Synnytys.

Tässä synnytyskertomusta.

Laskettu aika oli siis 14.10., ja siitä mentiin humahtaen yli. Itse olin vain tyytyväinen, kun vauva antoi odottaa itseään, niin paljon ahdisti ja pelotti tuleva synnytys.

Kaikenlaista juilintaa ja muuta kipua oli kyllä ennen laskettua aikaa ja sen jälkeen, mutta ei kuitenkaan mitään synnytykseen viittaavaa, kunnes maanantain ja tiistain (17. ja 18.10.) välisenä yönä alkoi kipeät supistukset. Tiesin heti niiden olevan Niitä, synnytyssupistuksia. Kello oli 6.38, kun laitoin ensimmäisen kerran supistuksen ajankohdan ylös. Siitä lähtien niitä tulikin noin 4-15 minuutin välein. Miehelle sanoin, että ei ehkä kannata lähteä kouluun, sen verran kipeää teki enkä olisi naperon kanssa selvinnyt kahdestaan.

 Aamupäivä meni supistuksia kellotellessa ja puhallellessa. Minä huusin miehelle "kello" aina supistuksen alkaessa, ja mies kirjoitti ajan ylös.  Kuitenkin ajattelin koko ajan, että kohta ne loppuvat kuin seinään. En pystynyt syömään juuri mitään, mehukeittoa sain sentään alas.

Puolenpäivän aikaan mies soitti äidilleen, että tämä voisi tulla hakemaan naperon, kun aloin olla sen verran kipeä, etten tahtonut lapsen enää olevan paikalla. Miehen kanssa ne kyllä vain naureskeli mun uuuuuuu-mantralle. Napero ja mummi lähtivät joskus kahden aikaan, minkä jälkeen supistuksiin tuli pidempi väli. Ajateltiin jo, että se siitä. No jatkuihan ne kuitenkin, ja siinä vaiheessa mun olo oli jo aika heikko. Syömättömyys ja toisaalta oksentaminen sai olon tosi huonoksi. Palelin ja tärisin vain. Menin kuumaan suihkuun, joka helpotti myös supistuskipuja. Haaveilin saunasta, mutta sitä sentään ei laitettu lämpiämään.

Kun olin saanut tarpeekseni suihkusta, todettiin, että ehkä lähdetään käymään sairaalassa. Kipu oli ihan siedettävää, mutta huoletti se, etten saanut mitään pysymään sisällä ja että olo oli niin heikko. Jos se jatkuisi, en todellakaan jaksaisi joskus seuraavana aamuna synnyttää. Sairaalassa sentään ehkä pääsisi tippaan, jos ne nyt ottaisi sisään.

Puoli neljän aikaan mies tilasi taksin. Koko taksimatkalla tuli tasan kaksi supistusta, väli siis piteni taas. Mietin, että ei ne kyllä tasan ota mua sinne sisään, jos ei edes supistele. Kello 15.59 mies merkitsi ylös viimeisen supistuksen ennen synnärille menoa.

Synnyttäjien vastaanotossa pääsin käyrille, ja supistuksia tuli noin viiden minuutin välein. Tuossa vaiheessa kohdunsuu oli jo 4-5 senttiä auki. Yllätyin, koska oletin, että kohdunsuu olisi korkeintaan pari kolme senttiä auki niin kuin silloin, kun esikoista mentiin synnyttämään. Synnytys katsottiin alkaneeksi klo 15.40, jolloin supistusten väli oli viimeisen kerran yli 10 minuuttia. Siinä vastaanotossa maatessani alkoi jo ehkä vähän tuntua siltä, että ponnistuttaa. 

Pääsin heti synnytyssaliin, joka oli sattumoisin sama huone, jossa esikoinen syntyi. Supistukset alkoivat siinä vaiheessa olla jo melko kovia. Olin jo valmis epiduraaliin, vaikka etukäteen olinkin ajatellut, että haluan selvitä ilman mitään selkärankapuudutteita. Salissa sain ensimmäiseksi peräruiskeen ja sitten istuinkin vessassa vaikka kuinka kauan. Mies piti seuraa. Yhtäkkiä siinä pöntöllä istuessani kuului "poks" ja valtava loiskahdus. Säikähdettiin miehen kanssa älyttömästi, että vauva loiskahti pönttöön, mutta ei sentään. Se oli lapsivesi. Kello oli noin 16.55.

Kun pääsin pöntöltä ylös, pohdittiin kätilön kanssa kivunlievitystä. Epiduraalista oli puhetta, altaasta kieltäydyin, kun kivut olivat niin kovat, etten voinut enää ajatella kovin järkevästi. Sain lämpötyynyn, jota pidin alavatsalla. Takerruin siihen kuin pelastusrenkaaseen.

Kun kerran asettauduin sängylle käyrille, en enää päässyt siitä ylös. Pian lapsiveden mentyä paikat oli jo 6 senttiä auki, ja kohdunsuu avautui nopeasti. Ponnistamisen tarve kasvoi koko ajan, ja kivut lisääntyivät. Tuntui, että aina supistuksen tullessa häilyin jossain tajunnan rajamailla, mutta supistusten välillä oli oikeastaan ihan hyvä olla. Sain kipuun ilokaasua, ja se veikin supistuksista kivun melkein kokonaan.

Mies sanoi, että vauva syntyy ennen kuutta. Mä sanoin, että ei varmasti synny, mutta ehkä tän vuorokauden puolella. Kätilö totesi, että kyllä se tänään syntyy.

Ponnistutti aivan älyttömästi. Pian olin jo 8 senttiä auki ja siitä hetkeltä tuntuneen ajan jälkeen kätilö sanoi, että vielä on vähän reunoja jäljellä. Siinä vaiheessa olin jo aivan pihalla, 8 senttiä auki ja reunoja jäljellä? Jouduin kysymään kätilöltä, että mitä tarkoittaa, jos on vähän reunoja jäljellä. Kätilö sanoi, että kohta pääset ponnistamaan, ja minä kysyin, että siis syntyykö se lapsi sitten. Kätilö vastasi, että syntyy. Siinä vaiheessa iski pieni paniikki. En ehtisi saada sitä pirun epiduraalia, ja se vauva oikeasti syntyisi. Olin valmistautunut siihen, että vauva syntyy aikaisintaan seuraavana aamuna, niinhän se esikoinenkin teki. Yli 12 tuntia makasin sairaalassa ennen kuin vauva oli maailmassa. Ja nythän me oltiin vasta tunti sitten tultu, ei se vielä voisi syntyä.

Tässä vaiheessa sain jo vähän ponnistaa supistuksen mukana, mutta en kuitenkaan kovasti, koska kohdunsuu ei ollut vielä täysin auki. Aivan mahdoton homma ponnistaa vähän mutta ei paljon. Kätilö sanoi, että jos on pakko ponnistaa, niin ponnista vaan, hän painaa niitä reunoja pois tieltä. Niinpä sitten oli alettava ponnistaa, kun en enää pystynyt pidättelemään. Jossain vaiheessa mies kutsui toisen kätilön paikalle ottamaan vauvaa vastaan. Vauvan sydänäänet laskivat aina supistuksen aikana, mutta korjaantuivat supistusten välillä.

Aluksi olin jonkinlaisessa kylkiasennossa, mutta sydänäänten laskun takia jouduin kääntymään selälleni. Tai oikeestaan miehen piti kääntää mut, koska en itse pystynyt kivun takia tekemään mitään. Paniikki iski siinä vaiheessa, kun pää oli jo syntynyt ja olisi pitänyt ponnistaa loputkin vauvasta ulos. Äitiäkin taisin siinä vaiheessa kerran huutaa. Melkoiset jääkiekkoilijan reidet pojalla on, kun niiden synnyttäminen sattui enemmän kuin pään ja hartioiden. Potra poika syntyi siis kello 17.52.

Sain vauvan heti rinnalleni, ja siinä se pötkötteli pitkään. Autuaasti se alkoi imeä rintaa heti, kun vain sai. Vasta sen jälkeen mies pääsi pesemään vauvan, ja se punnittiin ja mitattiin. Painoa oli 4 080 g ja pituutta 51 cm. Apgar-pisteet oli 9, 10 ja 10. Synnytyksen kesto oli: 1. vaihe 3 tuntia 2 minuuttia, 2. vaihe 10 minuuttia ja 3. vaihe 14 minuuttia. Sairaalassa ehdittiin olla huimat tunti ja 52 minuuttia, kun vauva oli jo maailmassa. Hurjan nopeasti homma siis eteni lapsiveden menon jälkeen.

Todella hyvä mieli jäi synnytyksestä. Selvisin vaurioitta, ja vauvakin oli terve ja täydellinen. Etukäteen olin aivan varma, että kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen ja että jompikumpi tai molemmat meistä kuolee tai joutuu ainakin olemaan sairaalassa kuukausia. Aivan ihana tunne, kun huolen ja murheen täyttämän raskauden jälkeen synnytys onnistuu täydellisesti. Sairaalassa oltiin alle kaksi vuorokautta, torstaina 20.10. siis kotiuduttiin. 

Kaikesta aikaisemmasta huolimatta koin todella tärkeäksi, että mies oli paikalla ja mun tukena. Ei siinä kukaan muu olisi voinut olla. Synnytys tuntuu lähentäneen meitä jonkin verran, mutta silti ne aiemmat asiat pitäisi selvittää. Ei tästä vain voi jatkaa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mies ehkä kuvittelee niin. Siltä se ainakin vaikuttaa. Nyt kuitenkin elämä on niin kiireistä ja vaatii totuttelua, ettei tässä todellakaan ole aikaa ja jaksamista alkaa purkaa parisuhdeasioita. Ehkä sitten myöhemmin, kun tämä tästä tasaantuu.