Mullahan ei ole tähän mennessä ollut yhtäkään kummilasta, mutta tänä talvena saan kolme. Kaksi on jo syntynyt, molemmat viime kuussa. Kolmaskin kuulemma jo koputtelee yksiönsä ovella.
Tapasin tänään kummityttöni, joka on huomenna viikon ikäinen. Voi mahdoton, miten voi olla pieni ihminen. Tyttönen syntyi nelisen viikkoa ennen laskettua aikaa, joten hän on oikeasti pieni, ei vain pieni niin kuin vastasyntyneistä sanotaan. Pikkuisen pilkisti nenänpää liian suurten vaatteiden seasta. Ja voi, kun otin hänet syliini. Kuin olisin nostanut vaatteisiin puettua maitotölkkiä, niin kevyt hän on. Niin pieni ja suloinen, kyllä kummitädin sydän suli täysin ja kyyneleet tuli silmiin.
Huomenna tapaan kummipoikani. Ei hänkään vanha ole, huomenna kolme viikkoa. En malttaisi odottaa ja toivon todella, että ajokeli ei ole niin huono kuin mitä on luvattu. Pakkohan mun on päästä kummipojan nimiäisiin, jotka siis pidetään huomenna. Sielläkin odottaa varmasti ihana hurmuri, joka vie sydämen mennessään. Ja jonka rinnalla tuo oma pikkuinen tuntuu niin suurelta.
Voi kun tänäänkin Pöpö vanheni ainakin kuukaudella sen pienen nyytin vieressä. Onhan tuo oma vauva niin maailman ihanin. Tai nuo molemmat. Pöpökin vain hymyilee ja nauraa hekottelee eikä turhia kitise. Se on myös aloittanut saman, mitä siskonsakin teki vauvana: hörähtää, kun tietää saavansa maitoa. Itseäkin alkaa aina hymyilyttää.
Napero on todella ottanut Pöpön rakkaakseen. Sanoo aina aamuisin "huomenta Pöpö" ja pussaa. Ja Pöpö on alkanut todella seurata naperon touhuja ja jopa naureskella sille. Kohta äitiä ei enää tarvitakaan, kun ne viihdyttävät toinen toisiaan. Kohta ne on jo niin isoja, että ne menee pihalle leikkimään yksinään ja sitten ne lähteekin jo baariin yhdessä. Voi apua. Onneksi äiti ei vanhene samaa tahtia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti