahtaen yli. Itse olin vain tyytyväinen, kun vauva antoi odottaa itseään, niin paljon ahdisti ja pelotti tuleva synnytys.

Kaikenlaista juilintaa ja muuta kipua oli kyllä ennen laskettua aikaa ja sen jälkeen, mutta ei kuitenkaan mitään synnytykseen viittaavaa, kunnes maanantain ja tiistain (17. ja 18.10.) välisenä yönä alkoi kipeät supistukset. Tiesin heti niiden olevan Niitä, synnytyssupistuksia. Kello oli 6.38, kun laitoin ensimmäisen kerran supistuksen ajankohdan ylös. Siitä lähtien niitä tulikin noin 4-15 minuutin välein. Miehelle sanoin, että ei ehkä kannata lähteä kouluun, sen verran kipeää teki enkä olisi naperon kanssa selvinnyt kahdestaan.

 Aamupäivä meni supistuksia kellotellessa ja puhallellessa. Minä huusin miehelle "kello" aina supistuksen alkaessa, ja mies kirjoitti ajan ylös.  Kuitenkin ajattelin koko ajan, että kohta ne loppuvat kuin seinään. En pystynyt syömään juuri mitään, mehukeittoa sain sentään alas.

Puolenpäivän aikaan mies soitti äidilleen, että tämä voisi tulla hakemaan naperon, kun aloin olla sen verran kipeä, etten tahtonut lapsen enää olevan paikalla. Miehen kanssa ne kyllä vain naureskeli mun uuuuuuu-mantralle. Napero ja mummi lähtivät joskus kahden aikaan, minkä jälkeen supistuksiin tuli pidempi väli. Ajateltiin jo, että se siitä. No jatkuihan ne kuitenkin, ja siinä vaiheessa mun olo oli jo aika heikko. Syömättömyys ja toisaalta oksentaminen sai olon tosi huonoksi. Palelin ja tärisin vain. Menin kuumaan suihkuun, joka helpotti myös supistuskipuja. Haaveilin saunasta, mutta sitä sentään ei laitettu lämpiämään.

Kun olin saanut tarpeekseni suihkusta, todettiin, että ehkä lähdetään käymään sairaalassa. Kipu oli ihan siedettävää, mutta huoletti se, etten saanut mitään pysymään sisällä ja että olo oli niin heikko. Jos se jatkuisi, en todellakaan jaksaisi joskus seuraavana aamuna synnyttää. Sairaalassa sentään ehkä pääsisi tippaan, jos ne nyt ottaisi sisään.

Puoli neljän aikaan mies tilasi taksin. Koko taksimatkalla tuli tasan kaksi supistusta, väli siis piteni taas. Mietin, että ei ne kyllä tasan ota mua sinne sisään, jos ei edes supistele. Kello 15.59 mies merkitsi ylös viimeisen supistuksen ennen synnärille menoa.

Synnyttäjien vastaanotossa pääsin käyrille, ja supistuksia tuli noin viiden minuutin välein. Tuossa vaiheessa kohdunsuu oli jo 4-5 senttiä auki. Yllätyin, koska oletin, että kohdunsuu olisi korkeintaan pari kolme senttiä auki niin kuin silloin, kun esikoista mentiin synnyttämään. Synnytys katsottiin alkaneeksi klo 15.40, jolloin supistusten väli oli viimeisen kerran yli 10 minuuttia. Siinä vastaanotossa maatessani alkoi jo ehkä vähän tuntua siltä, että ponnistuttaa. 

Pääsin heti synnytyssaliin, joka oli sattumoisin sama huone, jossa esikoinen syntyi. Supistukset alkoivat siinä vaiheessa olla jo melko kovia. Olin jo valmis epiduraaliin, vaikka etukäteen olinkin ajatellut, että haluan selvitä ilman mitään selkärankapuudutteita. Salissa sain ensimmäiseksi peräruiskeen ja sitten istuinkin vessassa vaikka kuinka kauan. Mies piti seuraa. Yhtäkkiä siinä pöntöllä istuessani kuului "poks" ja valtava loiskahdus. Säikähdettiin miehen kanssa älyttömästi, että vauva loiskahti pönttöön, mutta ei sentään. Se oli lapsivesi. Kello oli noin 16.55.

Kun pääsin pöntöltä ylös, pohdittiin kätilön kanssa kivunlievitystä. Epiduraalista oli puhetta, altaasta kieltäydyin, kun kivut olivat niin kovat, etten voinut enää ajatella kovin järkevästi. Sain lämpötyynyn, jota pidin alavatsalla. Takerruin siihen kuin pelastusrenkaaseen.

Kun kerran asettauduin sängylle käyrille, en enää päässyt siitä ylös. Pian lapsiveden mentyä paikat oli jo 6 senttiä auki, ja kohdunsuu avautui nopeasti. Ponnistamisen tarve kasvoi koko ajan, ja kivut lisääntyivät. Tuntui, että aina supistuksen tullessa häilyin jossain tajunnan rajamailla, mutta supistusten välillä oli oikeastaan ihan hyvä olla. Sain kipuun ilokaasua, ja se veikin supistuksista kivun melkein kokonaan.

Mies sanoi, että vauva syntyy ennen kuutta. Mä sanoin, että ei varmasti synny, mutta ehkä tän vuorokauden puolella. Kätilö totesi, että kyllä se tänään syntyy.

Ponnistutti aivan älyttömästi. Pian olin jo 8 senttiä auki ja siitä hetkeltä tuntuneen ajan jälkeen kätilö sanoi, että vielä on vähän reunoja jäljellä. Siinä vaiheessa olin jo aivan pihalla, 8 senttiä auki ja reunoja jäljellä? Jouduin kysymään kätilöltä, että mitä tarkoittaa, jos on vähän reunoja jäljellä. Kätilö sanoi, että kohta pääset ponnistamaan, ja minä kysyin, että siis syntyykö se lapsi sitten. Kätilö vastasi, että syntyy. Siinä vaiheessa iski pieni paniikki. En ehtisi saada sitä pirun epiduraalia, ja se vauva oikeasti syntyisi. Olin valmistautunut siihen, että vauva syntyy aikaisintaan seuraavana aamuna, niinhän se esikoinenkin teki. Yli 12 tuntia makasin sairaalassa ennen kuin vauva oli maailmassa. Ja nythän me oltiin vasta tunti sitten tultu, ei se vielä voisi syntyä.

Tässä vaiheessa sain jo vähän ponnistaa supistuksen mukana, mutta en kuitenkaan kovasti, koska kohdunsuu ei ollut vielä täysin auki. Aivan mahdoton homma ponnistaa vähän mutta ei paljon. Kätilö sanoi, että jos on pakko ponnistaa, niin ponnista vaan, hän painaa niitä reunoja pois tieltä. Niinpä sitten oli alettava ponnistaa, kun en enää pystynyt pidättelemään. Jossain vaiheessa mies kutsui toisen kätilön paikalle ottamaan vauvaa vastaan. Vauvan sydänäänet laskivat aina supistuksen aikana, mutta korjaantuivat supistusten välillä.

Aluksi olin jonkinlaisessa kylkiasennossa, mutta sydänäänten laskun takia jouduin kääntymään selälleni. Tai oikeestaan miehen piti kääntää mut, koska en itse pystynyt kivun takia tekemään mitään. Paniikki iski siinä vaiheessa, kun pää oli jo syntynyt ja olisi pitänyt ponnistaa loputkin vauvasta ulos. Äitiäkin taisin siinä vaiheessa kerran huutaa. Melkoiset jääkiekkoilijan reidet pojalla on, kun niiden synnyttäminen sattui enemmän kuin pään ja hartioiden. Potra poika syntyi siis kello 17.52.

Sain vauvan heti rinnalleni, ja siinä se pötkötteli pitkään. Autuaasti se alkoi imeä rintaa heti, kun vain sai. Vasta sen jälkeen mies pääsi pesemään vauvan, ja se punnittiin ja mitattiin. Painoa oli 4 080 g ja pituutta 51 cm. Apgar-pisteet oli 9, 10 ja 10. Synnytyksen kesto oli: 1. vaihe 3 tuntia 2 minuuttia, 2. vaihe 10 minuuttia ja 3. vaihe 14 minuuttia. Sairaalassa ehdittiin olla huimat tunti ja 52 minuuttia, kun vauva oli jo maailmassa. Hurjan nopeasti homma siis eteni lapsiveden menon jälkeen.

Todella hyvä mieli jäi synnytyksestä. Selvisin vaurioitta, ja vauvakin oli terve ja täydellinen. Etukäteen olin aivan varma, että kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen ja että jompikumpi tai molemmat meistä kuolee tai joutuu ainakin olemaan sairaalassa kuukausia. Aivan ihana tunne, kun huolen ja murheen täyttämän raskauden jälkeen synnytys onnistuu täydellisesti. Sairaalassa oltiin alle kaksi vuorokautta, torstaina 20.10. siis kotiuduttiin. 

Kaikesta aikaisemmasta huolimatta koin todella tärkeäksi, että mies oli paikalla ja mun tukena. Ei siinä kukaan muu olisi voinut olla. Synnytys tuntuu lähentäneen meitä jonkin verran, mutta silti ne aiemmat asiat pitäisi selvittää. Ei tästä vain voi jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mies ehkä kuvittelee niin. Siltä se ainakin vaikuttaa. Nyt kuitenkin elämä on niin kiireistä ja vaatii totuttelua, ettei tässä todellakaan ole aikaa ja jaksamista alkaa purkaa parisuhdeasioita. Ehkä sitten myöhemmin, kun tämä tästä tasaantuu.