Hemmetin masennus. Taas pari päivää ollaan niillä fiiliksillä menty, ja voi helvetti, että voi ottaa päähän. Mä TIEDÄN, että näin on parempi, ja mä TIEDÄN, että tämä ero ei ole yksin mun syy. Miksei mun pää voi tajuta sitä myös? Järki ymmärtää, tunteet ei. Järjellä ajateltuna erilleen muutto on niin oikea ratkaisu, mutta kuitenkin tunnen oloni niin epäonnistuneeksi. Perhe on kuitenkin niin perustavanlaatuinen osa ihmisen elämää, että sellaisen kun joskus saa, se pitäisi pitää koossa.
Tällä hetkellä mua niin ällöttää nähdä onnellisia pariskuntia työntämässä lastenvaunuja tai kuulla, miten kivasti kavereilla ja niiden puolisoilla menee. Tiedän, että toisten onni ei ole multa pois, mutta pliis, antaisiko joku mullekin vähän sitä onnea. Kateellisena katselen onnellisia ihmisiä ja tunnen itseni niin surkeaksi. Miksei mullakin voisi olla sellaista elämää? Miksen mä voinut onnistua tässä hommassa, tässä elämässä? Miksen mä saanut pidettyä perhettä kasassa?
Se on masennus, joka puhuu. Oon varma siitä. Tiedän, ettei mun pitäisi tuntea itseäni epäonnistuneeksi, mutta en vain voi sille mitään, että se tunne jäytää mun sisällä koko ajan. Se tunne on myös meinannut lamauttaa mut näin kahtena päivänä. Eilen oli tosi surkea päivä, mikään ei kiinnostanut eikä huvittanut, ja naperon kanssakin vain tapeltiin. Tänään oon onneks päässy kunnolla liikkeelle, ja olokin on ehkä ihan hieman parempi sen takia.
Sen muutoksen olen huomannut itsessäni, että taistelen sitä masennusoloa vastaan. Syksyllä vielä annoin sen masennuksen vain vyöryä ylitseni ja lamaannuin sen alle. Nyt yritän miten tahansa saada sen olon menemään pois. Kovin hyvin se ei onnistu, mutta pakotan itseni ulos tai tekemään jotain järkevää, etten vain jumiudu tietokoneelle.
Ystäväni oli sitä mieltä, että mun pitäisi saada jotain kunnon keskusteluapua, siis ihan tuolta psykiatriselta puolelta. Ite oon ehkä vähän samoilla linjoilla. En koe, että keskusteluista sen hoitsun kanssa olisi kovinkaan kummoista hyötyä. Ne on vähän semmosia kahvipöytäkeskusteluja. Toisaalta taas pelkään yli kaiken, että joku veisi lapset multa, jos tunnustan olevani heikko ja tarvitsevani apua. Ei hyvä näin.
Sehän susta tekee paljon vahvemman, kun itse pystyt myöntämään, jos apua tarvitset ja sitä itse hankit.
VastaaPoistaItsellä on kokemusta sekä psykiatrista ja avomielenterveyspalveluista ja ties mistä.. Tiedä sitten, että onko siitä läpinästä mitään käytännön hyötyä, mutta mun mielestä on mahtavaa, kun voin vinkua juuri niin paljon kun mieleni tekee ja sen, jolle valitan, on pakko kuunnella, kun se saa siitä palkkaa! Se jo piristää kummasti, kun saa ulista ja sinua kuunnellaan. Mitä hyötyä siitä on, en tiedä. Jos se toimii, se riittää.
Nyt olen itse pohtinut, pitäisikö sitä lähteä taas tuonne kunnalliselle puolelle vinkumaan, ennen kuin olo menee huonommaksi. Tiedä sitten onko kyseessä raskausmasennus vai ihan tavan masennus vai tavan raskaus vai vai vai.. Jos sillä, että menen sinne höpisemään, voin ennaltaehkäistä mahdollista raskauden jälkeistä masennusta, niin totta helkkarissa sinne menen, että saadaan molemmat lapsen kanssa mahdollisimman hyvä alku. Ja mielummin menen sinne ennen kuin olo alkaa huononemaan, jos niin on tehdäkseen.
En tiedä onko tästä nyt niin apua, mutta sanonpahan kuitenkin. Oon aina ollut sitä mieltä että ennen kuin voi rakastaa muita, on osattava rakastaa itseään. Ja noh, sinä olet jo osoittanut rakastavasi itseäsi sen verran että olet tarttunut kissaa sarvista ja nostanut sen pöydälle ja taistellut oman, ja lastesi hyvinvoinnin, mielenterveyden ja tulevaisuuden puolesta. Toki se ei varmasti ole kovin kivaa juuri nyt, mutta ihan varmasti jahka näistä ensimmäisistä päivistä, viikoista ja kuukausista yksin selviät alkaa järki yleensä voittamaan... ja jos tunteet vielä vaikka puolen vuoden päästä on niin voimakkaat niin ainahan sitä takaisin vanhaan yleensä pääsee. Mutta haluatko sitä?
VastaaPoistaEnnen kaikkea, kun uskoo itseensä, ja uskoo omiin tekemisiinsä, muutkin uskovat sinuun. :) Et kyllä se päivä vielä risukasaankin paistaa, älä hätäile. Älä ainakaan luovuta, vastahan pääset vauhtiin. Et kai halua sairastuttaa itseäsi taas ja istua vessassa odottamassa seuraavaa kertaa kun saat olla yksin ja itkeä? En ole ikinä sairastunut masennukseen, mutta kuulostaa kyllä sen verran kauhealta etten hirveästi haluaisi asiaan omakohtaisia kokemuksia. Enkä kyllä toivo että sinäkään moiseen ajaudut enää. Päivä kerrallaan eteenpäin, ja joskus vielä huomaat hymyileväsi peilille. :)
Kiitoksia taas. Ihanaa, kun on olemassa teidänlaisianne ihmisiä!
VastaaPoistaTänä aamuna elämä näyttää taas valoisammalta. Ens viikon perjantaina se hoitsu tulee taas kylään, ja kattelen, millaset fiilikset siitä tulee. Ehkä joku oikea terapeutti vois olla parempi ja sellainen, joka ei tule neuvolan kautta. En tiedä.
Ja sulle Barbie sanon, että ihan ehdottomasti kannattaa sitä keskusteluapua hakea jo raskausaikana, jos vähänkään siltä tuntuu! Mähän en sitä raskaana ollessani saanut ja väitän, että jos olisin saanut, syksy ei olisi ollut niin kamala. Synnytyksen jälkeinen hormonimyrsky vetää kyllä paskan fiiliksen potenssiin miljoona. Valitettavasti.
Kiitos, Maija, sulle myös sanoistasi. Järjellä kun ajattelen, tiedän, että näin on parempi, mutta tunteet yrittää väittää vastaan. Ihana, että joku sanoo mulle, että oon oikealla tiellä. Kiitos.