Puhuminen. Se oikeasti auttaa. Vihdoin ja viimein saatiin puhuttua. Yhtenä iltana napero oli aikaisin nukkumassa, ja minä aloin itkeä keittiön pöydän ääressä. Siitä se sitten lähti, vaikka vaikeaa olikin. Mieheltä oli mennyt ohi se tekstari tästä blogista, ja koska se ei ollut koko blogia lukenut, ei tietenkään siitä mitään sanonut. Nyt sitten luki ja sanoi, että tarvitsee jotain tuollaista herättävää ennen kuin osaa alkaa puhua. Ja kyllähän me puhuttiin. Varmaan enemmän kuin ikinä ennen. Ja tuntuu, että mies nyt ymmärsi, että mitkään riidat tai kriisit eivät häviä vain vaikenemalla ja muka unohtamalla. Sovittiin, että jatketaan puhtaalta pöydältä. Ja että puhutaan jatkossa heti, kun tulee jotain selvitettävää.
Ymmärsin minäkin, kuinka paljon tuota miestä rakastan ja kuinka paljon haluan olla sen kanssa yhdessä. Ja elää kokonaisena perheenä ja odottaa yhdessä Pöpön syntymää. Voi kunpa tästä kaikki alkaisi mennä paremmin, ja voitaisi olla oikeasti onnellisia. Toivon niin. Oma mielialani on kohonnut valtavasti, ja pelkkä puhuminen huojensi niin paljon, että itkin. Jaksan taas paljon paremmin olla oma itseni ja olla parempi äiti naperolle. Ja voi miten mukavaa on olla kotona, kun voi puhua, hymyillä ja pussailla. Ihanaa.
Maanantaina mennään sinne perheterapeutille. Mies kysyi pari päivää sitten, että tarvitseeko sinne mennä, kun nyt kaikki on taas kunnossa. Sanoin, että tarvitsee. Vaikka nyt kaikki onkin hyvin, tiedän, että jossain vaiheessa taas ei ole. Ja sen kierteen haluaisin vihdoin katkaista, koska en enää ikinä aio kokea sitä samaa, mitä viime viikkoina. Ja jos emme saa tätä kaavaa muutettua, niin sellainen tilanne tulee taas jossain vaiheessa. Viikkojen tai kuukausien kuluttua, ennemmin tai myöhemmin. Toivon, että saisimme sieltä terapeutilta joitain neuvoja, miten tällaiset kriisit voi välttää tai ainakin selvittää vähän helpommin. Miehen kanssa pohdittiin myös, voisiko hänellä olla jotain masennusta, joka osaltaan voisi vaikuttaa näiden ongelmien syntymiseen. Mielenkiinnolla odotan, vaikka jännittää ja pelottaa mennä sinne.
Perjantaina alkoi 26. raskausviikko. Uskomattoman nopeasti aika rientää, en pysty ymmärtämään. Kymmenen viikkoa, ja äitiysloma alkaa. Todennäköisesti se alkaa jo hieman aiemmin, sillä työsopimus päättyy elokuun loppuun. Eihän ne sitä jatka. Eivät jatkaneet naperoa odottaessanikaan, joten miksi jatkaisivat nytkään. Täytynee vain ottaa yhteyttä liittoon ja kysyä, onko se kuitenkaan ihan ok olla jatkamatta määräaikaista työsuhdetta äitiysloman takia. En tiedä. Mutta parhaimmillaan enää kaksi kuukautta töitä ja sitten vain lomaa, lomaa, lomaa.
Maha kasvaa, se on jo valtava. Siltä se ainakin tuntuu. Ja paino nousee. Pelkään pahoin, että raskausdiabetes taas liikuttaa vaa'an viisaria ja kasvattaa vatsaa. Eipä tuo pelko tosin hillitse hiilareiden puputtamista. Ensi viikolla on neuvola, joten jos sitä sitten pääsisi uuteen sokerirasitukseen.
Viikon kuluttua alkaa myös miniloma. Kymmenen ihanaa päivää kotiseudulla. Olen niin odottanut, että pääsen pitkästä aikaa kotiin, kotikotiin. Oma takapiha, Helsinki, Korkeasaari, ehkä Tallinna, mummola ja mökki, oi elämää. Tosin vain kymmenen päivää, nyt on jo surku, kun pitää palatakin, ja ikävä takaisin. Töitä pitää tulla taas tekemään. Ehkä äitiysloman alussa voisimme naperon kanssa vielä heittää pikkumutkan kotikotona. Haaveilen myös ulkomaan matkasta ennen Pöpön syntymää. Ja kahdenkeskisestä ajasta miehen kanssa. Jospa ne voisi yhdistää. Pöpön synnyttyä ei tarvitse kuvitellakaan lähtevänsä mihinkään pitkään, pitkään aikaan. Siis ainakaan pariin kuukauteen. Jouluksi kuitenkin kyllä, mihin vain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti