Voi, miten surkea äiti olenkaan. Tänään oon menettäny hermoni täysin esikoisen kanssa noin miljoona kertaa. Surkeaa. Sen kanssa saa taistella joka asiasta, ja mulla ei vaan pinna riitä. Sitten riidellään ja itketään molemmat. Toinen on sen jälkeen maailman ihanin ja tulee halaamaan. Ja mä tunnen olevani maailman huonoin ihminen.
Lisäksi tuntuu, etten anna tuolle pikkuiselle riittävästi itsestäni. Suurimman osan vuorokaudesta se vain nukkuu, mutta sillon kun se on hereillä, sen kanssa pitäisi mun mielestä seurustella. Tuntuu, etten osaa sitäkään. Kovasti juttelen ja tuijottelen sitä, mutta tuntuu, ettei se riitä. Mikään ei riitä.
Kamalan riittämätön tunne. Ei musta oo tähän. Mies sanoi viime talvena alkuraskauden väsymystä valittaessani, että olisit miettinyt ennen kuin lapsia halusit. Olisi pitänyt. Ihanimpia ja tärkeimpiä nuo lapset kuitenkin ovat, mutta jollain tavalla tämä rankkuus pääsi yllättämään. Ehkä olisi helpompaa, jos ei olisi niin paha olla. Fyysisestikään en voi tällä hetkellä kovin hyvin, joten ehkä sekin verottaa. Pientä lämpöä koko ajan, päätä särkee jatkuvasti, alavatsa on pirun kipeä ja nyt vielä rinnatkin tuntuvat tulehtuneen. Nyt mennään särkylääkkeillä, maanantaina lääkäriin, jos oireet jatkuvat.
Lupaan olla huomenna parempi äiti. Lupaan jaksaa lähteä asunnosta ulos huomenna ja viedä naperon puistoon. Lupaan olla hermostumatta ja tiuskimatta huomenna. Lupaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti