Perjantai.

Onnea on ihana ystävä. Sain eilen purkaa mieltäni eräälle ystävälle. Olen niin kiitollinen hänestä, parhaasta ystävästäni. Välimatkaa meillä on valitettavasti yli 600 kilometriä, joten nähdään vain silloin, kun me matkataan etelään. Ollaan tunnettu ala-asteelta asti, yli puolet elämästä. Harvat ystävät pysyy mukana niin pitkään. On meilläkin tietty ollut aikoja, kun ei olla oltu kovin paljon tekemisissä, mutta parin viime vuoden ajan ollaan oltu todella tiiviisti yhteyksissä. Suurimmaksi osaksi se johtuu varmasti lapsista, kun ollaan nyt kahdesti jo oltu raskaana samaan aikaan. Ystävästäni tulee Pöpön kummikin, ja mä sain kunnian alkaa heidän kuopuksensa kummiksi. Kunpa vaan asuttais lähempänä toisiamme. Lapsetkin on niin saman ikäsiä, että niistä tulis varmasti bestiksiä. Niinku me äiditkin oltiin joskus sillon kuudennella luokalla, bff.

Eilen sain kuulla surullisia uutisia. Pikkuveljeni on eronnut tyttöystävästään. Koko juttu tuli aivan puun takaa varmaan kaikille paitsi niille itelleen, ja mua surettaa ihan hirveästi. Ne oli niin söpö pari. Harmittaa niin paljon. Aloin miettiä meijän mahdollista eroa. Se tulee kyllä kanssa niin yllätyksenä melkein kaikille. Mun muutama ystävä tietää meijän ongelmista, mutta muut ei varmasti osaa aavistaakaan.

Suuntaan tai toiseen tässä pitäisi pian tapahtua jotain. On jotenkin niin ahdistavaa olla kotona samaan aikaan miehen kanssa, vaikka kyse ei olekaan kuin parista tunnista päivässä. Nykyään sentään jutellaan toisillemme, ja kaikki on tavallaan normaalisti. Mutta ei kuitenkaan ole. Eikä varmasti tule olemaankaan. En tiedä, oonko jo luovuttanut ja valmistaudun henkisesti eroon. Ehkäpä. Ei nimittäin ole sellaista tunnetta, että jaksaisin alkaa selvittää koko asiaa, mun puolesta sen voisi vain lakaista maton alle ja jatkaa elämää erillään. Tottakai lapset sitoo meidän yhteen loppuelämäksi, ja ilman muuta miehen haluan pitää elämässäni, mutta enää ei vain ole sitä tunnetta eikä sitä rakkautta, mitä ennen oli. Neuvolantäti oli sitä mieltä, että asia pitää yrittää selvittää juurta jaksain ja sitten vasta erota, mutta en mä tiedä, jaksaisinko mä. Tai olisiko siitä mitään hyötyä, kun se tunne puuttuu. En tiedä, miten sen voisi saada takaisin. Selväähän on, että ei me tätä yksin saada ratkaistua, ja kun keskusteluavun saaminen tässä kaupungissa on mitä on, niin mitäpä siitä tulisikaan.