Sen luona käytiin maanantaina. Oli ihan mukava kokemus, vaikka etukäteen jännittikin. Sulassa sovussa siellä miehen kanssa oltiin ja kerrottiin tädille niitä juttuja, mitä se kyseli. Tuntui hyvältä kertoa oikeasti ulkopuoliselle, mitä ajattelee ja miltä tuntuu. En tiedä, saimmeko varsinaisesti mitään siitä käynnistä, mutta tulipahan käytyä. Totesimme jälleen kerran, että puhuttava se on. Ja täti sanoikin, että kannattaa sopia, että se puhuminen on molempien vastuulla eikä missään tapauksessa jättää sitä roikkumaan varsinkaan näin pitkäksi aikaa kuin meillä viimeeksi jäi. Seuraavana päivänä viimeistään pitää puhua. Toivottavasti onnistuu. Varmaahan on, että ei ne riidat tähän jääneet, joten niiden selvittäminen onkin se juttu sitten.
Mieliala on ollut viime aikoina parempi kuin pitkään aikaan, mutta nyt tänään on taas joku masennus iskenyt päälle. Tunnen olevani niin maailman surkein äiti ja olen vain niin väsynyt koko ajan. Tai siis en välttämättä väsynyt sillä tavalla, että nukahtaisin helposti, mutta väsynyt silti. Haluaisin vain olla. Jos on työilta edessä, päivällä en saa mitään aikaiseksi. En edes pääse ovesta ulos naperon kanssa keinumaan tai hiekkalaatikolle. Ei vain onnistu. Ja poden siitä aivan kamalan huonoa omaatuntoa. Jos vain saisin otettua asian puheeksi huomenna neuvolassa. Oon lukenut raskaudenaikaisesta masennuksesta, ja se saattaa aika helposti muuttua sitten synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi. Se jos mikä pelottaa. Enkä nyt tietenkään tiedä, olenko masentunut, mutta ei mulla naperoa odottaessa tällasia fiiliksiä ollut. Tosin silloin nyt saikin vain olla ja möllöttää oman mielensä mukaisesti, mutta en muista tällaista ahdistusta ja väsymystä. Ehkä pitäisi vain tsempata, mutta kun ei vain saa aikaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti