Sääli.

Oon aivan hukassa. En vaan tajua enkä ymmärrä. En ymmärrä, miten se mies ei voi tajuta, miten pitkällä nyt ollaan. Se käyttäytyi eilen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jutteli niitä näitä, tekstaili töistä. En tajua. Sillä on varmaan joku defenssi päällä, kieltää koko homman. Ja musta tuntuu niin pahalta. Musta tuntuu pahalta meidän perheen, mun itseni ja miehen puolesta. 

Oon aina ollu sellanen, että mua alkaa hirveen helposti säälittää ihmiset. Siis esimerkiksi kerran jossain jääkiekko-ottelussa vierasjoukkue ei saanut tehtyä yhtään maalia, ja mua alko harmittaa niin paljon, ettei ollu kaukana, että koko ilta ois menny pilalle. Ja ylipäänsä mua alkaa säälittää, kun näen vaikka ihmisen pyörätuolissa ja alan miettiä, miten hankalaa sen elämä on. Huh. Ihan kuin mulla olis täydellinen elämä ja ihan kuin mä olisin niiden ihmisten yläpuolella, että voin sääliä niitä. Enhän mä ees tiiä niiden elämästä mitään.

Aamulla kun aloin ajatella taas näitä erojuttuja, mulle tuli sellanen fiilis miestä kohtaan. Se joko ei välitä musta ja meistä tippaakaan tai sitten se on niin hukassa itsensä kanssa, että on mennyt ihan lukkoon. Mä veikkaan jälkimmäistä. Se taitaa olla niin pulassa, ettei osaa enää tehdä mitään. Ja siksi käyttäytyy niinku mitään ei ois tapahtunut. Ja musta tuntuu niin pahalta miehen puolesta, et miten se pärjää jos mä lähen menee (and again, niinku se ei osais pitää huolta itestään ilman mua). Onko sillä ketään, jolle se voi jutella? Löytääkö se jotain asuntoa? Istuuko se vaan illat yksin kämpässään ja on hiljaa? Hajoaako se tähän?

Mun tekis niin mieli vaan halata sitä ja sanoa, et annetaan olla, jatketaan tästä. Mut en mä voi. Mun on pakko olla sen verran itsekäs, että en vaan anna asian olla. Jos se kykenee jättämään täysin huomiotta sen, että sanon irtisanovani asunnon, en mä voi antaa asian olla. Kyllähän mä ansaitsen enemmän ja parempaa kuin tollasen miehen ja tällasen elämän.

Säälittää me, kun muuten hyvä parisuhde ja perhe hajoaa puhumattomuuden takia. Niin paljon kun siitä puhumisestakin on puhuttu. Ollaan niin monesti sovittu, että ne asiat selvitetään. Mutta ei.