Etelässä.

Täällä ollaan. Kotikotona. Yleensä en täällä juuri koneella hengaile, en vaan ehdi. Tai ehkä se on se, että täällä tietokone on pikkuveljen huoneessa eikä olkkarissa niin kuin kotona. Kotona se kone on liian saatavilla koko ajan, ja sen takia siinä roikkuu jatkuvasti. Ja jos sen laittaa kiinni, keksii miljoona asiaa, jotka on vaan just sillä sekunnilla tarkistettava netistä.


Tultiin lentäen. Superpaniikissa olin ennen lentoa, miten mä voisin ikinä selvitä lentomatkasta yksin vauvan ja taaperon kanssa? Turha pelko ja paniikki, matka meni aivan loistavasti. Kumpikaan ei huutanut, kumpikaan ei oksentanut. Sen sijaan toinen nukkui alkumatkan ja söi tissiä loppumatkan. Toinen oli pirtsakka alkumatkasta ja nukkui loppumatkan. Jos paluumatka sujuu yhtä hyvin, sanomme hyvästit ystävällemme VR:lle ja matkaamme tästä lähin siivillä. Ei mitään järkeä istua junassa seitsemää tuntia, jos saman matkan voi taittaa alle tunnissa ja siitä hyvästä köyhtyy vain kolmisenkymppiä enemmän. Ei ole ekologista ei, mutta nyt en jaksa välittää. Matkustan sitten junalla, kun olen vanha eikä tarvitse pitää lapsia sylissä. Niin ja jos se paluumatka on tunnin kestävä helvetti, turvaudumme jatkossa taas junaan.


On ihana olla taas täällä, vaikka ei sitä samanlaista kaipuuta tänne ollut kuin mitä oli ennen joulua. Tai oikeastaan aina mulla on sellanen kaipuu kotiin ollut. Asun pohjoisessa, etelässä olen kotona. Napero oli ihanin, kun ensimmäisenä yönä heräsi ja totesi kirkkaalla äänellä: "Täällä on tosi kiva olla." Ihan huippua, kun molemmat lapset saavat täällä niin paljon huomioita. Riittää viihdyttäjiä ja sylittelijöitä. Parasta on se, että ehkä ensi kuussa tullaan taas.