Ei auta.

Aivan hirveä olo edelleen. Ei paljon ollut iloa sen psykiatrisen sairaanhoitajan tapaamisesta. Menin sinne tosi suurin odotuksin, mutta ihan paska reissu oli koko homma. Heti kun näin sen hoitsun, tuli tunne, ettei sen kanssa oikein kemiat kohtaa. Tietty toi oli vasta eka tapaaminen, jossa kai kartoitettiin mun ongelmia ja tarpeita, mutta ei kuitenkaan vakuuttanut. Kuulemma tuo täti on vain sellaista ennaltaehkäisevää juttua ja voi tavata vain muutaman kerran. Kaikkeen, mitä sanoin, se totes "joo" ja ehdotti, että kävisin ulkona, raitis ilma piristää. Jep. Niin ja sanoi, että jos haluan jotain lääkkeitä, pitää ottaa terkkariin yhteyttä, ja jos tuntuu siltä, et tarvitsen pidempiaikaista apua, ni pitää sit (ite?) miettiä, mihin sitä sit menis. Jäi niin paha maku suuhun, ja ton reissun jälkeen ahdisti vielä enemmän. Tietenkään ei pitäis nyt etukäteen tuomita, mutta olo on se, että tarvitsen vähän enemmän jotain kuin parin viikon päästä jonkun juttelutuokion ton naisen kanssa. Enkä nyt enää tiedä yhtään, mitä tehdä. Tohon tapaamiseen olin laittanut kaiken toivoni, ja nyt on vaan niin epätoivoinen olo, että enkö vieläkään saa apua.

Olo vaan pahenee koko ajan. Huomaan ajattelevani koko ajan vaan synkempiä juttuja enkä koe sitä vähäistäkään iloa mistään. En tosiaan usko, että tässä mitkään "ennaltaehkäisevät" jutut enää auttaa. Oon oottanut niin kauan. Ja en ymmärrä, miksei se neuvolantätikään tajua, miten paha mun on olla. Kuitenkin kesästä asti, suunnilleen puoli raskautta oon puhunu, että ahdistaa ja masentaa, enkä siltikään saa tarvitsemaani apua. Mietinkin, että pitääkö tässä joku sairaalakeikka hoitaa itelleen, että saa sitä apua.

En enää tunne oikeastaan mitään muuta kuin ahdistusta. Kun katson Pöpöä, en tunne mitään sitä kohtaan. Tai ainakaan mitään sen enempää kuin mitä tuntisin ventovierasta vauvaa kohtaan. Välillä saattaa tulla sellainen pieni rakkauden läikähdys, mutta se häviää saman tien. Vauvan kanssa oleminen ja sille puhuminen on jotenkin pakotettua ja näyteltyä, ei ollenkaan luonnollista. Toivon, että se vaan nukkuisi, ettei tarvitsisi olla sen kanssa. Naperoa kun katson, tunnen vain sääliä, että sillä on tällainen äiti. Se on kuitenkin maailman ihanin ja kiltein tyttö ja ansaitsisi niin paljon parempaa. Kun oon lasten kanssa kotona, en oo missään vaiheessa läsnä. Naperon kanssa kun hypitään ja pompitaan, oon jossain ihan muualla. Hymy ei yllä silmiin asti, olen kuin joku tyhjä kuori. Ja poden suunnattoman huonoa omaatuntoa näistä tunteista tai tästä tunteettomuudesta, mikä pahentaa oloani entisestään. Se on sellainen noidankehä, josta en pääse pois.

Äiti ja isi oli kylässä. Oli aivan ihanaa, mutta toisaalta todella raskasta. Molemmat auttoivat tosi paljon lasten kanssa, ehdottomasti enemmän kuin olisin ikinä osannut odottaa. Helpotti niin paljon, kun oli useampi syli eikä mun tarvinnut olla yksin. Oli kuitenkin niin ahdistavaa, kun ei ollut hetkeäkään omaa rauhaa. Tai siis kun ei saanut itkeä silloin, kun itketti, piti koko ajan tsempata. Ihana ystäväni etelästä on tulossa maanantaina kylään, ja sekin on täällä neljä päivää. Oon oottanut niin kauan sen vierailua, mutta toisaalta on alkanut ahdistaa, että se tulee. Juuri se, että pitää teeskennellä ja olla iloinen. En kuitenkaan halua tästä sille ystävälle puhua ellei ole pakko. Tai tule puheeksi. Se on raskaana ja odottaa esikoistaan, joten en halua pelästyttää.