Tänään oli ihan hyvä päivä. Eilinen oli aivan hirveä, maailman hirvein. Tänään en menettänyt hermoja lapseen ja saatoin jopa olla ihan hyvä äiti. Kyllähän tuollainen parivuotias uhmis koettelee pinnaa, mutta hyvin selvittiin.
Eilisestä en meinannut selvitä. Rikoin puhelimeni suutuspäissäni. Kamala, kamala äiti. Puhelimella ei niin väliä, mutta pelottaa, miten sekin vaikuttaa naperoon. Miten kaikki vaikuttaa naperoon tai Pöpöön. Mua vaan niin pelottaa. Mua pelottaa tää oma olo, tulevaisuus ja kaikki. Se, mitä noista lapsista tulee, jos äiti on tällanen, jos äidillä on näin paha olla. Tää paha olo ottaa mahasta, oksettaa, kuristaa kurkkua.
Tiedän, että pitäisi hankkia apua. Eilen sen tajusin, koska ei tämä voi näin jatkua. Toivoisin, että saisin jotain nappeja, joilla saisin tän olon normalisoitumaan. Onnellisuuspillereitä. On sellanen olo, etten tunne mitään muuta kuin ahdistusta. Tiedän rakastavani Pöpöä aivan älyttömästi, mutta en jostain syystä tunne sitä. Rakkautta. En sillä tavalla kuin pitäisi. Pelkkää ahdistusta, tyhjyyttä ja pelkoa. Kunpa tämän saisi jotenkin loppumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti