Yllätys, yllätys, uni ei tule. Väsymys on aivan mieletön, mutta en saa unta. Tietenkään en saa. Ei tällaisessa tilanteessa voikaan saada. Päätäkin särkee.
On täysin epätodellinen olo. Miten se mies voi olla noin välinpitämätön? Olin aivan varma ja luotin siihen, että viimestään sitten, kun sanon sille siitä asunnon irtisanomisesta, se herää ja alkaa puhua ja yrittää saada mut jäämään ja haluaa korjata tilanteen. Mutta ei. En voi tajuta, että miten niin ei. Miksi ei?
Ja mitä helvettiä mä nyt teen? Mitä sillon pitää tehdä, kun eroaa? Ja kun on lapsia? Apua.
En vaan vieläkään voi käsittää koko juttua. Ei tän näin pitänyt mennä. Mutta vaikka mies nyt kokisi jonkin ihmeherätyksen, niin voisinko mä muka jäädä tähän suhteeseen? En mä voi uskoa, että se tälläkään kertaa voisi muuttua yhtään sen puhuvammaksi tai avoimemmaksi. Miten me saatiinkaan pilattua tää juttu? Ja on toi sen käytös nyt sanotaanko viimeisen vuoden aikana ollut jotenkin niin kovaa ja sellaista, jota on mahdotonta antaa anteeksi. Tai ainakaan unohtaa. Mihin se hävisi se mies, johon päätä pahkaa rakastuin? Ja joka oli niin täydellinen mulle? Miksi se hävisi?
Mitä mä teen, jos mies ei edelleenkään puhu? Ehdin ehkä jo vähän luopua toivosta, että tätä asiaa saataisiin ikinä mitenkään ratkaistua, eiköhän se jää möröksi kummittelemaan kummankin loppuelämään, mutta mitä jos mies ei puhu mistään käytännön asioistakaan? Vaikka että miten se haluaa tavata lapsia tai haluaako se yhteishuoltajuuden. Mistä kaikista tollasistakin saa tietoa? Mihin helvettiin mun pitää soittaa? Mitä mun pitää tehä? Mitä mun pitää huomioida?
Ja se pahin, miten tää kaikki vaikuttaa noihin lapsiin? Ihan kuin napero olisi äsken herätessään aavistanut jotain. Ei antanut mun käydä yksin vessassa, vaan seurasi perässä. Otin sen tuohon sohvalle nukkumaan, kun en vaan voi mennä miehen viereen ja lapsi pelästyy herätessään, jos en olekaan sen vieressä. Mutta miten tuollaiselle alle 2,5-vuotiaalle kerrotaan erosta? Siitä, että muutetaan äidin ja pikkuveljen kanssa uuteen asuntoon, joka on meijän koti. Ja että isi muuttaa omaan asuntoon, ja se on isin koti. Ja että isi ei enää asu meidän kanssa. Voi apua.
Todellakin apua.
Olen nyt jonkin aikaa seurannut blogiasi ja päätin nyt sitten kommentoida, toivottavasti läpinäni auttavat edes jonkin verran selventämään edes jotain. Vaikka sitten edes sen verran, että et halua minun blogiasi lukevan enää. ;)
VastaaPoistaItse olen lähtenyt pitkästä parisuhteesta masennuksen kanssa ja päätös oli elämäni vaikein, mutta myös paras. Vaatii rohkeutta "olla niin itsekäs" että uskaltaa myöntää, että tämä ei ole se minulle paras tilanne, että ne huonot hetket peittävät alleen kaikki hyvätkin.
Alun vaikeuksien jälkeen en ole hetkeäkään katunut päätöstäni, on hyvä olla itsekäs ja tehdä se päätös lähdöstä, jos yhtään siltä tuntuu. Sitä "oikeaa" hetkeä ei tule ikinä, sitä on turha jäädä odottamaan.
Koen myös, että lasten kannalta on parempi, mitä paremmin äiti voi, jos äiti on se pääasiallinen turvantuoja ja hoitaja. Sitä kautta kun saat omaa itseäsi takaisin ja paremman voinnin henkisesti, sitä kautta voit olla myös parempi äiti lapsillesi, vaikka en missään vaiheessa uskokaan sinun olevan oikeasti niin huono äiti kuin mitä kuvittelet.
Noista käytännön puolista.. Joka tapauksessa joudut ottamaan yhteyttä kuntasi omaan lastensuojeluviranomaiseen, vaikka saisitte miehen kanssa sovittua huoltajuuksista. Ilmoittaa sinne, että olette muuttamassa erilleen, sieltä järjestetään sitten tapaamisoikeudet ja elatusmaksut sunmuut käytännön puolet.
Ei muuta kuin asuntohakemusta kehiin, ainakin näin ulkopuolisen silmin katsottuna se on ainoa fiksu veto sinun ja lasten kannalta.
Ja VOIMIA. Kyllä se siitä lutviutuu, vaikka vielä siltä ei tunnukaan. :)
Lähden tässä Barbien rohkaisemana komppaamaan. Kävin lukemassa männäpäivänä blogisi läpi ja olen kovasti miettinyt, että mitä voisin kirjoittaa. Kauhean vaikea sanoa mitään, kun tahtoisi lohduttaa ja saada sinut ymmärtämään, ettet tosiaan ole yhtään huono tai parisuhdeongelmanne eivät tosiaan ole vain sinun käsissäsi tai vain sinun syytäsi, mutta sellaisten sanojen löytäminen on joskus kamalan vaikeaa.
VastaaPoistaMitä olen tarinaasi lukenut, niin selvästi miehessäsi on suurin vika ongelmiisi. Itselle pisti vihaksi se "mitäs menit lapsia haluamaan" -kommentti, noin ei saa ikinä sanoa yhdellekään äidille. Kumppanin tulee olla tukena ja turvana ja apuna, jos siinä vierellä kerran aikoo olla, ei lisäämässä tai jopa aiheuttamassa pahaa oloa. Tuntuu, että hän on luovuttanut jo aivan liian kauan sitten, eikä saa sitä vaan itsestään ulos. Surullista, kun toivoisi, että hänestä olisi hyväksi isäksi ja puolisoksi, mutta hän ei sitä voi olla, jos hän ei itse sitä halua ja siihen halua panostaa. Itselläni on nyt käynyt tosiaan tuuri Juhanin kanssa, mutta kuten Barbie, olen lähtenyt surkeasta suhteesta ja vielä parikin kertaa, koska toinen ei vaan pystynyt pitämään yllä sitä, minkä minä olisin ansainnut. On muuten vaikea sanoa noin, että olisin ansainnut, ja sen olenkin tajunnut vasta vuosia niiden suhteiden jälkeen.
Olen aivan samaa mieltä siitä, että onnellinen äiti on onnellisen lapsen perusta. Lapsi kasvaa kyllä ihan kuntoon ja hyväksi ihmiseksi ilman isää vierellä, alun vaikeuksien jälkeen. Ethän ole isää viemässä pois kuitenkaan kokonaan, vaan muuttamassa varsin lähelle. Tärkeintä on sinulle itsellesi kuitenkin saada hyvä olo ja pää kohdalleen, jotta voit alkaa arvostaa itseäsi ja olemaan tyytyväinen elämääsi. Ei todellakaan ole väärin lähteä pois tilanteesta, jossa näkee voivansa pahoin. Päinvastoin, on suurta viisautta lähteä ja yrittää korjata tilanne. Eihän sitä tiedä, välimatka voi tehdä teidän parisuhteellenne hyvää ja palaatte yhteen myöhemmin. Nyt sinun pitää kuitenkin ehdottomasti keskittyä itseesi ja odotukseen ja lapseen.
Aika paljon olen miettinyt noita juttujasi, ja tänäänkin katselin neuvolakäyntiä odotellessa paikallista ilmoitustaulua, ja siltä bongailin perhetukien numeroita ja muuta. Kannattaa käydä katsomassa, jos teidän paikallisessa olisi vastaavia, niihin soittaminen voisi helpottaa oloa ja antaa sitä apua, mitä nyt kaipaat. Yksin ei ole hyvä jäädä, eikä tarvitsekaan.
Todellakin hurjasti voimia, mie ainakin seurailen tilannetta täältä blogailun takaa ja toivon teille lasten kanssa parempia hetkiä!
Kiitos teille sanoistanne.
PoistaOlen itse aivan samaa mieltä, että hyvinvoiva äiti (tai ylipäänsä se läheisin ihminen) on lapsille tärkeintä. Hyviä ja kokonaisia ihmisiä tulee myös perheistä, joissa äiti ja isi eivät asu saman katon alla. Enemmän haittaa lapsille mun mielestä on siitä, että vanhemmat ovat yhdessä lasten takia. Ei ne lapset tyhmiä ole.
Kyllä meille vielä hyvä elämä tulee ja kyllä mä vielä jostain löydän ne voimat lähteä tästä.