Häähumua.

Viikonloppu meni häitä juhliessa. Ihanaakin ihanampi rakas ystäväni jo yli kymmenen vuoden takaa meni naimisiin toisen hyvän ystäväni kanssa. Itse sain kunnian olla kaasona, vaikka tälle tuoreelle rouvalle sanoin jo pari vuotta sitten yksien häiden jälkeen, etten koskaan enää ala kaasoksi. Aloin tietenkin, kun ystäväni pyysi.

Juhlat onnistuivat loistavasti ja olivat vain niin ihanat. Oli ihanaa nähdä vanhoja työkavereitani siltä ajalta, kun vielä asuin Etelä-Suomessa. Yhtä hyviä tyyppejä olivat edelleen kuin silloin seitsemän vuotta sitten. Hieman haikeana muistelen niitä aikoja. Hyvä, että ne ovat menneisyyttä, mutta kuitenkin, olihan se mukavaa.

Vähän jännitin etukäteen, koska siellä oli paljon myös muita vanhoja tuttuja, edellisiä elämiä ja muita. Pelotti mennä sinne, koska koen, että en ole juuri päässyt eteenpäin. Opiskelen edelleen, olen "väliaikaisessa" duunissa, eronnut kahden lapsen yh-äiti. Mutta sitten mä aloin ajatella, että mitä helvetin väliä sillä on. Eikä sillä olekaan. Ei ole mun elämä mennyt ehkä ihan sillä tavalla kuin oon ajatellu, mutta ei kai se silti sen huonompi elämä ole? Tottakai sitä miettii välillä, useinkin, että miksi just mun elämä on niin paskaa, mutta loppujen lopuksi se ei ole. Niiden paskimpienkin päivien jälkeen tulee parempia, näitä jolloin kaikki on vain vaaleanpunaista hattaraa.

Pieni alakulo alkaa kyllä hiipiä pintaan, eikä sille mitään voi. On paljon asioita, joiden toivoisin olevan toisin, mutta myös paljon asioita, jotka ovat just hyvin juuri sellaisina kuin ne ovat. Mulla on maailman parhaat ja ihanimmat lapset, joiden puolesta antaisin mitä vain. Mun elämä on täynnä hienoja, tärkeitä ja niin rakkaita ystäviä ja läheisiä, etten edes ymmärrä miten voin olla niin onnekas. Ja maailma on täynnä ihania, mahtavia ja niin sydämellisiä ihmisiä niinkuin sain tuolla häissä huomata.

Kunpa tästä fiiliksestä sais jemmattua edes osan pahan päivän varalle. Että muistaisi silloinkin olla kiitollinen kaikesta siitä, mitä on, eikä vain ajatella niitä asioita, joita ei ole.