Vieraat tuli ja meni. Oli ihanaa. Miehen kanssa ehdittiin jutella ennen vieraiden saapumista, ja onneksi se meni loistavasti. Seuraavana iltana kerroin siskolleni tulevasta asumuserosta. Se alkoi melkein itkeä, vaikka myöhemmin myönsikin tienneensä asiasta. Äiti oli kertonut. Ihana oli jutella asiasta ja ylipäänsä kaikesta elämästä ja parisuhteista. Samaan aikaan mies oli jutellut siskoni miehen kanssa.
Vähän ehkä harmittaa, kun äidin oli pitänyt mennä kertomaan, vaikka nimenomaan pyysin, ettei sanoisi mitään. Se oli kuulemma itkenyt. Ja kuulemma siskoni olisi pitänyt yrittää saada mut jäämään. Äiti ei ilmeisesti tajua, kuinka paha mulla on ollut olla viimeiset puoli vuotta tai ylikin. Mietin, pitäisikö sille yrittää vääntää rautalangasta. Vai onkohan se sitä sukupolvea, jonka mielestä masennus on keksitty juttu ja laiskojen ihmisten tekosyy saamattomuudelleen. En tiedä. Toisaalta miksi äitiä pitäisi huolestuttaa enempää? Sanoisin sille nimittäin, että syksyllä mulla oli niin paha olla, että mietin, hyppäänkö junan alle vai hyppäänkö parvekkeelta. Ehkä sen ei tarvitse tietää.
Ihaninta on, kun rakkaat ihmiset tulevat käymään. Viitsivät tulla. Ja ihaninta on myös, kun huomaa, että hädän hetkellä ne rakkaat ihmiset todella ovat olemassa. Nytkin, kun eniten oon tarvinnu tukea, olen voinut luottaa niihin ihmisiin. Olen kyllä onnekas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti