Apua.

Eilen oli Pöpön 1-kuukautisneuvola. Neuvolassa oli kaikki hyvin. Poika on ollut ruoka-aikaan kotona, painoa 5 090 g ja pituutta 57 cm. 57 cm! Tyyppi on kasvanut kuukaudessa kuusi senttiä! Tokihan siitä osa on pelkkää oikenemista, kun on niin kasassa syntyessään, mutta kuitenkin. Kuusi senttiä!

Sain neuvolantädille sanottua, että en ole voinut ollenkaan hyvin syntymän jälkeenkään. Se varasi heti mulle ajan jollekin psykiatriselle sairaanhoitajalle, joka sitten kartoittaa mun tilanteen ja ohjaa eteenpäin, jos on tarvis. Ja toivottavasti se hoitsu on sitä mieltä, että on tarvis. Pelottaa kovasti, etten saa mitään apua kuitenkaan, niin kuin kesällä. Sanoi se neuvolantäti, että onhan synnytyksestä niin vähän aikaa, että on mielialan heittelyt on normaalia. Tietty on, mutta tämä vaan ei enää tunnu normaalilta. Mutta onneksi ei tarvinnut alkaa vaatimalla vaatia mitään.

Kun sanoin miehelle, että sain jutteluajan, se kysyi vaan, että miksi mä sellaselle menen. Sanoin, että on niin helvetin paha olla. Siinä se keskustelu. Eikö sitä kiinnosta ollenkaan, miten mä voin, vai mitä toi oli? Ei se kyllä ole aiemminkaan juuri kommentoinut, kun oon sanonut, että tuntuu tosi pahalta. En tiedä, miksi.

Pöpö on tänään kuukauden. En pysty käsittämään, miten aika voi kulua niin nopeasti? Tai vasta se oli viikon ikäinen, ja nyt on kolme viikkoa hävinnyt johonkin? Toisaalta oma paha oloni alkoi juurikin silloin, kun Pöpö oli viikon ikäinen, ja sen jälkeen olen kai elänyt jonkinlaisessa sumussa. Eikä kai se ole mikään ihme, että aika kuluu, kun joka aamu odottaa vaan, että tulis ilta ja olis sekin päivä ohi. 

Toivottavasti saisin oikeasti apua ja pääsisin vihdoin nauttimaan tästä vauva-ajasta. Tämän hetkinen tunne on se, että en edes haluaisi olla enää kotona. En kyllä haluaisi palata töihinkään. Mutta kotona olo tuntuu aika helvetiltä. Päivät on niin pirun pitkiä.

Yöllä oli satanut lunta, ja maa on vähän valkoisena. Toivottavasti päästään ulos lasten kanssa sitä ihmettelemään.