Ei se noin suurelta tuntunut. Eikä mun mielestä edes näyttänyt. Kuva on lasketulta päivältä, 14.10. Eipä ihme, että tuolta yli nelikiloinen syntyi. Mutta voi että mä rakastin tota vatsaa. Tuossa tokassa raskaudessa nautin siitä mahasta vielä enemmän kuin ensimmäisessä, vaikka muuten lähes koko raskausaika oli ihan hirveetä. Maha oli vain niin ihana.
Kahlasin äsken koko blogisi läpi ja huhhuh tuota sun elämääsi. Mutta, nyt koko kahlauksen tehtyäni, olen kyllä oikein onnellinen puolestasi, että sait aikaiseksi hommata itsellesi ja lapsillesi uuden asunnon. Etkä jää tuleen makaamaan ja polttamaan itseäsi loppuun. Olet tainnut ymmärtää että itseään varten täällä lopulta kaikki elää, ei sitä voi toisen vuoksi uhrautua. Ja kyllä ne teidän sukulaiset ja anoppikin teidän erillään asumiseen tottuu. Ties vaikka mieskin vähän ymmärtäisi missä mennään ja että tää todellakin tapahtuu. Harmi ettei se tajua puhua mistään, onko sen oma lapsuudenkoti ollut samanlainen? Onko sen vanhemmat eronneet? Jostainhan nää käyttäytymismallit yleensä opitaan. Tai sit anoppis vaan on niin uhrautuvainen ja kiltti ja epäitsekäs, että ei ole uskaltanut asialle mitään tehdä. Noh, niin tai näin, olen kyllä toiveikas että pääset eteenpäin vielä. Kyllä ne lapsetkin tottuu isättömyyteen varmasti, ei se niillekään hyvää tekis että olette yhdessä vaan lasten takia, kun ei se kovin onnellinen perhe varmaan olis...siis, mielummin nyt niin pääsevät muodostamaan omaa identiteettiään esimerkillisen äidin seurassa. Mun mielestä just mielummin tuollainen lapsien parasta ajatteleva itsekäs äiti, kuin pelkuri-äiti joka ei uskalla tehdä sitä mitä pitäisi. Nostan sulle hattua. :) Lapset voi asiaa ihmetellä, mut sit kun ne kasvaa pystyt sit juttelemaan niiden kanssa ja kertomaan näistä jutuista niin kyllä ne varmasti ymmärtää.
VastaaPoistaKiitoksia kommentistasi ja kannustuksesta. Aika hurjaahan tämä elämä on ollut viime aikoina, mutta nyt tosiaan tuntuu helpottuneelta, ja uskon, että kyllä tämä aikaa myöten vielä hyväksi elämäksi muuttuu.
PoistaAlkuunhan varsinkin tuolle isommalle on varmaan hankala oppia, että on kaksi eri kotia. Kuitenkin myöhemmin siitä tulee varmaan ihan itsestään selvä asia, että on meidän koti ja isin koti, eikä lapset muistakaan aikaa, jolloin vielä kaikki asuttiin saman katon alla.
Anopilta en oikein kehtaa kysellä miehen kasvatuksesta, mutta olen samaa mieltä, että jostainhan tommoset käyttäytymismallit kumpuaa. Mies sanoo, että äitinsä on opettanut, ettei riidoissa mennä nukkumaan, mutta ei kuitenkaan osaa selittää, miksi ite sitten jättää asiat selvittämättä. No, ehkä me joskus puhutaan nämäkin asiat selviksi.
Kyllähän lapset sopeutuu vaikka mihin. :) Ja kun eivät mitään murrosikäisiä ole, niin eiköhän se siitä suju ihan hyvin.
VastaaPoistaVoihan se olla että anoppi on tosiaan opettanut ettei riidoissa saa mennä nukkumaan, mutta toteuttavatkohan he sitä itsekkään sitten omassa parisuhteessaan...? Anoppi yrittänyt opettaa että tee näin, älä niin kuin me teemme, mutta... voihan se olla että eivät itsekkään kykene keskustelemaan ongelmista vaikka tietävät että niin pitäisi tehdä. Joku tämmöinen varmaan hyvinkin voi olla taustalla miehelläsi.
Kyllähän omaa käyttäytymistä pystyy muuttamaan, mutta se muutoksen halu pitää kyllä tulla itsestä ja pitää myös olla korkea motivaatio siihen,eihän se muuten onnistu. Jotenkin tuosta miehestäsi saa sellaisen kuvan että motivaatio puuttuu.
Sitä muuten mietin, että missä vaiheessa tajusit ettei kaikki ole kunnossa? Blogisi alkoi siitä että yksi muksu oli jo, ja toinen tulossa, että oliko ongelmia jo heti ensimmäisen synnyttyä vai vasta toista odottaessa...? Ei siis ole pakko vastata, mietinpähän vaan. Tai ehkä kirjoittelitkin asiasta jo jotain, en ihan joka kappaletta sana sanalta lukenut (kun pitää täällä töissä näitä töitäkin yrittää tehdä...). Noh, mutta, ihan itselle tuli positiivinen mieli kuitenkin näistä sun viimeisimmistä postauksista, selkeästi valoa tunnelin päässä. :) Ihana kun uskallat olla rohkea, jatka samaan malliin. :)
Kiitos taas kommentistasi :)
PoistaMeijän ongelmat alkoi mun mielestä noin vuosi sitten, jotakuinkin silloin, kun saatiin tietää kakkosen olevan tulossa. Tai ehkä jo aiemmin, en tiedä. Varmaan alunperin esikoisen syntymän jälkeen asiat alkoivat sujua huonommin, kun parisuhteelle ei ollut enää niin paljon aikaa kuin aiemmin. En oikeastaan tiedä. Viime kesänä kaikki kärjistyi ja syksyllä vielä hurjemmin. Nyt tämä viimeisin oli sitten se viimeinen naula arkkuun.
Miehen äiti on miehen yksin kasvattanut ihan vauvasta saakka, joten en tiedä enkä sen puoleen kehtaakaan kysyä mistään kasvatusjutuista. Pakkohan noiden käyttäytymismallien on kuitenkin jostain tulla. Mutta tosiaan tarkemmin en tiedä, ja tuntuisi jotenkin kamalan syyllistävältä mennä anopilta utelemaan, että miten nyt sen lapses oot kasvattanut. Ja jotenkin senkin takia en ole sille sanonutkaan, minkä takia todellisuudessa erotaan. Kun anopille kerrottiin, sanottiin vain, että ei tulla enää toimeen, se saa riittää sille selitykseksi, vaikka välillä mieli tekisi haukkua mies sille ihan kokonaan.