Viime torstaina sain ennen vieraiden tuloa kakistettua miehelle, että muutan lasten kanssa. Se kysyi, että mihin hän sitten muuttaa. Totesin, että varmaan sen pitää ettiä itelleen asunto. Pienoisen alkujärkytyksen jälkeen mies oli samoilla linjoilla kanssani. Hänkään ei jaksa sitä ainaista riitelyä ja tappelua. Kovin yhteisymmärryksessä puhuttiin ja sovittiin asioita. Voi huojennus.
Vielä ei puhuttu erosta, me vaan muutetaan erillemme. Katotaan, miten sitten käy. Lasten etu ja hyvinvointi menee kaiken edelle, ja kyllä me edelleen rakastetaan toisiamme. Kaikki vaikuttaa niin hyvältä. En malta odottaa muuttoa. Kaikki läheiset, joille asiasta ollaan puhuttu, ovat olleet kauhuissaan ja pahoitelleet niin paljon ja yrittäneet jopa puhua ympäri. En varmastikaan vielä ole tajunnut koko juttua enkä sitä, mitä se käytännössä tarkoittaa olla yksinhuoltaja ja kuinka yksinäinen sitä varmasti ajoittain on. Olen vain niin iloinen ja huojentunut, että koko viime vuoden ajan kestänyt löysässä hirressä roikkuminen on vihdoin ohi ja jotain konkreettista muutosta tapahtuu. Ei enää pelkkää puhetta ja tyhjiä lupauksia ja sopimuksia.
Itku tulee varmasti ajallaan, mutta olo on hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti