Ei voi olla totta.

Tekstiä eilisillalta.

En voi tajuta, miten helvetissä me ollaan taas tässä tilanteessa. Tilanne juuri nyt on toisinto loppuvuoden tilanteesta. Mitä helvettiä mä teen?

Mies tuli illalla kotiin. Laittoi naperon unille, ja mä samalla pienemmän. Kun mies palasi olohuoneeseen, kysyin siltä, pitäisikö meijän jutella. Se kysyi, mistä. Mä kysyin, että eikö sen mielestä meillä oo mitään selvitettävää, senkö mielestä kaikki on hyvin. Se vastasi, että ite alotit. Näin kypsästi meillä keskustellaan. Minä kuvittelin olevani parisuhteessa aikuisen kanssa, en nelivuotiaan.

Mies pyysi hyvin vittuuntuneen kuuloisena anteeksi, kun ei ollut jaksanut siivota tai käydä kaupassa, ja totesi, ettei varmasti jaksa jatkossakaan. On kuulemma niin hirveän väsynyt. Vaikka oonkin kotona lasten kanssa, mun mielestä ei oo täysin mun homma siivota ja pitää kotia kunnossa. Miehen mielestä kai on. Jos mä oon kotona lasten kanssa, eikö mun homma silloin oo nimenomaan olla lasten kanssa, ei siivota? Kotityöt hoidetaan sitten puoliksi, kun molemmat on duuninsa tehnyt. Vai oonko ihan täysin väärässä?

Mies ei sanonut mitään, kun sanoin, että ollaan kohta taas samassa tilanteessa kuin viime vuonna, ja kysyin, että sitäkö se haluaa. Se ei voinut edes katsoa mua, vaan tuijotti tietokoneen ruutua. Sen mielestä on aivan sama, puhuuko niskalle vai naamalle. Kysyin, että mikä helvetti sillä on. Se sanoi, että ei tiiä, kaikki vituttaa, iski nuuskan huuleen, kuulokkeet korville ja alkoi kattoa videota tietokoneelta.

Siinä sitten istuin sohvalla ja tuijotin miestä epäuskoisena. Mitä mä teen? Ootan hamaan tulevaisuuteen, kun sitä ei enää vituta? Masennun uudestaan? Alan toden teolla etsiä asuntoa? Itken ja ahdistun, kun ei ole rahaa?

Mä en vaan ymmärrä, mikä tolla miehellä on. Mä niin haluaisin olla sen kanssa. Olin jopa onneni kukkuloilla ajatellut, että kosisin sitä karkauspäivänä, niin kliseistä kuin se olisikin. Ja ollaan jopa puhuttu naimisiinmenosta. Toi käytös tuli aivan puun takaa. En mä ymmärrä. Oon kyllä raivostuttava, kun nalkutan, mutta en mä oo tollasta kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä ansainnut.

Yhden ystävän kanssa juttelin näistä meijän ongelmista lomareissulla. Se on varmasti viisain ja fiksuin tapaamani ihminen ja antoi perspektiiviä tähän tilanteeseen. Tänään juttelin sen kanssa hetken, mut kovin paljon ei ehitty pohtia tilannetta, kun mies tuli kotiin. Kun tuon ystävän kanssa juttelin, tajusin, että sekä mun että miehen käytös on ollut sellasta, ettei sillä tavalla voi rakastamaansa ihmistä kohdella. Juuri sellasta, että asettaa itsensä toisen yläpuolelle ja on ylimielinen toista kohtaan. Mulla se, kun päätin syksyllä, etten puhu asiasta ennen kuin mies tekee aloitteen. Miehellä se, että se vaikenee täysin.

Mutta siis, mitä ihmettä mä teen? Mä niin haluaisin olla ton miehen kanssa ja olla kokonainen perhe, mutta ei se onnistu, jos se käyttäytyy noin. Jos me käyttäydytään noin. Mä en voi alkaa siihen, että se masennus puskee pahemmin päälle. En voi, koska en todella tiedä, mitä tekisin, jos niin kävisi.

Voi helvetti, että mä ehin olla onnellinen sen kuukauden ajan. Ja voi helvetti, miten paljon mua taas sattuu ja ahistaa.