Jälleenrakennus.

Lähes vuosi on kulunut edellisestä tekstistäni. Miljoona ja yksi asiaa on tapahtunut, mutta eteenpäin en ole mennyt. Edelleen junnaan samassa olossa ja tilassa, eikä muutosta ole tapahtunut. Korkeintaan tiedostan ongelmani paremmin kuin vuosi sitten, mutta mitään en ole niille tehnyt. Edelleen olen yhtä masentunut ja yhtä syömishäiriöinen.

 Nyt on viimein jo korkea aika mennä eteenpäin. Nyt alkaa jälleenrakennus.

Musta tuntuu, että en oo vielä käsitellyt eroa lasten isästä. Musta tuntuu, että nyt jo pikkuhiljaa voisi sen käsitellä loppuun asti ja jatkaa elämää. En haikaile lasten isän perään enkä edes kaipaa sitä, mitä meillä oli, mutta musta tuntuu, että se ero ja se suhde vaikuttaa yhä kaikkeen mun elämässä. Ei mikään uusi suhde voi onnistua ennen kuin oon käsitellyt mun ja lasten isän eron. Kesti yli vuosi tajuta tämä. En mä mitenkään hidas ole. Oli mulla viime kesänä yksi rebound, sitten toinen, sitten reboundin rebound ja onkohan nyt sitten menossa reboundin reboundin rebound, en tiedä. Yhtä tuhoon tuomittuja kaikki jutut, myös tämä viimeisin ja tämänhetkinen, ja se jos mikä vituttaa.

Mutta ei se auta. Oon mä jo pitkään tai ehkä jopa aina tienny, että kukaan ei voi rakastaa mua ennenku mä rakastan ite itteäni. Niin kliseistä kuin se onkin, niin tottahan se on. Mutta musta tuntuu, että tästä se lähtee. Nyt mä sen opettelen ja opettelen olemaan onnellinen yksin, olemaan kenestäkään riippuvainen ja olemaan itsenäinen.

Viime vuosi oli hurja, mutta nyt on aika mennä eteenpäin.