Pieni, paha ihminen.

Keväällä surkeiden sattumusten summana menetin erään itselleni todella tärkeän ystävän. Syynä oli nyt jo aivan naurettavalta tuntuva ohari, molempien itsepäisyys ja paha olo. Yritin korjata meidän ystävyyttä, menin lukuisia kertoja vastaan, ojensin käteni useasti, mutta se toinen ei halunnut tarttua. Yksin oli vaikea paikata mitään, joten annoin olla. Olin tietenkin surullinen, mutta totesin, että yksin en saa meidän ystävyyttä takaisin. Yritin unohtaa.

Tänä viikonloppuna ihmisten pahansuopaisuus sai mut järkyttymään. Tämä entinen ystäväni tai hänen aviomiehensä eivät tiedä mitään mun tai mun perheen elämästä. Meijän välirikosta on kulunut pian puoli vuotta, sinä aikana emme ole nähneet emmekä jutelleet. He tietävät elämästäni vain sen, minkä pystyvät lukemaan Facebookista.

Tämä aviomies koki tarpeelliseksi kirjoittaa pitkän kommentin erääseen Facebookiin lataamaani kuvaan. Hän kirjoitti, että he ovat kovin huolissaan minusta ja minun alkoholiongemastani, kuinka he täydestä sydämestään auttoivat mua viime kesänä ja kuinka he loppujen lopuksi totesivat vain pahentavansa mun pahaa oloa ja mahdollistavan mun alkoholisoitumiseni. Hän kirjoitti, ettei hän enää kuulu mun lähipiiriin, mutta toivoo, ettei kukaan mut tunteva kannusta mua juomaan enää eikä hymistele vieressä, kun mä juon itseäni hengiltä. Hän kirjoitti tietävänsä kokemuksesta, miten huono yhdistelmä alkoholi, itsetuhoisuus ja masennus on.

Hän kirjoitti kaiken tämän ja paljon muuta julkisesti mun Facebook-seinälle. En voi ymmärtää, miten paha ihminen voi olla. Hajosin aivan täysin, kun perjantaiyönä luin sen tekstin. Itse asiassa se oli niin kamala, etten pystynyt edes lukemaan sitä kokonaan. Itkin vain. Onneksi mulla on maailman ihanimmat ystävät, jotka oikeasti välittävät musta. Ne on niitä, jotka sai mut vakuuttumaan, että tämän aviomiehen kirjoittamasta tekstistä ei kannata välittää, että se ei tiedä musta yhtään mitään enää. Puitiin asiaa pitkään ja hartaasti ystävien kanssa, mietittiin mikä oli sen motiivi, mitä se oikein tahtoi tolla viestiä. Pönkittää omaa egoaan? Aiheuttaa pahaa mieltä monille ihmisille? Leikkiä jotain jumalaa? Ei ymmärretty.

Olin ryntäämässä niiden luo tänään keskustelemaan asiasta. Tahdoin selvittää kaiken, saada sen ymmärtämään, että tolla tavalla ei tehdä. Ei kenellekään, ei ikinä. Kunnes totesin, että ei se ansaitse sitä. Ei se ansaitse mun pahaa mieltä, kenenkään pahaa mieltä, mun itkua, mun halua keskustella. Ei se ansaitse multa mitään. Ei yhtään mitään.

Motiivikin selvisi. Sen vaimo, tämä entinen ystäväni, oli puhunut yhdelle yhteiselle ystävällemme aikovansa pian ottaa muhun yhteyttä, että voitaisi selvittää meijän väliset kaunat ja ehkä olla ystäviä. Aikuisiahan tässä ollaan eikä mitään teinejä enää. Saattoipa puhua asiasta aviomiehelleenkin. Tällä tavalla aviomies varmisti, ettei entinen ystäväni enää voisi ottaa muhun yhteyttä, ettei me voitaisi olla ystäviä enää ikinä. Miten voi kukaan olla noin pieni ja paha?

Eniten surettaa mun entisen ystäväni ja heidän lastensa puolesta. Mun oli helppo yhdellä klikkauksella deletoida se ihminen elämästäni, entinen ystäväni ei voi sitä tehdä. Se mies on paha ja tuhoaa kaiken hyvän ympärillään. Se mies on pelottava, todella pelottava. Se mies ei enää onneksi ole millään tavalla osa mun elämää, ei enää ikinä.

Pmmp: Joutsenet.

Voit sanoa mitä haluat
Se ei tunnu, se ei kosketa
Mene vaan, mene vaan
Tivolitkaan ei saa mua nauramaan
Eikä sirkus tai sata hattaraa
Mene vaan, mene vaan
En kävele vastaan
Toinen toistansa täällä jumaloi
ketään täysin ei silti saada voi
Älä järjetön enää kapinoi
Mene vaan

Lumi on syönyt kaiken
Routa raiskaa tämän maan
Joutsenetkin jäätyy kiinni jaloistaan
Unelmat vaihtuu toisiin
valuen vuosiin vihaisiin
Lähtisin
Mut se vaan ei mee enää niin
Ei mikään mee enää niin

Aina kovaa
Ei ikinä pehmeää
Enkeleitä ei meille riitäkään
Mene vaan
Mä voin kääntää pään
Vaikeaa selittää ja ymmärtää
Miten toisesta aina jälki jää
Mene vaan
Sitä, mitä koitin sussa koskettaa
tajusin: ei oo olemassakaan
Aika kuole ei tappamallakaan
Mene vaan

Sä et ehdi
juosta enää junaan viimeiseen
Et ehdi enää
Jos et jo mee

Jälleenrakennus.

Lähes vuosi on kulunut edellisestä tekstistäni. Miljoona ja yksi asiaa on tapahtunut, mutta eteenpäin en ole mennyt. Edelleen junnaan samassa olossa ja tilassa, eikä muutosta ole tapahtunut. Korkeintaan tiedostan ongelmani paremmin kuin vuosi sitten, mutta mitään en ole niille tehnyt. Edelleen olen yhtä masentunut ja yhtä syömishäiriöinen.

 Nyt on viimein jo korkea aika mennä eteenpäin. Nyt alkaa jälleenrakennus.

Musta tuntuu, että en oo vielä käsitellyt eroa lasten isästä. Musta tuntuu, että nyt jo pikkuhiljaa voisi sen käsitellä loppuun asti ja jatkaa elämää. En haikaile lasten isän perään enkä edes kaipaa sitä, mitä meillä oli, mutta musta tuntuu, että se ero ja se suhde vaikuttaa yhä kaikkeen mun elämässä. Ei mikään uusi suhde voi onnistua ennen kuin oon käsitellyt mun ja lasten isän eron. Kesti yli vuosi tajuta tämä. En mä mitenkään hidas ole. Oli mulla viime kesänä yksi rebound, sitten toinen, sitten reboundin rebound ja onkohan nyt sitten menossa reboundin reboundin rebound, en tiedä. Yhtä tuhoon tuomittuja kaikki jutut, myös tämä viimeisin ja tämänhetkinen, ja se jos mikä vituttaa.

Mutta ei se auta. Oon mä jo pitkään tai ehkä jopa aina tienny, että kukaan ei voi rakastaa mua ennenku mä rakastan ite itteäni. Niin kliseistä kuin se onkin, niin tottahan se on. Mutta musta tuntuu, että tästä se lähtee. Nyt mä sen opettelen ja opettelen olemaan onnellinen yksin, olemaan kenestäkään riippuvainen ja olemaan itsenäinen.

Viime vuosi oli hurja, mutta nyt on aika mennä eteenpäin.