Nuo lapset ovat niin rakkaita. Ja niin kauniita, erityisesti nukkuessaan. Niin ihania tuhisijoita.
Tänään on pitkästä aikaa ollut tosi hyvä fiilis. Sellainen normaali. Tuntuu normaalilta, siltä niinku pitäisikin. Jaksoin lähteä käymään kaupassa ja puistossa. Napero oli niin fiiliksissä, kun sai heittää lapiolla hiekkaa vesilätäköihin. Olen jaksanut olla lasten kanssa tässä kotonakin ja jopa ihan oikeasti läsnäkin. Yrittänyt saada Pöpöä hymyilemään ja onnistunutkin siinä. Olin jo aivan varma, ettei se ala hymyillä ikinä, koska sillä on tällainen äiti. Mutta tulihan se ensimmäinen oikea hymy noin viiden viikon iässä, ja nyt se hymyilee jo päivittäin.
Vaikeinta tämän masennuksen aikana on ollut juuri tuo vauvan kanssa oleminen. Sille jutteleminen on tuntunut todella teeskentelyltä, ihan kuin näyttelisin. Ja kyllä se tunne tänäänkin on tullut, että mitä mä tässä oikeen yritän, en osaa kuitenkaan. Mutta oon myös tuntenut aitoa rakkautta. Ehkä tää juttu ei ole ihan täysin pilalla vielä.
Luulen, että syy tähän hyvään mieleen on se eilen keksimäni "ratkaisu" tohon parisuhdepaskaan. Että siis muutettaisiin erilleen, mutta silti asuttais lähekkäin. Eihän se ratkaisu todellisuudessa tuu toteutumaan ainakaan vielä, kun ei miehen kanssa ole edes puhuttu koko asiasta, koko parisuhteesta ja siitä, mitä sille pitäisi tai voisi tehdä. Mutta jos toi ajatus saa mut voimaan paremmin, ehkä pidän siitä kiinni. Kyllä se vielä suruksi muuttuu. Enkä ehkä ole tuhoon tuomittu, kun kerran pelkkä potentiaalinen ratkaisu parisuhdeongelmiin auttaa näin paljon. Ehkäpä masennuksenikin johtuu suurimmaksi osaksi tästä parisuhteesta. Ongelma onkin sitten se, miten parisuhdeongelmat ratkaistaan.
Nyt ihanien lasten luo nukkumaan. Jospa se uni tänä iltana tulisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti