Kävin lauantaina siskon kanssa leffassa. Käytiin kattomassa Aku Louhimiehen Vuosaari. Voi sitä ahdistusta, joka leffasta seurasi. Aivan loistava ajankuva se leffa oli, mutta jotenkin niin karu ja raadollinen. Ei siis todellakaan mitään lauantai-illan piristystä vaan lähinnä masennusta. Eikä todellakaan hyvä elokuva tähän mielentilaan tai elämäntilanteeseen. Aloin miettiä, tulikohan sitä sittenkin toimittua liian hätiköidysti, kun sen kämpän niin nopeasti hommasin. Aloin myös miettiä noita lapsia, että mitä niistä tulee. Eroperhe ja kaikkea.
Nyt nuo fiilikset on kuitenkin onneksi taas takanapäin, ja uskon, että hyvä tästä tulee. Parempi se on näin. Onhan toi miehen kanssa jo monesti yritetty ja kokeiltu "vielä kerran" eikä siitä mitään näytä tulevan. Näin on hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti